Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista. Esseitä poikkeuskirjallisuudesta

Lahjomattoman blogini mukaan lopetin Dostojevskin Karamazovin Veljesten lukemisen vuonna 2005 sivulle 447.  En usko palaavani siihen edes nyt, vaikka se on eräs Ville-Juhani Sutisen esseekokoelman esimerkkejä hänen poikkeuskirjallisuudeksi nimeämistään teoksista. Kirjailija pureutui aiemmin hankalina pitämiinsä teoksiin koronavuosina. Sellainen hyöty hänelle koitui lock-downista.

Poikkeuskirjoja yhdistää massiivinen koko, ne ovat yli 1000-sivuisia tiiliskiviä, jotkut useana niteenä ilmestyneitä. Täytyy myöntää, että minulla saattoi olla pienenä taka-ajatuksena nimenomaan säästyä siltä vaivalta, että itse näkisin sen vaivan. Se sitten hämmästytti, että tässä oli niin vähän teoksia, joista olisin edes kuullut, oikeastaan vain Karamazovin veljekset ja Henry James kirjailijanimenä. Muut olivat minulle tuntemattomia ja aika moni myös edelleen suomentamattomia. Esimerkiksi Arno Schmidtin Zettel's Traum/Bottom's Dream, Dorothy Richardsonin Pilgrimage, Marguerite Youngin Miss Macintosh, My Darling tai Rebecca Westin Black Lamb and Grey Falcon. Siitä huolimatta voin sanoa, että Sutisen teoksen lukeminen on vaivan arvoinen. Eikä se ollut vaivalloista, sisältäähän kirja monipuolista ja asiantuntevaa pohdintaa, mutta on samalla selkeä ja helppolukuinen. Asiantuntemus, hidas ja perinpohjainen ajattelu tuottaa hedelmiä,joista lukija saa nauttia. Eläköön asiantuntijat vastavoiminaan perstuntumat - myös kirjallisuudessa! Tietenkään kenenkään toisen tapaa lukea mikä hyvänsä kirja ei tarvitse pitää parempana, mutta perehtyneisyyttä voi ihailla. Sen voi myös uskoa, että sitkeydella jotkut kirjalliset maailmat voivat avautua hiljalleen ja palkita lukijansa.

Esitelty kirjallisuus ja varsinkin sen ohessa mainitut kirjailijat - jotka nimet olivat sentään tuttuja - kuuluvat kai enimmäkseen 1900-luvun alun modernistiseen kaanoniin, Marcel Proustista Franz Kafkaan,  James Joycesta Virginia Woolfiin. Ensi alkuun Sutinen pöyhii pölyn alle turhaan hautautuneita naispuolisia nimiä, jotka hänen feministinen katseensa näkee sinne kadonneen patriarkaatin voiman painamina. (Hän on niin vahvasti naisen puolella, että näkee jopa kirjailija H.G. Wellsin #metoon valossa arveluttavana, vain siksi että tällä oli paljon rakkaussuhteita. Eivät kaikki ns naistenmiehet minusta ole ahdistelijoita tai hyväksikäyttäjiä, kun naiset heihin omasta tahdostaan rakastuvat.) Kirjailijoiden pääteosten lisäksi Vaivan arvoista kertoo myös heidän elämästään ja ajastaan, joka väistämättä jättää jälkensä.

Kirjoista suurin osa on fiktiota, on myös faktan ja fiktion välimuotoa, matkakirjoja ja muistelmia. Sutinen on itse lukenut muitakin "vaikeita" ja pitkiä kirjoja käsitteleviä esseeteoksia, joissa pohditaan niiden lukemista, kirjoittamista ja  hyvän kirjallisuuden määritelmää. Kiteytys on se mitä enimmäkseen näkee muutoinkin nykyään taiteen tehtäväksi sanottavan: ei tuudittaa, vaan herättää levottomuutta, saada ajattelemaan.

Dorothy Richardsonin Sutinen esittelee Proustin feminiinisenä vastineena, joka käy Virginia Woolfin aikalaisena vuoropuhelua tämän kanssa ja myös ilmeisesti alistuu osaansa tälle huomiossa häviten. Tässäkin esittelyssä autofiktiosta puhutaan ja Knausgård-parkaa revitään taas kuin terrieri sukkaa. Hän ja hänen jättisuosionsa on inhokki monille, myös Sutiselle. D. Richardson oli elegantti edeltäjä Knausgårdin karkealle patetialle,  hän kuvailee. Huoh. Onneksi ehdin nähdä Claes Andersonin ja kuulla Monica Fagerlundin kiittävän Knausgårdia. Ja on meitä monia muita. En jaksa enää loukkaantua hänen puolestaan. Varsinkaan kun en ole innostunut hänen Taisteluni -jälkeisestä tuotannostaan. 

Vaivan arvoiset esimerkit ovat kaikki tiiviisti sidoksissa aikaansa ja kuvaavat usein näkijänsä ja kokijansa havaintoja maailman myllerryksessä 1900-luvun alkupuolella tai vuosisadan vaihteessa. Matkakirjoista kirjoittaessaan - ja niiden seurassa (Robert Byron: Europe in the Looking Glass) matkustaessaan - Sutinen hehkuttaa matkalla lukemisen ihanuutta, mahdollisuutta syventyä keskeytymättä, sitä samaa flow-tilaa jonka nuorena sai lukemisesta.

Hän ei ottanut riskiä sanoa kaikkea, jotta voisi sanoa edes jotain. Venäjän/Neuvostoliiton kirjallisuudesta on kolme edustajaa. Ilja Ehrenburg ja hänen suomennettukin teoksensa Ihmisiä, vuosia, elämää. Kirjailijan vaiherikas tie oikeuttaa monumentaalisen teoksenkin, boheemista pariisilaistaiteilijasta sosialistisen realismin tulkiksi ja Stalinin suosikiksi ja taas takaisin, vaikka tahriintuneena. Tämä osio kiinnosti, sillä sosialistinen realismi on esimerkki jälkiviisauden valossa tehdystä yksimielisestä tuomiosta. Siinä on kuitenkin ollut etsivä ja keskusteleva alkuvaiheensa ennen jähmettymistä totalitarismin äänenkannattajaksi. 

Sosialistisen realismin taustalla toimi myös henkilökohtainen suosikkijärjestelmä. Tämä tarkoitti, että esimerkiksi Stalinin suosimat tai ainakin ajoittain puolustamat kirjailijt kuten Mihail Šolohov ja Mihail Bulgakov, saivat kirjoittaa paljon vapaammin kuin monet muut ajan kynäilijät. Liian pitkälle hekään eivät voineet mennä, minkä Bulgakovin kohtalo osoittaa.

Nykyisistä äänikirjoista vaikuttaisi olevan pitkä matka alkuperäiseen tapaan, ääneen lukemiseen. Mm Karamazovin veljekset avautuu kuulemma erityisen hyvin ääneen lukemisen kautta. Kiitos, mutta ei kiitos... Tapa tulee esille myös luvussa, jossa käsitellään Henry Jamesia, joka keksi vahingossa modernismin, kuten Sutinen päättelee. Se tapahtui oheistapahtumana sille, ettei kirjailija onnistunut saamaan kirjoittamaansa julkaistua sanomalehden jatkokertomuksina kuten oli ollut tapana. Se siivitti häntä uuteen kirjoitustapaan. Myös reuma vaikutti: hän puhui viimeiset teoksensa sihteerilleen.

Ainoa suomalainen kirjailija edustaa esseekokoelmassa täydellistä epäonnistumista: Irmari Rantamala ja tämän 1066-sivuinen Harhama on tässä esitetty semmoisena, kiinnostavalla tavalla epäonnistuneena. 

Viimeistä edellisessä luvussa niputetaan usea kirjailija välitilan koulukunnan alle ja nimi Raunioitunut kartano rajamaalla luotaa meiltä näkyvistä kadonneita maita ja poliittista tilannetta Keski-Euroopassa ja Itävalta-Unkarin rajamailla sijaitsevassa maakunnassa, Galitsiassa, nykyisen Puolan ja Ukrainan rajan molemmin puolin. Silloinen Eurooppa, ennen ensimmäistä maailmansotaa oli Sutisen mukaan vielä nykyistäkin avoimempi. Moni kirjailijoista on juutalainen ja Vaivan arvoista tuo esille sen, että holokaustin jälkeinen aika peittää näkyvistä vuosisadan alun juutalaisen kirjallisuuden, jolla ei ollut samanlaista apokalyptista vivahdetta. Ei ollut vielä aavistustakaan tulevista kauhuista. Esille nostetaan mm vuoden 1966 kirjallisuuden nobelisti, Galitsiassa syntynyt ja sittemmin Palestiinaan muuttanut Samuel Josef Agnon. Hän kirjoittaa modernismin hengessä taakse jääneestä ajasta Euroopan murroksessa, saman tapaisessa kuin missä nyt eletään.

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista. Esseitä poikkeuskirjallisuudesta
Avain, 2022, 319 s