Jon Fosse: Aamu ja ilta

Norjalaisen, vuoden 2023 nobelistin Jon Fossen teoksessa Aamu ja ilta, aamu on oikeastaan prologi ja ilta on se varsinainen kertomus. Niin se on elämässäkin, elämän aamussa et tiedä mitään siitä mikä on tulossa, elämän illassa käännyt katsomaan taakse kaikkea koettua. Olain ja Martan toinen lapsi on syntymässä. Olai tietää jo ennen syntymää, että lapsi on Johannes. Syntymän hetki on ensimmäinen elämän dramaattisista hetkistä, toinen on kuolema. Toisessa luvussa Johannes on kuolemassa. Näiden kahden tapahtuman varaan Fosse jännittää tarkastelukulmansa.

Mietteliäs, kiireetön kertomus seuraa illassa vanhan Johanneksen yksinäistä viimeistä päivää, jossa ajatukset risteilevät vapaasti assosioiden avioliitossa Ernan kanssa, heidän seitsemän lapsen perheessään, parhaan kaverin Peterin kanssa tehdyissä kalastus- ja ravustusretkissä. Johanneksen arkisia toimia kuvataan ensinnä läheltä, aamutupakkaa, kahvihetkeä, pohdiskelua lähtisikö länsipoukamaan veneelle. Peterin hiukset pitäisi leikata, ajatus toistuu uudelleen ja uudelleen, vaikka Peter on jo kuollut. Kaverukset ovat aina leikanneet toistensa hiukset. 

Tajunnanvirtaa ennen tajunnan lopullista katkeamista. Toistuva kuvio tajunnan himmetessä on näky siimasta ja pilkistä, joka ei suostu uppoamaan. Kalastaja Johannes kokee tilanteen hämmentävänä. Ystävä Peter kommentoi, meri ei halua sinua. Johannes kelluu unen ja valveen välillä antaen hiljalleen yhä enemmän myöten sille, ettei tunnista uuden outoa olotilaansa. Olo on kevyt, esineet saavat ympärilleen kultaista hohdetta.

Hengellisyyden kokemuksen aistii sekä aamussa että illassa. Johannes näkee kirkasta valoa, kun hän astuu kuolleiden läheistensä seuraan. Aamu ja ilta luo kuvan harmonisesta elämän päätöksestä. Johannes hämmentyy läheisten kuolleiden kohtaamisesta, he valmistelevat hänen mieltään. Hetkeen ei kuulu pelkoa tai kauhua, vaan ystävällistä vastaanottoa. Läheisistä ihmisistä elämän aikana ja heistä kuolleina heijastuva rakkaus kantaa loppuun asti. Mystinen läpikuultavuus alkaa lisääntyä elämän irrottaessa otettaan ihmisestä. 

Voi olla näinkin, sen jokainen näkee aikanaan. Teoksen omalaatuinen tunnelma ja virtaava välimerkitön teksti vei mukanaan. Siinä oli helppoa olla ja tunnelma rauhallisessa elämän ja kuoleman välitilassa välittyi oudossa valossaan. Jotain samaa kuin tanskalaisen Vilhelm Hammershøin maalauksissa, niiden interiöörien seesteisessä hämyssä.

Olen tyytyväinen, että Aamu ja ilta on pienoisromaani. Kun en jaa uskonnollista näkemystä ikuisesta elämästä ja sielun siirtymisestä toiseen olomuotoon, en olisi tätä sinänsä kaunista ja lohdullista tunnelmointia pidempään jaksanut. Minua ei masenna ajatus oikea-aikaisen eli pitkän elämän päättymisestä kuolinhetkeen, ruumiin häviämisestä luonnon kiertokulkuun ja sielun sen mukana.

Jon Fosse: Aamu ja ilta
Morgon og kveld, 2000, suomentanut Katriina Huttunen
WSOY, 2024, 120 s

Juhani Brander: Amerikka

Kansi Martti Ruokonen

Mummo istuutui kelkalle ja Kaarlo potki jalallaan vauhtia. Mummo hyräili jotain, mistä Kaarlo ei saanut selvää. Hän kuuli sanat veemäisen vanha friidu ja akkain lait. Kirkonkylä jäi taakse ja piipuista nousevat savut kiertyivät yhdeksi savuksi, joka yhdenmukaistui korkeimmasta kohdastaan, suipponi ja oheni, mitä ylemmäs sen pää kiiri.

Amerikka edustaa Juhani Branderin romaanin päähenkilölle, mummon kanssa elelevälle pojalle, Kaarlolle haavetta. Se kertaa sitä kultamaan kuvastoa, jota se suomalaisille menneinä aikoina aina on toistanut; terveitä ja vauraita ihmisiä, onnea, lämpöä, valkoisia hymyjä. Sen lisäksi se on Kaarlon mielessä myös kadotetun äidin uusi kotimaa, sillä näin on mummo hänelle kertonut. Ollaan sodan jälkeisessä Suomessa 1950-luvun alkupuolella, jossain Lounais-Suomen saaristokunnassa, Eden ja myöhemmin Lukolan saari ovat fiktiivisiä nimiä. Sen sijaan myöhemmin vastaan tuleva Omenaisten (tai Ominainen) saari on synkän maineen ja kummitusjuttujen lähde, rikollisten hautapaikka Nauvon kunnassa.

Mummo on äidittömälle pojalle ainoa vanhempi ja erikoinen sellainen, anarkistinen ja kiroileva boheemi kirppuineen. Kuitenkin myös pojalle lempeä ja rakastava. Poikaa kiusataan koulussa, hän on köyhä ja likainen, mutta pääsyy on syntyperässä; isä on saksalainen sotilas. Kertomuksen välikkeissä avautuu näkymiä siihen aikaan. Ensimmäisessä luvussa suomalaiset naiset lähtevät yhdessä saksalaisten miesten kanssa kohti Saksaa eikä siinä käy hyvin. Rakas päiväkirja -sivujen takaumissa Aino kuvaa rakastumistaan Hermaniin.

Kaikkea ei historiasta kerrota, mutta se selviää, että mummo yhteisöstä erillisenä tyyppinä näyttää lähteneen Helsingin Töölöstä keskelle lounais-suomalaista maaseutumaisemaa ja päätyneen lähes keppikerjäläiseksi mökinrötiskön mummoksi ja koulupojan huoltajaksi. Suuvärkkeineen hän on kuin jokin kalevalainen akka karulla maaseudulla. Hän opettaa kunnioittamaan luontoa ja sen muita eläjiä. Ja tekee joulukuusen tähden vanhoista alushousuistaan.

Yhteisö elää kaskiviljellen, nuotalla kalastaen, viinaa latkitaan ja kirkossa käydään katumassa. Paitsi mummo ei kadu, hänellä on omat loitsunsa kirkon hautuumaalla. 

Isä meidän, joka veit heidät kaikki. Pyhitetyt olkoot heistä kupeitteni hedelmät. Anna heille sija luonasi. Tulkoon minun taivastoiveeni, jossa ovat minua vastassa kun tyhjää potkaisen. Ei tarvitse olla muita, ei edes enkeleitä. Olen allerginen höyhenille. Siskoni voi yrittää, ei niin väliä. Päätä sinä. Tiedät, että minua sapettaa niin perkeleesti, että venäläinen tappoi poikani puhumattakaan...

Koulussa lapset kiusaavat, mutta löytyy ihastuskin. Kaarlo laskee Leenan kanssa mahakelkassa. Aikuistenkin joukosta löytyy mummon lisäksi tukija, raamikas Sakari, joka asuu yksin ja herättää väessä ihmetystä. Ajankuvaa maalaa ovelta ovelle kulkeva kaupustelija.

Vähäväkisen kansan kuvauksessa on sympatiaa ja nostalgiaa, joka liittyy sen tapaan elää läheisessä yhteydessä luontoon. Miesten viinapäiset tappelut vain eivät vetoa mummon lämmöllä kasvattamaan poikaan. Sakarissa silakan troolikalastus herättää ärtymystä, kuten mikä hyvänsä teko, jossa luontoa hävitetään ylivoimaisella tavalla. 

Luontokuvaus saakin kertomuksessa yhä enemmän tilaa ja lähenee runokielistä henkistymistä, kun Kaarlo joutuu ajan myötä ottamaan vastuuta itsestään ja päättämään, mitä tehdä elämällään ennen kuin muut tekevät sen päätöksen hänen puolestaan. Vaikka hän onkin kuin meren rannan kuutti, jonka emo on ammuttu.

Kieli on hyvällä tavalla vanhanaikaista, selkeää ja rauhallista tehden kokonaisuudesta harmonisen. Mummon särmikäs hahmo tuo kuvaan tarpeellista huumoria ja yllätyksellisyyttä. Kaltoin kohdeltujen naisten historiasta nousivat lukiessa mieleen Seilin saaren naiset ja panteistisesta luontosuhteesta Aki Ollikaisen Pastoraali. Kaarlon soutumatkalla kohti Amerikkaa saattoi Juha Hurmeen Nyljetyt ajatuksetkin poiketa mielessä.

Juhani Brander: Amerikka

WSOY, 2023, 303 s

Mohsin Hamid: Kuinka lyödä rahoiksi nousevassa idässä

Kävin Pakistanissa, Lahoren kaupungissa luullakseni. Se on kirjailija Mohsin Hamidin synnyinkaupunki ja hänen itseapukirjan satiiriksi mainitun teoksensa Kuinka lyödä rahoiksi nousevassa idässä nimeltä mainitsematon kaupunki. Tarina kulkee myös toisessa nimeltä mainitsemattomassa suurkaupungissa meren rannalla, joka taas lienee Karachi. 

On epäilemättä ollut herkullista kirjoittaa satiiria selfhelp-kirjasta, jonkalaiset länsimaissa kuuluvat vaurautta metsästävän keskiluokan lukemistoon, kun päähenkilönä on köyhän maan varattoman perheen poika, joka syntyy pienessä maalaiskylässä. Satiiri hälvenee loppua kohden vaihtuessaan melankolisen luopumisen sävyyn. Ironisen huumorin läpitunkema ryysyistä rikkauksiin -kuvaus sukeltaa maailmaan, joka saattaa olla täydellinen vastakohta länsimaiselle, ainakin pohjoismaiselle yhteiskunnalle. 

Kirjailijan mukaan itseapu-kirja on looginen mahdottomuus, ellei sellaista kirjoita itse. Luet itseapukirjaa, jotta sen kirjoittaja voisi auttaa sinua. Niinpä päähenkilöstä käytetäänkin yksikön toista persoonaa. Lukujen otsikot listaavat ohjeita ja seuraavat päähenkilön elämän polkua: Muuta kaupunkiin, Hanki koulutus, Älä rakastu...ja viimeisenä Pidä varalla poistumisstrategia. 

Kaupungin vähäosaiset karaisevat immuunijärjestelmäänsä tyytymällä vesijohtoveteen, mikä joskus verottaa heidän joukkojaan etenkin lasten ja terveysongelmista kärsivien segmenteissä. Vauraat kaupunkilaiset ovat siirtyneet pulloveteen, ja sitä sinä ja kaksi työntekijääsi heille ilolla toimitatte. 

Ensimmäisessä työpaikassaan poika kaupittelee säilykkeitä, joiden viimeiset myyntipäivät on muutettu. Johdonmukaisesti bisnes laajenee pullovesifirmaksi, jossa pullovettä valmistetaan pilaantuneesta vesijohtovedestä pullotettuna käytettyihin muovipulloihin.

Anonyymi Sinä on aktiivinen ja määrätietoinen poika, nuori mies ja vanhus. Hänen joka askeleessaan tuntuu vahvasti koettu ja nähty aasialainen kaupunki, vaarallinen ja sykkivä metropoli, jossa kukaan ei kuvittele saavansa mitään ilmaiseksi eikä ilman vaikutusvaltaista verkostoa, lahjontaa ja kiristystä. Sen seurauksena vaurastumaan onnistunut joutuu palkkaamaan asemiehiä turvakseen tai muuten pahin kilpailija panee omat asemiehensä töihin.

Vihreälle oksalle kivunnut mies on suvulleen siunaus, hän vetää perässään lähisukua. Kaikessa on kuitenkin riskinsä eikä lojaaliuteen voi tässä kamppailussa luottaa. Hamid kertoo julmatkin käänteet lakonisella ironialla. Roistojen keskellä sankari on roistoista rakastettavin: elämänikäinen romanssi, kaunis tyttö haaveiden keskipisteenä, jatkuu milloin etäämpänä, milloin lähempänä kuin sitkeä rikkaruoho pölyisen maantien reunalla. Köyhällä, kummallakaan heistä, ei ole aikaa rakkaudelle niin kauan kuin materiaalinen jahti on käynnissä. Paikalliseen tapaan varakas mies näyttää varakkuuttaan myös nuoren vaimon kautta, mutta miehen sydän on varattu.

Sankari lyö rahoiksi ja samalla matkalla kohti menestystä Hamid kuvaa maansa kaoottista kehitystä, metropolin rikkaiden vartioituja taloja, korruptoitujen virkamiesten tapoja pysyä virran mukana ja menestyksen hintaa, kun rikkaan miehen omaisuudelle on ottajia kärkkymässä selän takana. Rakkaus vain kestää.

Mohsin Hamidin perin pohjin tuntema maa tapoineen avautuu määrätietoisen miehen tien varrella. Köyhyydessä kasvanut mies ei hämmästy mistään ja ehtii pitkälle. Maailman pulssi sykkii rahasta. 

Kirja ilmestyi vuonna 2013, ennen tämän hetken globaaleja kriisejä, ja kaikki näyttääkin jollain tavoin rauhallisemmalta, jopa Pakistanissa, tuohon aikaan. Siihen vaikuttanee myös kertomuksen elämänkaari-kuvaus; ihmisen aika on rajallinen ja se tuo mukaan ripauksen zenbuddhismia.

Nautin Mohsin Hamidin terävistä ja hauskoista havainnoista, jotka vahvan  paikallisvärin ohella kuvaavat pätevästi modernia maailmaa ja inhimillisiä suhteita. Minulle ei Hamidin kirjasta tullut mieleen Salman Rushdie eikä Arundhati Roy, naapurimaa Intian kuvaajia, mutta tyylillisesti lähimpänä Adigan Valkoinen tiikeri. Kiitos ja kumarrus Jaakko Kankaanpäälle loistavasta suomennoksesta!

Mohsin Hamid: Kuinka lyödä rahoiksi nousevassa idässä
How to Get Filthy Rich in Rising Asia, 2013, suomentanut Jaakko Kankaanpää
Otava, 2013, 221 s

Suvi Ratinen: Pakolainen

                
                                                                    

Kansi Piia Aho

Onko genre fiktio, autofiktio vai biofiktio, eipä sillä ole lukijalle lopulta niin väliä. Hyvän erottaa, viis lokeroista ja etiketeistä, voi vain nauttia kirjasta. Se on Pakolaisen lukijalle vaivatonta. Suvi Ratinen on kirjoittanut vaikuttavan teoksen Aino Kallaksen,  suomalais-virolaisen kirjailijan, nykyään arvostetun klassikon elämästä hänen päiväkirjojensa, kirjeenvaihtonsa ja kattavan lähdeaineiston pohjalta. 

Pakolaisen aseman Kallas joutui kokemaan Viron menetettyä itsenäisyytensä toisen maailmansodan jälkeen. Vapautensa  ja itsenäisyytensä menettivät myös maan kansalaiset, toiset miehitysvallan vankileireillä tai kodeissaan sortotoimia peläten, toiset vieraassa maassa pakolaisina. Aino Kallakselle vieras maa oli Ruotsi. Tukholman elementtitaloista löytyi koti hänelle ja hänen viidestä lapsestaan toiselle eloon jääneelle, Virvelle lapsineen. Nuorin poika Hillar oli jäänyt Lontooseen, jonne perhe ennen sotaa oli muuttanut suurlähettiläs Oskar Kallaksen mukana. Kolme muuta lasta kuoli traagisesti, Lembit vauvana, Sulev teki itsemurhan välttyäkseen Neuvostoliiton palvelukselta, Laine kuoli venäläisen sotilaan vahinkolaukaukseen. 

Pakolaisessa biofiktio toteutuu onnistuneesti. Aino Kallaksen henkilökohtaiset ajatukset on tuotu lähelle, mutta akvarellin omaiset väläykset vanhuudesta nuoruuteen Suomessa, perhe-elämä Virossa ja poliittisten myrskyjen tuomat muutokset kuohuvat irrallisina muistikuvina. Päähenkilö esiintyy hän-persoonassa, mikä tuntuu viisaalta ratkaisulta; säilyy pieni etäisyys omaelämäkertaan.

Yhtäkkiä meri tuntuu vieraalta ja torjuvalta, aivan kuin sen vapaus, sen vihreys ja suuruus ei kuuluisikaan heille vaan näille toisille ihmisille, näille värilyhtyjen alla samppanjaa juoville tukholmalaisillle, aivan kuin meren pinnalla läikkyvät kultaiset heijastuksetkin kuuluisivat vain ihmisille, jotka kuuluvat tähän kaupunkiin ja tähän maahan, ovat aina kuuluneet ja saavat elää täällä vapaasti ja joilla on oikeus ja mahdollisuus tähän kaikkeen

Pudotus arvostetun kirjailijan, diplomaatin asemasta on jyrkkä. Eikä suomalais-virolaisen pakolaisen kohdalla ole kyse vain statuksesta, vaan pelosta joutua sodan voittajan ja hävinneen osapuolen politiikan välikappaleeksi. Oskar ja Aino Kallas pyrkivät Suomeen vuonna 1944, mutta heidät ohjattiin Ruotsin laivaan Turussa.  Suomessa pelko päätyä Siperiaan Neuvostoliiton valvontakomission vaatiessa kansalaistensa palautusta on todellinen. Ruotsissakin toivotaan pakolaisten palaavan kotimaahansa. Otavan toimitusjohtajakin suosittelee Kallasta pyrkimään Ruotsin kansalaiseksi. Inkeriläiset on jo pakkopalautettu.

Pahimmillaan Aino Kallas joutui tuuliajolle sekä pakolaisena Ruotsissa, poliittisesti ei-toivottuna synnyinmaassaan että Virossa kirjailijana, sillä eihän hän suomalaisena voi kuvata uskottavasti virolaisen nuoren miehen mieltä... Kirjailijat ovat kauan joutuneet puolustautumaan kulttuurisen omimisen syytteeltä eläytyessään kirjoitustyössään jonkun vääränä pitämällä tavalla. Viro on kuitenkin maa, jossa Aino Kallas kasvatti lapsensa ja kirjoitti. Tarton ja Tallinnan koti sekä Hiidenmaan kesäpaikka jäi toisten asuttavaksi. Sinne jäi myös iso osa perheen varakkaamman Lontoon-ajan hankinnoista.

Kallaksen suhde Tukholmaan jää viileäksi; se on pelkkä hätäsatama ja hänen vakavasti sairastuneen tyttärensä uusi kotikaupunki. Hän ei pidä tuosta hygieenisestä ja raunioitumattomasta kaupungista.

Kirja seuraa kirjailijan päiväkirjojen kautta hänen vanhenemistaan ja itsetutkiskeluaan. Luopumisen tunnelma huokuu kaikkien menetysten muistamisessa. Hän tuntee syyllisyyttä perheenäidin roolistaan, joka oli jatkuvassa ristiriidassa kirjailijuuden kanssa. Rakkauselämän intohimot on toinen alue, joka sotii normeja vastaan eikä hän kaihda siitä kertomista julkaistuissa päiväkirjoissaan. Suvun naisten historiassa on tavattu polygamiaa, sillä hän yrittää ymmärtää ja selittää itselleen omaa rakastumisherkkyyttään.

Kaikista suurin rakkauksista on jo aikaisin julkisesti tiedetty suhde Eino Leinoon, joka aiheutti Oskar Kallakselle kärsimystä. Sitä ei Aino kadu, se on liian totta. Avioliitto ja aviomies on siinä vaiheessa jäänyt tunnetasolla toiseksi. Ei Eino Leinokaan ihan loppuun asti näytä vastanneen rakkauksiinsa täysillä heittäytyneen naisen haaveisiin.

Suvi Ratinen kirjoittaa Aino Kallaksen vanhuusiän muistoista eläytyvästi, ja vangitsee kirjailijan mielenliikkeet herkästi välistä runonomaiseen rytmiin vaihtuvalla tyylillä, joka istuu aiheeseen loistavasti. Kirjailijan muotokuva piirtyy menneisyyden usvasta inhimillisine piirteineen, välistä itsekkäänä diivana, välistä synnyinmaalleen katkeroituneena, neljä lasta traagisesti menettävänä ja heistä loppuun asti huolestuvana vanhuksena. Monia rakkauksia on tullut ja mennyt.

Kuinka tosi tämä kuva kaikissa yksityiskohdissaan on, se ei ole oleellista. Suvi Ratinen on kirjoittanut hienon kirjan, joka saa ajattelemaan paitsi Aino Kallaksen vaiherikasta elämää myös sitä myrskyisää merta, jolla kaikki maailman pakolaiset ajelehtivat.

Suvi Ratinen: Pakolainen

Otava, 2025, 332 s