Toni Morrison: Toiseuden synty. Rodusta, rajoista ja kirjallisuudesta

Seksistinen puhe, rasistinen puhe, uskonnollinen puhe - kaikki ovat esimerkkejä kielellisestä vallankäytöstä, jotka eivät salli uudenlaisen tiedon leviävän tai rohkaise ajatustenvaihtoon. Tähän Toni Morrisonin Nobel-puheessaan vuonna 1993 lausumaan ajatukseen Suvi Ahola päätti HS:n muistokirjoituksensa. Toni Morrison kuoli 6.8.2019. Lause kiteyttää niin paljon niin vähin sanoin, että leikkasin kirjoituksen talteen.

Luulen, että eniten ajatuksissani on lukuelämäni aikana muuttunut käsitys rodusta ja sen historiasta, lähinnä sen käytöstä länsimaiden kolonialismin puolustajana ja siitä seuraavan pakolaisuuden ja rasismin selittäjänä. Se on ollut massiivinen silmänkääntötemppu. Ryöstäminen, murhaaminen ja myös käännyttäminen kristinuskoon on naamioitu laupeuden työksi. Suomen kansakouluissa laulettiin 50-luvulla Mustasta Saarasta, joka enkelinä muuttuu valkoiseksi ja luettiin Aale Tynnin lorua: Neekeri pesee kasvojaan, vaan ei valkene ollenkaan.

Tuosta ajasta on kulunut 70 vuotta ja vuosikymmenten vaihtuessa koko rodun käsite on sittemmin kyseenalaistettu. On vain ihmislaji, muuntuvine piirteineen. Vaikka näyttää siltä kuin asiat olisivat edenneet paljonkin, toisaalta näyttää, ettei mikään ole muuttunut. Kuinka nopeasti Ku Klux Klan näytti saapastelevan kellareista estradeille, vain yhden presidentin vaihdoksen jälkeen! Ja koko ajan, vuosien mittaan, Suomenkin tvstä on välitetty uutiskuvia yhdysvaltalaisten poliisien ampumista aseettomista mustista ja kerrottu, ettei siitä seurannut mitään. Se on yksi niistä uutisaiheista, joiden toistuminen on totuttanut niihin. Vaikka se on mielipuolista ja herättäisi valtaisia protesteja sekä normaalit rangaistusmenettelyt, jos uhri olisi ollut valkoinen. Onneksi TV on samanaikaisesti kuitenkin onnistunut näyttämään valaisevia dokumentteja tämän suuren vihan historiasta. Mm tätä yhteiskunnallista taustaa Yhdysvalloissa käsittelee esipuheessaan kirjailija Ta-Nehisi Coates.

Tähän saumaan sopivasti päivän HS esitteli Tampereen yliopiston historiantutkijan Miikka Tammisen kirjan Keskiajan hirviöt.  Niistä tutkija johtaa suoran polun myöhempään rotuoppiin ja rasismiin. Tässäkin uskonnoilla on ollut aktiivinen rooli rasismin edistäjänä, mustaihoisten ja - tietenkin - myös naisten sortajana. Tässä asiassa kaikki jumaluskonnot, kristinusko, juutalaisuus ja islam ovat olleet herttaisen yksituumaisia.

Esseepuheenvuorossaan Toiseuden synty Toni Morrison perkaa rasismin risukkoa pettämättömän tyylikkäällä ja viisaalla tavalla, osoittaa miten vieraan pelko synnytetään ja kuinka muukalaisvihaa ylläpidetään, oman yhteisön eduksi ja yhteenkuuluvuuden vahvistukseksi. 

Rotu on aina ollut erottava tekijä, samoin kuin varallisuus, luokka ja sukupuoli. Ne kaikki liittyvät valtaan ja tarpeeseen hallita toista. Orjan karkaamiselle voi antaa diagnoosin! Kyllä vain, sairauden nimi on drapetomania ja löydöksen nimesi asiaa tutkinut lääkäri ja orjaisäntä Samuel Cartwright vuonna 1851.  Jamaikalainen sokeriplantaasin omistaja Thomas Thistlewood kirjasi orjiensa raiskauskerrat päiväkirjaansa sokerijuurikkaan hinnan ja jauhokauppaneuvottelujen oheen.

Orjuuden hyödyt vahvistivat haluttomuutta harjoittaa moraalista itsetutkiskelua. Oli helpompi nähdä orjat ei-ihmisinä, sen jälkeen oli helppo jatkaa sadistista kohtelua, raiskauksineen, rangaistuksineen. Rajaa meidän ja niiden välillä ei ollut tarpeen häivyttää. Vanhin orjuutta kuvannut romaani, Setä Tuomon tupa antaa esimerkkejä "kunnollisesta orjasta", siististä ja nöyrästä, jota ei valkoisen tarvinnut pelätä. He ymmärtävät palvelijan osansa ja ovat siitä kiitollisia.

Harriet Beecher Stowe ei kirjoittanut Tuomo sedän tupaa Tuomolle, Chloe-tädille eikä yhdellekään mustalle lukijalle. Hänen aikalaislukijansa olivat valkoisia ihmisiä, jotka tarvitsivat ja halusivat orjuutta sekä nauttivat sen kaunistelusta.

Toni Morrison käsittelee teemojaan pitkän kirjailijuutensa ja sivistyksensä kautta vaivattomasti. Hän ei kuitenkaan päästä itseäänkään helpolla, vaan ruotii vierauden pelkoa omiakin reaktioitaan ja muistojaan tutkimalla. Kirjallisuuden klassikkoja (Hemingway, Faulkner, Conrad etc) tutkimalla hän näyttää, kuinka toiseutta vahvistetaan vuosikymmenestä toiseen, lainsäädännön tukiessa traditiota. Samalla Morrison analysoi omia teoksiaan ja valottaa niissä tekemiensä valintojen merkityksiä. Sillä kaunokirjallisuus jos mikä avaa mahdollisuuksia nähdä kauan ylläpidettyjen itsestäänselvyyksien taakse, kääntää näkökulma, nähdä itsensä toisena. Vaikka kirja on ohut, siinä on pitkiä lainauksia tutkituista teoksista, joten se on myös kiinnostava sukellus eri aikoina kirjoitettuihin klassikoihin. Morrisonia ei höynäytetä, hän analysoi sanavalintoja ja näyttää lukijalle että niillä on väliä. Hän kertoo omasta tavastaan häivyttää rotu kirjoistaan:

Tapani häivyttää rotu kirjoistani ei kenties ole ollut kiinnostavaa toisten mustien kirjailijoiden mielestä, eikä se ole saanut osakseen ihailua. Taisteltuaan vuosia oikeudesta kirjoittaa väkeviä tarinoita, joissa kuvataan yksinomaan mustia hahmoja, toiset mustat kirjailijat ehkä pohtivat, yritänkö teoksillani valkopestä kirjallisuutta. En yritä. En myöskään pyydä ketään mukaani valitsemalleni polulle. Mutta olen päättänyt, että määränpääni on katkaista rasismin terä, viedä pohja tavanomaiselta ja helpolta ihonvärin pakkomielteeseen turvautumiselta ja tuhota se, tuo tapa joka tuo mieleen orjuuden itsensä.

Nyt huvittaa poimia tähän lisää kirjailijoita, jotka ovat vaikuttaneet matkallani parempaan ymmärrykseen tästä maailman pimeästä historiasta Ritva Siikala, Colson Whitehead, Sven Lindqvist, Andrea Levy, Angie Thomas, Ryszard Kapuscinski, Yaa Gyasi, Ta-Nehisi Coates, Harper Lee .

Kirjassa on suomentajien Koko Hubaran ja Astrid Swanin jälkisanat.

Toni Morrison: Toiseuden synty. Rodusta, rajoista ja kirjallisuudesta
The Originin of others, 2017, suomentaneet Koko Hubara ja Astrid Swan
Tammi, 2020, 120 s