Richard Powers: Ikipuut

Päivitys 3.4. Lisäsin toisen lukijan kommentin tämän jutun loppuun, koska havaitsin sen tässä muutaman viikon jälkeen hyvinkin vastaavan omaa jälkimakuani tästä romaanista. Uskon, että olin omassa lukukokemuksessani liiankin vaikuttunut Hesarin hyvästä arviosta.

Luonnosta revitään rahaa, kunnes puita kasvaa vain suorissa riveissä, kolme ihmistä hallitsee koko maapalloa ja jäljellä on vain niitä suuria nisäkkäitä, joita kasvatetaan teuraiksi.

Viimeinen amerikankastanja, valkomulperipuu, mustajalopähkinä, saarni, valkopyökki, vaahtera, punapuu, lehmus, banianviikuna, douglaskuusi, tammi, preerianbanaani, papavit. mangrovepuut, hondurasinpalisanteri - ja monet muut puut. Puut viestivät toisilleen ja tekevät yhteistyötä. Niillä kaikilla on juuri, runko, latvus ja siemenet. Samoin kuin Richard Powersin romaanilla Ikipuut, joka jakautuu noihin osioihin. Mahtavat puut ja muut lajit paitsi ihminen kaikkialla maailmassa tekevät kuolemaa yhä ahtaammaksi käyvässä maailmassa, ihmisen toiminnan seurauksena. Me ihmiset ja kaikki esineemme olemme ympäröivästä luonnosta, emme muuta, sanoi Leena Krohn Turun kirjamessuilla muutama vuosi sitten. Ikipuut näyttää palasia tästä taistelusta, eli ihmisen kohtalokkaalta näyttävästä luonnon alistamisesta ja tuhoamisesta, romaanin keinoin, mutta luonnontieteellisen faktan pohjalta lähtien. Päähenkilöinä puut, metsät ja niiden katoavat mahdollisuudet. Henry Thoreaun polkuja kuljetaan, mutta nykyajassa. Varoitusvalot näyttävät punaista.

Puiden ympärille kerääntyvät kirjan ihmisetkin. Juuret-osiossa kerrotaan pieniä sukukronikoita, taustoja tuleville ekosotilaille, puuihmisille, aktivisteille. On Keskilännen Nick Hoel, jonka perhe Iowassa valokuvaa sukupolvesta toiseen viimeistä kastanjapuuta keskellä maissi- ja soijapeltoja. On Shanghaista Pittsburgiin muuttava Mimi Ma ja valkomulperipuu. Adam Appich, joka innostuu psykologisesta tutkimuksesta. Aviopari Ray Brinkman ja Dorothy Cazaly elävät Macbeth-tragediaa puutarhansa keskellä. Douglas Pavlicekin pelastaa Herkules-pommikoneen pudotessa puu, banianviikuna. Neelay Mehta päätyy Kalifornian piilaaksoon, mutta putoaa sitä ennen tammesta. Olivia Vandergriffin huumeinen opiskelijaelämä on viemässä hengen, mutta pelastuminen muuttaa hänetkin, hänestä tulee puu-uskovainen, kaikkien aktivistien ihailema rohkeuden perikuva.  Last but not least, Patricia Westerford, tuleva professori, täydellisesti puille ja luonnon kiertokululle omistautuva vaihtoehtoeläjä, jonka testamentti tulee olemaan katoavien puiden siemenpankki.

Hänen vaahteransa kommunikoivat. Ne muodostavat hehtaarien laajuisen ilmateitse viestivän verkoston, ja niillä on yhteinen immuunijärjestelmä. Ne varjelevat toisiaan, vaikka niillä ei ole aivoja eivätkä ne pääse liikkumaan.

Sukutarinat kattavat värikästä siirtolaisuuden historiaa ja on kerrottu kiinnostavasti, jotenkin eloisammin kuin varsinainen ydinteema eli Runko. Kaikki juurikertomukset sisältävät havaintoja myös paikallisen luonnon muutoksista, puiden sienitaudeista - mutta ne välähtävät vasta sivusilmäyksissä. Sen sijaan kerrotaan nuorten kokemuksista amerikkalaisen yhteiskunnan portailla, suhteista vanhempiin, perheistä ja parisuhteista. Ja niissä on mukana tietoiskuja puiden hyvän tekemisestä ja ihmisen, teollisuuden pahan tekemisestä.

Kuinka ollakaan, lehmus on mainio puu, yhtä kaukana tammesta kuin nainen on miehestä. Se on mehiläisten pesäpaikka ja rauhan symboli, sen eri osista pystytään valmistamaan rohtoja ja juomia, jotka parantavat kaikki ahdistus- ja jännitystilat, eikä sitä voi sekoittaa yhteenkään toseen puulajiin, joita on maailmassa satatuhatta, koska....

Romaanin runsaus ja sen tapa lävistää monta elämän aluetta nyky-Amerikassa, teknologiassa, luonnon teollisessa hyväksikäytössä näyttää minusta ottaneen vaikutteita David Foster Wallacen Päättymättömästä riemusta. Nörtti tekee peliä nimeltä Hallinta, uutta maailmaa - kuin Viihde DFWn teoksessa. Kuitenkin ilman sitä mustan huumorin ja kielen ilotulitusta. Myös aktivistien lempinimet muistuttavat siitä. Toisaalta tämän Suuren amerikkalaisen ekoromaanin (Financial Times) vahva tendenssi ja sen sankareiden idealistinen hyveellisyys ja oikeassa oleminen tuottaa paikoitellen saarnaa. Ja joihinkin hahmoihin kliseisyyttä. Näen tässä myös paljon elokuvakäsikirjoitusta - ja Jennifer Lawrencen taistelevan 60-metrisessä ikipuussa ihailevien partasuiden tuijotellessa alemmilta oksilta. Punapuihin aktivistit, Elämän Puolustajat, asettautuvat perinteiseen tyyliin, metsäyhtiöiden koneiden jyristessä yhä lähempänä.

Onneksi henkilöhahmoissa tapahtuu sittemmin ja särmät tekevät heistä elävämpiä. Mimiäkin oikeamielisyys rasittaa suunnattomasti. Hän on ollut aina allerginen vakaumuksellisuudelle, mutta vielä enemmän hän vihaa arveluttavaa vallankäyttöä. Pihka ja neulaset tuoksuvat, metsä ja sammal loistavat Ikipuissa. Elämän Puolustajien on ryhdyttävä sanoista tekoihin. Mutta Adam on edelleen psykologian tutkija, hän tutkii idealismiin taipuvaisia ihmisiä. 

Teoilla on seurauksensa, kamppailu on traagista. Kuvaukseen sekoittuu maagisia elementtejä, joita varsinkin Olivia alias Neidonhius viljelee uudestisyntyneenä aktivistina. Näistä oli hieman hankala saada otetta. Sen lisäksi tätäkin 600-sivuista opusta olisi voinut muutamista rönsyistä karsia. Puita ei. Professori Patrician - jolle ensin naurettiin, mutta jonka maine sitten palautetaan - esitelmä konferenssissa on ihmeellinen luonnon ja puiden ylistyslaulu. Vaikka se on silkkaa asiaa, se on samalla runoa. Sitä on metsä. Teos on Pulitzer-voittaja vuodelta 2019.

Kierreakaasia valmistaa muurahaisille makeita proteiinipitoisia herkkuja, joihin ne jäävät koukkuun, ja saa siten ne jäämään puolustajikseen. Hedelmiä tuottavat kasvit puijaavat meidät levittämään siemeniään, ja kypsyvät hedelmät johtivat värinäön kehittymiseen. Puut opettivat meidät löytämään niiden syötit ja samalla näkemään taivaan sinen. Meidän aivoistamme tuli sopivat metsän salaisuuksiin perehtymiseen. Me olemme muuttaneet metsiä ja ne meitä kauemmin kuin olemme olleet Homo sapienseja. 

Richard Powers: Ikipuut
The Overstory, 2018, suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus, 2021, 649 s

Toinen lukija:

Kirjassa kerrotaan Amerikan mantereen runsasta puulajistosta, sen merkityksestä luonnon järjestelmässä ja niitä koskevasta uudehkosta tutkimustiedosta, mutta kun kirja on romaani eikä tietokirja, se syyllistyy myös mystifiointiin. Lisäksi kaikki tämä haudataan ihmissuhdemössöön eräänlaiseksi dekkariksi, jonka jännitteet laimennetaan mahdottomaan tekstimassaan. 

Kirjan henkilöt kuvataan erilaisiksi akateemisen maailman hörhöiksi ja nörteiksi, jotka lopulta joutuvat taipumaan yhteiskunnan realiteettien edessä. Kirjassa mainitaan kyllä metsäyhtiöiden, oikeuslaitoksen ja poliisin arveluttava toiminta, mutta sen pidemmälle ei yhteiskunnallisessa analyysissä mennä. Ongelma selitetään vain yleisesti 'ihmiskunnan lyhytnäköisyydellä'. Ehkä aihe olisi kirkastunut, jos kirjasta olisi karsittu noin 300 sivua. Työläs luettava.