Mihail Šiškin: Kaunokirjoituksia

Venäläinen kirjallisuus on ollut ei-totalitaarisen tietoisuuden keino pysyä hengissä Venäjällä. Totalitaarinen tietoisuus tuli reippaasti toimeen käskyillä ja rukouksilla.

Mihail Šiškinin lukeminen tekee hartaaksi; niin hienoa, ajatonta, painavaa - sivistynyttä, mutta ei koskaan totista patsastelua. Hartauteen sekoituu melankolia, tätä on venäläisyys parhaimmillaan, se joka nyt näyttää uppoavan mustaan liejuun, vierauden muurin taakse. Mitä se venäläisyys on, lukijalle, katsojalle, satunnaiselle turistille, se on aika abstrakti kokemus. Siihen tiivistyy vuosikymmenten aikana luetut venäläiset klassikot, Tolstoista Dostojevskiin, Pushkinista Tsehoviin, Bulgakovista Dovlatoviin ja Šiškiniin. Sillä on oma umpioitu arominsa, väittää Šiškin, jolle Bunin ja toinen emigranttikirjailija, Nabokov ovat läheisiä. Hyvinhän tuokin on kiteytetty. Venäläisiltä kirjailijoilta on tottunut lukemaan tietynlaista absurdia huumoria, joka on ollut ilmiselvä keino säilyä hengissä kirjailijana sortavan hallinnon alamaisena.

Minulle venäläisyys on vahva sekoitus mielikuvia ja muistijälkiä hienoista kirjoista ja elokuvista, musiikista ja maalauksista. Volgan lauttureita, tsaareja ja orjia, vankileirejä ja tyranniaa. Vodkaa ja suolakurkkua, 70-luvun valuuttabaareja Leningradissa. Tiedetään, että aikojen kuluessa venäläistä älymystöä on muuttanut Venäjän ulkopuolelle sankoin joukoin. Kuten Mihail Šiškin joka on asunut Sveitsissä jo vuodesta 1995. Kaikista maista, Sveitsissä! Sitä hän tuntuu itsekin ihmettelevän. Ja pohdiskelee myös sitä, kuinka säilyttää omakielisyytensä toisessa maassa. Sen hän tiesi jo poikana, ettei halunnut elää orjien maassa, josta ei saa matkustaa ulkomaille.

Kaunokirjoituksia on novellikokoelma, joka puolestaan osoittaa sen, että tälle kirjaston sivuhyllylle pitäisi eksyä useammin. Sieltä palaa helmenkalastajana. Monotonisuudesta ei ole pienintäkään vaaraa tällä matkalla sateenkaaren kaikissa väreissä. Kertomuksissa kuljetaan kirjailijan omaelämäkerrallisissa kokemuksissa, esseetyyppisissä kirjailijuuden ja kielen merkityksissä sekä intohimoisissa suhteissa.

Selkeästä kerronnasta lukija paiskataan yllättäen keskelle juonikkaita ihmissuhdekuvioita, joista ei monenkaan sivun jälkeen ota selvää, kuka puhuu kenelle. Kuvio alkaa hahmottua kuin varkain. Niistä varsinkin Sokeasta soittoniekasta tuli mieleen toinen loistava venäläinen nykykirjailija, jolla on erityisen viehko nimi, Dina Rubina. Siinä kieli leikkii ja vie lukijaa ainakin kolmiodraamaan, salattuun rakkauteen ja nimet ropisevat sekä virallisina että suomalaisparan sekoittavina venäläisinä hellittelyniminä. Tässä oli kieltämättä vähän nabokovilaista naurua, minä kirjoitan näin, koska voin. Itse asiassa sitä samaa asennetta pilkistää myös novellissa Kaunokirjoituksen oppitunti. Juuri kun tulee ajatelleeksi, että tämä kirjaimiin uppoutuminen on mielipuolista - Ж tuo hämmästyttävä niveljalkainen riikinkukko - joku sanoo Te olette järjiltänne, Jevgeni Aleksandrovitš!. 

Kirjoitetun lain mukaan oli puhuttava totta, mutta kirjoittamaton sanoi: jos kerrot totuuden, siitä sopasta et selviä.

Takissa oli tamppi - novellissa Šiškin muistaa lapsen oivallukset koulussa, jossa äiti toimi rehtorina. Se on oikeastaan äidin muistolle omistettu kertomus. Äiti, joka joutui tasapainottelemaan jo silloin tiukkenevan oikeaoppisuuden kourissa. Parhaat professorit katosivat, "kosmopoliitteja" vainottiin. Äidin päiväkirja ja valokuvat tuhoutuivat tulipalossa, ja poika kokee syyllisyyttä teini-ikäisen ehdottomuudesta, mykkäkoulusta, jolla aikoinaan rankaisi äitiään.

Pyhän Markuksen kellotorni kertaa merkillisen rakkaustarinan, Lidia Kotšetkovan ja Fritz Brupbacherin välillä. Kaksi lääkäriä, poliittista aktivistia, toinen Zürichistä, toinen venäläinen löytävät toisensa vallankumouksellisuuden hurmoksessa. Siinä missä mies alkaa vuosien myötä asettua aloilleen ja haaveilla perheestä, nainen omistautuu tuleville utopioille ja vallankumouksen asialle, löytämättä perhehaaveille oikeaa aikaa. Lidialle oma äiti, idealisti josta tuli joutilas porvarisdaami, on pelottava esimerkki. Niin alkavat näivettyä harvinaisen sitkeänkin miehen tunteet. Novelli on todellisuuspohjainen, arkistoista löytynyt kirjeenvaihto on kertonut sekä pariskunnan rakkauden että naisen idealismin murheellisesta rapistumisesta. Vallankumous oli valhetta. Kansa oli valhetta. Kaikki kauniit sanat - valhetta, valhetta, valhetta.

Kaunokirjoituksia -kokoelma virkisti monella tapaa. Hauskaa on myös törmätä omiin kokemuksiin, kuten nyt Dina Rubinaan ja Elias Canettin Pelastunut kieli-muistelmaan. Canettia vainosi kauan 2-vuotiaalle leikiksi tarkoitettu kielen leikkaaminen. Sveitsissä lastenlaulut ovat pysyneet samoina 30 vuotta. Au pair-perheessäni Zürichissä laulettiin samaa laulua, jota Šiškinin perheessä: Schlaf, Kindlein, Schlaf ...Novellissa Kattila ja tähdenlento kirjailija palaa sukunsa sodanaikaiseen historiaan, keskeltä sveitsiläisiä vuoristopolkuja. (Grüezi tervehditään vastaantulijaa, muistan minäkin hyvin alppiretkeltäni.) Hän löytää lopulta enonsa, Boris Šiškinin, matkan pään: tämä teloitettiin Norjassa sotavankina, juutalaisena. Tätä samaa historian vaihetta on kerrattu Ylen (ja Yle Areenan) historiadokumentissa, Vaietut arktiset sodat.

Kirjan lopussa on oivallisen suomentajan, Vappu Orlovin jälkikirjoitus Šiškinin tähänastisista vaiheista ja kokoelman novelleista.

Mihail Šiškin: Kaunokirjoituksia, 2015, 2016, suomentanut Vappu Orlov
WSOY, 2016, 294 s