Vahvistin vaihteeksi heiveröistä dekkaripolkuani tutustumalla naapurimaan Åsa Larssoniin. Hänestä oli haastattelu sunnuntain Hesarissa jokin aika sitten. Aloitin esikoisesta, Aurinkomyrsky palkittiin parhaana esikoisdekkarina vuonna 2003. Sujuvasti trilleri eteneekin. Pohjoiseen maisemaan, kuten tässä Kiiruna, on ehtinyt jo tässä vaiheessa jännäreissä tottua. Nordic noir kun on viime vuosina näyttänyt tvssäkin paljon juuri näitä sinisten varjojen tai pimeiden öiden kuvia, joissa lumi pyyhkii jäljet näkyvistä; lumen kauneus ja kauheus sekoittuneena.
Aurinkomyrsky liittyy pohjoisen revontuliin, mutta tässä myös Kiirunassa toimivan uskonnollisen yhteisön ja sen kirkon sisällä palaviin tuhoisiin lieskoihin. Sen näyttäväksi rakennetusta uudesta Kristallikirkosta löytyy aamulla ruumis. Viktor Strandgård, paratiisipoika on tapettu sen keskikäytävälle. Hän on koko yhteisön keskushenkilöitä, lahkolaisten tulisieluinen saarnaaja ja puhdasoppinen ankaran tien kulkija. Mutta tietenkin kun tätäkin yhteisöä joudutaan rikoksen tapahduttua tarkemmin syynäämään, mikään ei ole sitä miltä julkisivu näyttää.
Tukholmassa nuori juristi Rebecka Martinsson herää uutiseen painajaisensa jälkeen. Hän on vuosia sitten jättänyt synnyinkaupunkinsa Kiirunan ja sen uskonnollisen yhteisön, joka nyt nostetaan uutisissa valokeilaan. Vastentahtoisesti hän joutuu palaamaan seudulle, isoäitinsä maaseututalolle, entisen sydänystävänsä Sannan ja tämän lasten avuksi, vaikka hänen lapsuutensa ja nuoruutensa on trauman varjostama.
Åsa Larsson kirjoittaa vetävästi ja saa talven keskellä lumen peittoon jääneen kaupungin elämään. Tukholmalainen lakitoimisto ja Rebeckan pomo Måns, henkilökohtaisine ongelmineen jää taakse. Kiirunassa vyyhti on monimutkaisempi, siihen kietoutuu vuosikausia sitten tapahtuneita kätkettyjä suhteita, mielenhäiriötä ja kylmää taloudellista laskelmointia. Monialaista hyväksikäyttöä.
Sopivasti yhä hyytävämmäksi käyvää trilleriä pehmentää paikallinen rikoskomisario, viimeisillään raskaana oleva ja tihentyvästä pissahädästä kärsivä Anna-Maria Mella, jalat maassa oleva mutta päättäväinen tyyppi, jolla on kotona mukava mies ja perhe. Kontrasti kirkon piirissä rikastuneisiin "pastoreihin" on suuri, aina rinteisiin rakentuneista hulppeista taloista alkaen. Pieniä romanttisiakin tunnelmia viritellään joissain kohdissa. Henkilö- ja yhteiskuntakuvaus on vahvaa. Uskonnollisen yhteisön peitossa kehittynyt talousrikollisuus on uskottavasti verokeinotteluna valaistua.
Loppua kohden jännitys kiristyy oikeaoppisesti. Öinen erämaja, jossa Rebecka ja lapset odottavat aamua ja yössä kuuluu moottorikelkan ääni. Saa todella jännittää. Eikä Rebecka Martinssonista päästä eroon. Kiitos, tästä on hyvä jatkaa. Viisi osaa jäljellä.
Åsa Larsson: AurinkomyrskySolstorm, 2003, suomentanut Katriina Savolainen
Otava, 2005, 298 s
Luin Larssonin dekkareita ennen blogiaikaani. Pidin hänen päähenkilöistään Martinssonista ja Mellasta sekä pohjoisesta tapahtumapaikasta. Juonetkin olivat yleensä hyviä (yhdessä ei ollut, mutta en enää muista kirjan nimeä).
VastaaPoistaVarmaan useimmat dekkareita lukevat, nykyiset bloggaajat lukivat myös nämä jo silloin kun ei kirjablogeja montaa vielä ollut. Itse olen lukenut tätä genreä niin vähän että tulee näitä löytöjä vielä:-) Aion jatkaa seuraaviin, hyvä tyyli ja kaikin puolin minulle sopivia vaikuttavat olevan Larssonin dekkarit.
PoistaMinulla on myös muutama Åsa Larssonin kirja hyllyssäni, ne ovat jotain äitini unohtamia peruutuksia kirjakerhosta, jotka ovat sitten päätyneet minulle. En ole vieläkään niitä lukenut, koska mietin, pitäisikö aloittaa ihan ensimmäisestä. Kuulostaa kyllä kiinnostavalta asetelmalta.
VastaaPoistaMinulle dekkarit ovat enemmän poikkeuksia, mutta Åsa Larsson oli virkistävä tuttavuus. Olin lukenut jotenkin samanoloisia romaaneja pötköön, noita autofiktiivisiä lähihistoriasta, joten oli saatava välillä jotain muuta. Siihen Aurinkomyrsky auttoi hyvin.
Poista