En jaksanut tätä yhdentekevää lääkehuuruista elämää. Ei auttanut New York ja Manhattan, taidegalleriat, merkkivaatteet, hullu tohtori Tuttle ja kaikki hänen määräämänsä lääkkeet. Kaunis nuori nainen mätänee sohvallaan loputtomissa lääkecocktaileissa, näkee painajaisia, raahautuu lähimarkettiin hakemaan lisää karkkia, kahvia, jätskiä. Palaa kotiin, yrittää estää parasta ja ainoaa ystävätärtään tulemasta käymään. Saa hullulta tohtorilta lisää lääkkeitä nukkumiseen, vaikka ei muuta tee kuin nukkuu. Syö Seroquellia, Risperdalia, litiumia ja laihtuu. Enimmäkseen noista tietääkseni masentuneet lihovat, enimmillään jopa 30 kiloa. (Ystävätärkään ei liho, koska on bulimiasta kärsivä alkoholisti.) Muistelee välinpitämättömiä kuolleita vanhempiaan ja pärjäävää mutta kalsean oloista ex-poikaystäväänsä Trevoria, syystä jota ei voi ymmärtää. Kuten ei koko romaaniakaan, silkkaa nihilististä masennusta.
Provosoiva romaani saa lukijan nauramaan ääneen, sanoo Vogue-lehti. Helvetin hauska, sanoo Lena Dunham. Ei naurattanut, ei kiinnostanut. Puoleen väliin jaksoin, varmistuin lopusta ja lopetin tähän. - Ottessa Moshfegh kirjoittaa hyvällä tyylillä, taitavasti, mutta päähenkiöt, aihe ja sen eteneminen: hohhoijaa. Pudotti kuin kiven pohjaan. Pitää yrittää räpiköidä pintaan.
- - -
Mainostan tässä samalla eilisiltana näytettyä Ulkolinjan dokumenttia: The Rival Princes of the Gulf eli Arabian taistelevat prinssit. Taas laadukasta dokumenttia YLE1:ltä ja Yle Areenasta nähtävissä. Silmiä avaava tietoisku siitä, mitä tällä hetkellä tapahtuu Saudi Arabian, Arabiemiirikuntien ja Qatarin hallitsijoiden välisessä mittelössä. Prinssien tavoitteet ovat suoraan videopelien maailmasta ja keinot myös. Aseita on survottu maat täyteen ja niitä käytetään parhaillaan Jemenin köyhän ja nälkää näkevän väestön tuhoamiseen. Sitä ennen Saudi Arabian Mohamed Ben Salman kunnostautui jo murhaamalla toimittaja Jamal Khashoggin.
Qatar on nyt kahden muun maan vihan kohteena, muun muassa koska on saanut järjestettäväkseen jalkapallon MM-kisat vuonna 2022 - ja koska tekee yhteistyötä Iranin kanssa. Kaikkein uskomattomin kohta dokumentissa on Trumpin sekoilu. Nuoret prinssit saivat jo Trumpin taakseen yhteisellä retkellään, jonka tarkoituksena oli saada USA yhteiseen rintamaan Qataria ja Irania vastaan. Trump ei vain muistanut, että Qatarissa on Yhdysvaltojen suurin Lähi-idän tukikohta, hän luuli että se on Arabiemiraateissa. Joten Trump joutui perumaan hyökkäysaikeensa tuohon "terrorismin pesäkkeeseen". Hallinto ja ulkoministeri ehti hätiin ja prinssit joutuivat nuolemaan näppejään. Qatarin prinssin suosio kotimaassa sen sijaan nousi huippuunsa. On nautinnollista seurata hyvin perehtyneiden asiantuntijoiden avaavan syy- ja seuraussuhteita monimutkaisissa kansainvälisissä tapahtumaketjuissa. Dokumentti häkellyttää.
Kiitos dokumentin mainostamisesta. Sehän katsotaan vielä tänään mökillä vaikka iPadista, kun ei nyt pääse Areenaan isolla telkkarilla.
VastaaPoistaEhdottomasti kannattaa. Eihän sekään mikään hilpeä väläys maailmasta ole, mutta onhan se kiinnostavaa tietää missä mennään. Hyvä puoli on se, että nykyään aika moni semmoinen asia tulee näkyväksi mikä ennen vanhaan saattoi jäädä pimentoon, varsinkin jos prinssi niin halusi.
PoistaKuuntelin Vuosi horroksessa äänikirjana vaunulenkeillä. Kyllä se minulle välillä vinon hymyn toi huulille, mutta ei se nyt mikään ihan hulvaton ollut. Lähinnä jotkin terävät huomiot ihmisten välisestä kanssakäymisestä ja New Yorkin piirien pinnallisuudesta. Ajattelin niin, että kirja kommentoi yhdysvaltalaista kulttuuria: kaikkeen on lääke ja pilleri, kaikessa on pärjättävä tai joku muu kyllä tulee ohi. Päähenkilön suhde vanhempiinsa ja ihan kehen tahansa oli todella raastava. Mutta ymmärrän kyllä, jos ei nappaa. Bloggaan tästä varmaankin jossain vaiheessa itsekin.
VastaaPoistaKiinnostavan kuuloinen dokumentti, kiitos vinkistä!
Hyvin analysoit, noista asioista siinä on kyse, lääkevetoisuudesta, masennuksesta, kovasta pinnasta johon ei saa tulla säröjä. Kertomus vain jatkuu aika monotonisena vailla minkäännäköistä rytmin vaihdosta, niin että se mikä ensin vaikutti jonkin verran hulvattomalta kuivui kokoon. Tuo masokistinen suhde ällöttävään poikakaveriinkin, josta ajattelin avautuvan jotain uutta, oli pelkästään ärsyttävä. Ei mustaa huumoria, huumoritonta harmaata.
PoistaKiitos tästä kirja-arviosta. Eipä tarvitse tuohon koskea. Minulle ei tuollainen teksti sovi.
VastaaPoistaEi minullekaan, omalla sohvallakin oli yhä tylsempää.
PoistaMinäkin kuuntelin Vuoden horroksessa äänikirjana, ja tykkäsin kirjasta, vaikka olihan se aika outo tapaus. Lukija oli just sopiva, se saattoi osaltaan vaikuttaa siihen, että uppouduin kirjan tunnelmiin.
VastaaPoistaSopiva lukija tuo varmaan tähänkin uudenlaisia sävyjä. Sitä se kyllä totisesti kaipaisi.
Poista