Jatkan pandemiaan sopivaa teemaani Kirottua. Kirottua Istanbulia seuraa lukujärjestyksessä Kirottu ajan katoava virta. Oli tarkoitus lukea lisää samalta kirjailijalta, jolta ensimmäinen lukukokemus oli hyvä. Kotona vasta huomasin, että tuli parikin kirottua mukaan kirjastosta. Per Petterssonin Hevosvarkaat teki vaikutuksen, kuten myös Elif Shafakin Eevan kolme tytärtä.
Arvid-niminen minäkertoja on kohta nelikymppinen oslolainen perheenisä, jonka avioliitto vetelee viimeisiään samoin kuin koko siihenastinen maailma vuonna -89, Berliinin muuri murtuu, Neuvostoliitto Gorbatshovin johdolla elää viimeisiä aikojaan. Ja Arvid kuulee äitinsä sairastuneen syöpään. Aviokriisi, tyttäret ja nykyhetki jää taakse, kun Arvid seuraa äitiään jonkinnäköiselle jäähyväismatkalle Oslosta Tanskaan, äidin synnyinmaahan, mökille. Matkasta kehkeytyy pitkä sukellus lapsuuteen ja nuoruuteen. Siitä tulee epävarmuuden ja häpeän tunteiden täyttämä matka, pojan yritys päästä lähemmäs äitiä ennen kuin on myöhäistä.
Neljän veljeksen perheessä on isäkin, mutta isä on Arvidille etäinen ja synkkä, vain äidin maailma kirjoineen ja elokuvineen on se, jonka poika kokee omakseen. Vain äidille poika haluaa kelvata, mutta äiti näyttää välinpitämättömältä ja vieläkin enemmän, näyttää ettei hän luota Arvidin kykyyn olla aikuinen, kantaa vastuuta, pärjätä. Äiti, joka ottaa esiin kuluneen ruskean kukkaronsa ja maksaa hänen lippunsa. Mies kulkee muistoissaan Oslon katuja, muistot ovat täynnä noloja sattumuksia, jotka vahvistavat tunnetta siitä että kaikki on mennyt päin honkia. Veljien joukossa on erilainen poika, joka ei täytä perheen miehen mallia, ainakaan omasta mielestään. Sen sijaan hän on erityisen herkkävaistoinen tyyppi, joka poimii merkkejä omasta epäonnistumisestaan armottomalla tarkkuudella. Kuten äidin 50-vuotispäivillä, jota juhlaa varten Arvid oli valmistautunut pitämään puheen.
Avasin suuni, seisoin jonkin aikaa sillä tavalla ja suljin suuni uudestaan. Ei kuulunut ääntäkään, ei lasin, ei veitsen, yksikään haarukka ei liikahtanut. Yritin keskittyä, olin niin humalassa että se näkyi, katsoin lautasta ja hieroin silmäluomia rystysilläni niin kuin silloin kun olin pieni, päivä oli päättymässä, hyvää yötä, hyvää yötä.
Romaani maalaa kuvan idealistisesta, moraaliltaan ehdottomasta tyypistä, joka törmää arkipäivän käytännöllisempään joustavaan moraaliin sekä lapsena partiossa että opiskelijana 60-luvun maolaisten joukossa. Aika oli täynnä vasemmistolaista liikettä, Vietnam-mielenosoituksia, maolaisia, trotskilaisia, marxilais-leniniläisiä. Kaikki opiskelijat eivät katsoneet proletariaattiin liittymisen edellyttävän opintojen jättämistä ja työläiseksi ryhtymistä, kuten Arvid. Idiootti, sanoo aina hyvännäköinen äiti, joka kantaa Günter Grassin romaania laukussa. Itsekin hän on suklaatehtaan työläinen, mutta haluaa pojistaan enemmän. Kirjallisuudesta Arvid poimii Hemingwayn Nuoruuteni Pariisista päällimmäisenä havainnon kuinka Hemingway suhtautui Fitzgeraldiin: saattoiko hän yksinkertaisesti olla kusipää? Maailmaa katsoo tyyppi, jolla on vahva empatia ja nöyryytyksiin samaistumisen kyky.
Miehen melankolinen kamppailu elämän kivikkoisella polulla koskettaa ja kirvelee, mistään ei tunnu tulevan valmista. Mökin pihalla hän kaataa päättäväisesti männyn, mutta sekin jää niille sijoilleen. Per Pettersson kirjoittaa edelleen erikoisen kaunista lausetta, tässä usein itkun suolaamaa. Norjalainen mielenmaisema on lähellä suomalaista, monessa käyttäytymismallissa on jotain tuttua. Tässä tuli vastaan oma elokuvallinen kokemus Arvidin viinaostoksesta - jota läträämistä ahdistunut mies harrastaa melkoisesti.
Nyt olin kuitenkin täällä, ja minulla oli varaa yhteen noista kolmesta calvadospullosta - - -Vähän niin kuin elokuvissa, ajattelin, mikä johtui siitä että olen norjalainen. Norjassa ei ikinä kääritä viinapulloja ruskeaan paperiin. Pidin siitä elokuvatunteesta. Voisin olla mies elokuvassa.
Olin kerran yhdella harvinaisista työmatkoistani Charles de Gaulle lentokentällä Pariisissa. Samassa eriössä oli monta suomalaista. Olin jonossa tiskille miehen takana, joka sanoi: Calvados ja vuorollani minä: Calvados. Tämähän meni kuin Kaurismäen elokuvassa, ajattelin siinä.
Katriina Huttunen suomentaa niin, että herää epäilys, voisiko suomennos olla alkuperäistä parempi. Ainakin nimi on. Mutta sehän onkin suoraan Maon runosta... (Hieman ihmetyttää, ettei Maon ajan uudelleenarviointi vuoteen -89 mennessä herätä aikuisessa Arvidissa mitään pohdiskelua.) Kirottu ajan katoava virta kuvaa nimenä täydellisesti tämän pettyneen miehen poukkoilua siinä virrassa; mistään ei saa otetta, kaikki liukuu sormien välistä. Oslon katuosoitteita tulee vastaan solkenaan, liikaakin, mutta norjalainen tunturimaisema hengittää hapekkaasti Petterssonin kuvaamana.
Tämä ei ole mikään kasvu- tai sovintokertomus, ei tule valoisampaa. Mies poimii pitkin matkaansa todisteita äidin välinpitämättämyydestä, äiti ei näe, ei huomaa, ei ole ajatellut, jos on ajatellut niin ei luota, ei tiennyt minne poika meni lapsena, mistä tuli nuorena.
- Hänhän se haluaa erota, äitini sanoi.
- Miksi sanot noin?
- Tunnen sinut, äitini sanoi.
- Etkä tunne, sanoin, eikä hän viitsinyt edes vastata.
- Olisithan voinut itsekin erota, sanoin.
- Niinkö sinun mielestäsi. Mutta enpä vain eronnut.
- Jos tunnet minut niin hyvin, miksi et sitten tiedä miksi aion erota?
- Voi Arvid, hän sanoi - antaa olla.
Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta
Jeg forbanner tidens elv, 2008, suomentanut Katriina Huttunen
Otava, 2011, 218 s
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti