Vigdis Hjorth: Onko äiti kuollut

Kansi: Elina Warsta

Se mitä kaipaan on ulottumattomissa. Todennäköisimmin olisin äidin tavattuani yhtä viisas kuin ennenkin, tai tyhmempi, koska olisin voinut puhua äidin kanssa vain säästä.

Kestää jonkin aikaa ennen kuin Vigdis Hjorthin edellinen romaani, Perintötekijät lakkaa kummittelemasta taustalla. Sen verran vahvasti jo alkuasetelma sen palauttaa mieleen. Variaatioksi samasta teemasta suomentaja Katriina Huttunen sitä kuvaa. Äidin ja tyttären välillä polttelee Onko äiti kuollut -romaanissakin, jossa äiti välttelee yhä kiihkeämmin yhteyttä etsivää tytärtä.

Maailmalla menestynyt taiteilija Johanna palaa kuusikymppisenä Osloon 30 vuoden poissaolon jälkeen. Hän on jäänyt Yhdysvalloissa leskeksi, aikuinen poika on muuttanut Tanskaan. Johannan välit yli 80-vuotiaaseen äitiin ja pikkusiskoon Ruthiin ovat katkenneet vuosia sitten, isän kuoleman aikoihin. Isän hautajaisiin Johanna ei tullut ja se on ollut ratkaiseva tapahtuma äidille ja siskolle. Sitä ennenkin välit ovat tulehtuneet Johannan valinnoista ja irtiotosta, erosta vanhempien hyväksymästä aviopuolisosta ja uudesta avioliitosta vanhemman taideopettajan kanssa.

Nyt hän on taas kaupungissa, valmistamassa retrospektiivistä näyttelyään, mutta varsinkin ottaakseen yhteyttä äitiin. Se ei niin vain onnistu. Äiti ei vastaa puhelimeen eikä viesteihin, ei sähköpostiin eikä perinteisiin kirjeisiin. Siskolta tulee harvakseltaan kehotuksia jättää äiti rauhaan ja uhkauksia seurauksista, jos näin ei tapahdu. Taide on myös eräs lopullisista syistä välirikkoon: teokset Lapsi ja äiti 1 ja 2 oslolaisessa galleriassa osuvat pahasti äidin kuvaan itsestään. Kuva ei ole se, jonka äiti haluaisi näyttää, siitä huolimatta että tulkinta ei ole taiteilijatyttären tarkoittama.

Yhä tiukkenevassa pakkomielteessään saada yhteys äitiin Johanna turvautuu keinoihin, jotka saavat hänet näyttämään viisivuotiaalta. Hän vakoilee äitiään, milloin auton takaa, milloin äidin asuintalon takapihan pensaikkoon tekemästään piilosta. Seuraa autolla äidin kulkua kadulla, seuraa tätä kirkkoon ja isän haudalle jouluna. Johanna asuu vuokraamassaan mökissä lähistöllä, tuntureilla. Siellä hän seuraa syksyn vaihtumista talveksi. Vain komeasarvinen hirvi näkyy ainoana elollisena otuksena maisemassa ja tuo tarpeellista vaihtelua äidin kotikadulle.

Ulkoisesti ei romaanissa tämän väijymisen ohella tapahdu muuta, mutta päiväkirjanomaisessa intiimissä monologissa sitäkin enemmän. Äidin ja tyttären haavainen suhde ja sen historia palautuu Johannan muistikuvissa lapsuudesta nuoruuden välirikkoon. Alistunut ja uhriutuva äiti on Johannan itseymmärryksessä projisoinut oman avuttomuutensa Johannaan, jota on yrittänyt hallita lapsuudesta saakka, siinä onnistumatta. Siskon suhteen hän sen sijaan on onnistunut. 

Vanhenevaa naista kiusaa avoin haava, katkennut yhteys äitiin, tarve saada keskustella, ymmärtää, päästä edes jollain tavalla lähemmäs äitiä, josta on ollut aikoinaan niin riippuvainen. Muistoissa on läheisiä hetkiä äidin kanssa. Sellaisia, joissa he olivat kahden, Johanna piirtämässä, äiti ihailemassa piirrosta, nauramassa Johannan tavalle matkia ankaraa isoäitiä. Sillä isoäidin ankaruus on periytynyt perhettä hallitsevalle isälle, kaiken pahan juurisyylle. Äitikin osasi joskus heittäytyä, uskalsi kertoa näkemästään epätavallisesta isosta keltaisesta linnusta, osti kerran menolipun Yellowstoneen. 

Johanna lähestyy äitiä omalla tavallaan, sillä muuta tapaa ei enää äidin ja siskon rakentamalta muurilta löydy. Hauras äiti näyttää syyttömältä uhrilta, mutta Johanna ei hyväksy asetelmaa. Hän haluaa näyttää äidille, että alistuminen sovinnaisiin sääntöihin on ollut väärin, sillä on tehty lapselle vahinkoa. Äiti on myös kärsinyt, siitä todistavat valkoiset arvet käsivarressa, vaikka äiti ei ole niitä näyttänyt.

Ethän ole tehnyt mitään väärää? En uskonut että olin mutta en voinut olla varma. 

Äiti on Johannan silmissä väistänyt vanhemman vastuuta. Hän ei ole pitänyt tyttären puolta, hän ei ole uskaltanut. Sen tytär haluaa näkyviin. Kaikesta huolimatta hän etsii merkkejä siitä, että edelleen merkitsee jotain äidille. Eikö vihakin tarkoita ettei ole välinpitämätön? Tytär seuraa pakkomielteisesti äitiään, tutkii tämän roskapussia, kuvittelee äitinsä ja siskonsa rauhallista illanviettoa. Hän vakuuttaa itseään siitä, että äiti pysyttelee kaukana ja vaiti vain siskon painostuksesta. Ettei äiti ole häntä sittenkään kokonaan  hylännyt.

Tyttären yritys selvittää vaikeaa lapsuutta ja välirikkoa raastoi, paikoin sen jankutus puudutti, mutta oli myös tehokasta. Hylätyn tyttären pakkomielle muuttuu hiljalleen fyysiseksi tunteeksi. Johanna seuraa tunturimajansa ikkunasta hirveä, joka näyttää tulleen hulluksi hieroessaan isoja sarviaan oksiin yrittäessään kuoria niistä ylimääräistä nahkaa. Samaa työtä tytär tekee vapautuakseen äidin hylkäämisen kuonasta. 

Välirikot ja riidat ovat suvuissa tavallisia. Keskusteluun kehotetaan, mutta joskus ihmiset ovat niin kaukana toisistaan, että kaikki ovat onnellisempia arpeutuneine haavoineen kuin "keskustellen". Tämä entinen perhe näyttää sellaiselta. Pettymys siitä, ettei äitiä enää ole sellaisena kuin parhaissa muistoissa, kirvelee. Äidistä jäävät vain säännöt vaatteiden liottamisesta, spagetin kypsyydestä ja muutama lattea sanonta. Synkkää yksinpuhelua Vigdis Hjorth kirjoittaa pettämättömällä tyylillä.

Vigdis Hjorth: Onko äiti kuollut
Er mor død, 2020, suomentanut Katriina Huttunen
Kustantamo S&S, 367 s