lauantai 28. maaliskuuta 2020

Elif Shafak: Kirottu Istanbul



Elif Shafakin Kirottu Istanbul on kuin Sheherazaden Tuhat ja yksi yötä, niin monia tarinoita ja aiheita se kattaa. Ne kutoutuvat yhdeksi koukeroisten ornamenttien matoksi, joka uhkaa runsaudessaan menettää punaisen lankansa. Romaanin rankana kasvaa sukupuu, jonka haarautuvia rönsyjä seurataan sadan vuoden taakse ja sen tarinat kerrotaan vuolaalla kielellä.

Jokaisella luvulla on mausteiset otsikkonsa kanelista kuivattuihin aprikooseihin. Tarinoita värittävät monet myyttiset uskomukset ja traditiot.  Jos pitäisi löytää Petri Tammisen täydellinen vastakohta niin se on Elif Shafak. Tällä lentävällä matolla oli paikoitellen vaikeaa pysyä, koska kirjailija ei raaski sulkea sanaista arkkuaan: usein lause alkaa napakkana mutta kuvailu jatkuu jatkumistaan,  yhä enemmän huojuen.

Hän seisoi peilin edessä puoliksi rutistettu hammastahnatuubi kädessään ja silmissään sellaisen henkilön katse, joka on vannomaisillaan jättävänsä yhteiskunnan ikuisiksi ajoiksi ja ryhtyvänsä yksinäiseksi erakoksi jonnekin Jumalan hylkäämälle vuorelle. 

Kazancin suvun naiset neljässä sukupolvessa asuvat samassa talossa. Miehet kuolevat ennen aikojaan tässä vahvojen naisten suvussa. Heitä vaivaa sukukirous, johon viimeisin edustaja on ottanut etäisyyttä asettumalla Yhdysvaltain Arizonaan. Suhde uskontoon jakaa suvun naisia isoisoäidistä nuorimpaan: puolet on hartaita muslimeja, puolet maallistuneita kemalisteja. Me emme ole lainkaan samanlaisia kuin arabit. Tämä on nykyaikainen ja maallinen valtio.

Alussa ollaan istanbulilaisella aborttiklinikalla. Kazancin perheen nuorin nainen, 19-vuotias Zeliha on tatuoitu, minihameinen ja nenärenkaansa itse lävistänyt kaunotar, kaikin puolin itsenäinen nuori nainen. Turkin monet vaiheet ja yhteiskunnallinen turbulenssi vanhoillisten ja vapaamielisten  välillä tuleekin romaanissa hyvin valaistua. Istanbul kätkee kujilleen - kuten suurkaupungit muuallakin - boheemeja kuppiloita, seksuaalisia vähemmistöjä ja taiteilijoita.

Shafak ottaa romaanissaan pelottomasti kantaa Turkissa tabuna pidettyyn armenialaisten verilöylyyn, kansanmurhaan vuonna 1915 yhdistämällä Kazancin sukuun armenialaisen amerikkalaistuneen Tchakhmakhchianin suvun. Amerikkalainen Rose on valinnut eron jälkeen uuden miehensä, Kazancin suvun viimeisen miehen, Mustafan nimenomaan tietoisena tästä historiallisesta traumasta. Seurauksena on jäätynyt tila, jossa tytär Armanoush suhaa sukujen välillä ja saa lopulta liikettä seisovaan veteen. Rohkeudesta kirjailijaa voi ihailla; syyte turkkilaisuuden halventamisesta kumottiin myöhemmin. Siitä huolimatta kaunokirjallinen toteutus ontuu. Romaanissa näkyy tendenssi, joka saa usean henkilön kangistumaan luennoitsijaksi. Sellaisetkin, jotka eivät siihen rooliin istu, kuten parikymppiset Armanoush ja Asya. Sukuni historia tässä  kaupungissa...

Parhaimmillaan Shafak on kuvaillessaan istanbulilaisen kodin naisten arkielämää neljän seinän sisällä ja sen erilaisia tyyppejä, kuten levotonta Feride-tätiä, joka värjäilee hiuksiaan kunkin aamuisen olotilansa mukaan. Voimatta ottaa katsekontaktia keneenkään hänen katseensa harhaili hermostuneena ympäri pöytää. Tai isoisoäidin Petite-Man alzheimeria

Rukouksen sanat, jotka hänen oli määrä lausua, olivat aivan äkisti liittyneet yhteen pitkulaiseksi kirjainten ketjuksi ja kävelleet jonossa pois kun musta ja karvainen toukka, jolla on liikaa jalkoja laskettavaksi.

Kuten lukujen otsikot manteleineen ja aprikooseineen jo kertovat, Istanbulin värejä ja makuja löytyy keittiöistä ja kaduilta, oikeine turkinkielisine nimineen. Siitä huolimatta kirjailija on päätynyt omituiseen ratkaisuun kertoessaan Cafe Kunderan vapaamielisestä taiteilijaporukasta. Siellä istuskelevat Tuurijuoppo pilapiirtäjä, Kaappihomo kolumnisti ja Äärinationalististen elokuvien epäkansallismielinen runoilija etc eli valmiiksi luonnehditut tyypit, joille ei anneta nimiä. Heidät on sen sijaan varustettu valmiilla kyltin tyyppisellä nimikkeellä. Ei mikään kiva ratkaisu lukijalle.

Melko työläs hahmo tässä romaanissa on harras uskovainen, Banu-täti, jonka henkiolennot jinnit, ennustukset ja näyt puhelevat, naureskelevat ja taistelevat pitkin kämpän seiniä taikauskon ja uskonnon väkevänä seoksena. Miehet esiintyvät romaanissa joko hirviömäisinä isinä - en epäile etteikö noita löydy - tai vahvoihin naisiin rakastuneina ja heitä ehdoitta ihailevina hahmoina, aika vähäpuheisina.

Miksi 19-vuotias Zeliha ei romaanin alkuasetelmassa kuvattuun aborttiin sittenkään päätynyt - tämä ei ole juonipaljastus, se selviää heti alussa - se on loppujen lopuksi eräs kaikkein kevyimmin pohjustettuja käänteitä koko romaanissa, kun miettii henkilöhahmoa, hänen elämänkatsomustaan ja tapahtumaa, joka hänet tilanteeseen oli saattanut.

Minusta kirjailija on ottanut ison harppauksen kirjoitettuaan Eevan kolme tytärtä. Nimi Kirottu Istanbul kuulostaa paremmalta kuin olisi suora suomennos Istanbulin äpärä, mutta harhauttaa. Istanbulia kaupunkina tässä rakastetaan täysillä.

Elif Shafak: Kirottu Istanbul
The Bastard of Istanbul, 2007, suomentanut Maria Erämaja
Gummerus 2012, 498 s


4 kommenttia:

  1. Safak on yksi lempparikirjailijoistani ja olen lukenut muistaakseni kaikki suomennokset. Ihastuin tähän teokseen ja sen jälkeen jokaiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli minusta tosi epätasainen romaani. Päähenkilöt, nuoret naiset oli kuvattu ihanteellisina sankareina, sadunkertojan tyyliin. Eevan kolmessa tyttärensä oli enemmän moniulotteisuutta ja särmää, kielikin pysyi paremmin rytmissä.

      Poista
  2. En ole muistaakseni lukenut mitään Elif Shafakilta, mutta olen lukenut Istanbuliin sijoittuvia romaaneja muilta, ainakin Orhan Pamukilta ja Ayşe Kulinilta.
    Olen käynyt kerran viikon lomalla Istanbulissa ja menisin sinne mielellään uudelleen.
    Valtavan kiehtova ja monikasvoinen kaupunki, jonka historiasta ja kulttuurista löytyy materiaalia romaanikirjailijoille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Odotukseni olivat korkealla. Eevan tyttäret oli hyvä, mutta tämä lipsui minusta tyylillisesti paljon. Just tuo naiskuvaus oli semmoista teini-iässä luettujen viihdekirjojen tyyppistä sankaritarkuvausta. Kyllä romaani kuitenkin mielenkiintoinen oli, ja välillä innostikin. Pamuk ei ole minun kirjailijani, vaikka on sympaattinen ja hyvä tyyppi, haastatteluja olen nähnyt. Ayse Kulinista en ole kuullutkaan.

      Minä kävin Istanbulissa ekalla ulkomaanmatkalla lasten syntymän jälkeen. Asuimme silloin Joensuussa ja irrotimme ensin illalla auton jäistä, ajelimme halki lumimyrskyisen Suomen aamulennolle. Puolenpäivän aikaan oltiin Bosporin salmen rannalla auringossa, typertyneinä. Miehen veli asui silloin Ankarassa perheineen. Istanbulin lisäksi kiertelimme Kappadokiaa. Se oli hieno matka ja Istanbul jännittävän eläväinen metropoli.

      Poista