Olen kiitellyt ja suositellut täällä ja RR:ssä eli reaalimaailmassa Colson Whiteheadin Nickelin poikia suuntaan jos toiseenkin. Siskoni kommentoi, että se oli kamala ja masentava. Tästä äidyin tutkiskelemaan itseäni ja reaktioitani.
- Miksköhän mua ei rankat aiheet masenna, olenko sadisti, pohdiskelin ääneen lukutuolissani.
- Tai psykopaatti, ehdotti mies avuliaasti.
Hän on asiantuntija, joten eipä siihen liene lisättävää. Kirjallisuuden avulla monet maailmat ja uudet näkymät avautuvat. Myös itseesi.
Suosittelin aikoinaan Ragden Berliininpoppeleita työkaverille. Kerroin nauraneeni ääneen lukiessani. Hänkin kokeili ja oli aivan kauhuissaan.
VastaaPoistaHuumori on vaikea laji. Mutta sitten kun se yhdistää, se on niin hauskaa. Siitä sen parhaimman kaverinkin tunnistaa, voi olla rentoutunut ja nauraa yhdessä. Tuli mieleen elokuva Stalin, joka on tietenkin vaikea aihe, kun on kyseessä tyranni ja tappaja. Silti se oli minusta tosi hauska - eikä siinä naurettu Stalinin uhreille, kuten esim Putin taisi väittää.
PoistaJuu, maut on erit. Itsekin luen rankkoja aiheita, kyynelehdin, mutta en masennu. Päinvastoin: rankoissa oloissa selviäminen jotenkin kohottaa ja luo varmuutta siihen, että kaikesta selviää. Superkohottavia on ne kirjat, joissa sorrettu nousee ja kostaa menestymisellään.
VastaaPoistaRankka mutta hyvin kirjoitettu, kuten Nickelin pojat, nostaa energiatasoa,voi suututtaakin, mutta siinä myötäelää mukana. Mikä minusta on omiaan vähentämään sellaista alakuloa, joka usein lähtee tyytymättömyydestä itseen. Siinä sen oman napanöyhtänsä unohtaa.
PoistaAikoinaan halusin lahjoittaa apelleni Yrjö Jylhän runokokoelman Kiirastuli, koska minusta tuntui oudolta, että aikuinen mies lueskeli jännitysviihteeksi tarkoitettuja sotaromaaneja. Appi sai siitä naureskelun aiheen, että vävy antoi hänelle Kiirastulen. Suositteleminen on aika hankalaa.
VastaaPoistaJoskus luin Dostojevskin pienoisromaanin Kellariloukko ja pidin sitä ratkiriemukkaana. Myöhemmin ajattelin lukea sen uudestaan ja se tuntuikin kerrassaan järkyttävältä. Luulen että lukukokemukseen vaikuttavat oma mieliala ja elämäntilanne. Uudelleen lukiessa voi myös nähdä kirjassa jotain sellaista, jonka ylitse ensilukemalla hypeksi ihan huomaamattaan.
Martin Luther Kingiä olisi jännä koettaa lukea. Varmasti hän on ollut esikuva aikansa ihmisille, mutta lienee vaatinut aika paljon elää Kingin opetusten mukaan. Toisaalta hän taisi ymmärtää niitäkin, jotka eivät siihen kyenneet?
Ette sitten kumpikaan arvostaneet toistenne kirjallista makua, appesi ja sinä. Tasapeli siinä. Jos maut ovat hyvin kaukana toisistaan, ei ehkä kannata edes yrittää suositella.
PoistaIhan totta tuo, että oma mielentila vaikuttaa myös siihen, miltä lukukokemus tuntuu. Esim kakarana kun sai kesälomilla luettua pitkiä aikoja, ne kirjat muistuvat mieleen jotenkin erityisen intensiivisinä kokemuksina. Minä muistan erityisesti Henry Thoreaun Elämää metsässä, jota luin katajapensaan varjossa jossain saaressa auringon paisteessa. Olin täynnä sitä kirjan tunnelmaa, meren ja katajanmarjan tuoksua. Toinen minkä muistan oli Ivan Kuprinin Kuoppa, neuvostoklassikoita...Masentuneena ei oikeastaan mikään tunnu hyvältä, ei edes hyvä kirja.
Jostain muistan, ettei Martin Luther Kingkään ihan elänyt kuten opetti. Liittyiköhän se tähän metoo-uutisointiin sekin?