Ville Verkkapuro: Pete

Kansi: Tero Ahonen

Ville Verkkapuro ei haluaisi ottaa vastaan isänsä Peten perintöä: köyhyyttä, syrjäytymistä ja alkoholismia. Kouluttautuneena ja jo hyvin palkatussa ammatissa - mainostoimiston copywriter, muusikko - toimineena hän tuntee sosiologiset tutkimukset ja tilastot. On tavallista seurata edellisten sukupolvien jälkiä hyvässä ja pahassa. Pete on kuollut vähän päälle kolmekymppisenä hämärissä olosuhteissa Pietarsaaressa.

Pete on omaelämäkerrallinen, tässä dokumenttiromaaniksi kutsuttu teos pojan matkasta isän jäljillä. Helsingissä asuvana vegaanina, joka tuntee ravintoaineet ja osaa laittaa hyvää ruokaa Ville näyttää jo nuorena miehenä tehneen hyvin paljon isästä poikkeavia valintoja, opintojen ja työn lisäksi. Kehyskertomuksena Petessä kulkee kirjoittajan oma parisuhde Kolumbiasta adoptiolapsena Suomeen päätyneen Andin kanssa. Pari riitaantuu lapsitoiveista. Villeä vaivaa epäluulo omista geeneistään, traumoista, joita ei halua edes tunnemuistissa siirtää eteenpäin.

Päihteiden vetovoimaa ei ole hänenkään helppoa vastustaa, oma päihdesuhde ja addiktiot ovatkin eräs käsiteltävä pääpointti matkalla halki isän historian. Ulkoisesti pojalla on monia isästä muistuttavia piirteitä. Isä taas muistuttaa Nirvanan traagista Kurt Cobainia, sekä ulkoisesti että itsetuhoisen käytöksenkin puolesta. Cobainin vaiheita muistellaan pitkin matkaa rinnan Peten tarinan kanssa. Ville kokee syvää yhteyttä Heart shaped boxin musiikkivideon nähdessään. (Sama kappale avasi minunkin Nirvana-vaiheeni, jo seesteisessä keski-iässä.) Toinen pojan seinäkuvien sankareista on Homer Simpson.

Villellä on nuoret vanhemmat, molemmat levottomia. Äitillä oli kiire elää omaa nuoruuttaan. Niinpä äiti ja isä ehtivät saada lapsia muidenkin kanssa. Poika harhailee isänsä polkuja seuraavan vaimon ja puolisisarustensa luo Turun Runosmäkeen, asuu entisessä Ruotsin laivassa, nykyisessä hostelli Boressa. Jatkaa matkaa lapsuuden kotikaupunkiin, Pietarsaareen. Väkeviä juomia kuluu pitkin matkaa ja kaikkien tuttujen luona, joiden kanssa muistellaan Peteä. Isästä kuoriutuu näkyviin herkkä, naisten ja kavereidensakin rakastama, mutta yksinäinen tyyppi, joka ei löydä muuta punaista lankaa elämäänsä kuin viinan. Yrityksiä muuhunkin on. Yksi hauraan elämän selityksistä on varhain menetetty äiti. 

Keskustelut on kirjattu haastatteluina. Tyyli tuo tarinaan autenttisuuden tuntua ja antaa uskottavan äänen kirjavalle joukolle omaisia ja tuttuja. Kaikki juovat ainakin vapaa-aikanaan reippaasti alkoholia aamusta iltaan, mutta hoitavat silti asiansa joten kuten. Mikä oikeasti ihmetyttää ei-alkoholistia. Onko moinen elämä mahdollista? Ilmeisesti on. Mutta alkoholistin tunnistaakin siitä, ettei hänestä aina edes huomaa päihtymystä; on niin vahvaa kokemusta oman tilan peittelystä. 

Täällä mikään ei etene. Kaikki paikat ovat samoja kuin aina ennenkin, kaikki on sijoillaan. Mysteeri on ikuisesti läsnä, aivan kuten Twin Peaksissakin: David Lynch ei halunnut koskaan paljastaa Laura Palmerin murhaajaa. Eniten Twin Peaks -henkeä luo kuitenkin jyrkkä kontrasti: kauniit, hyvin toimeentulevat suomenruotsalaiset ihmiset sekä hullut ja juntit, tuomittuja kohtaamaan satunnaisesti pienessä keskustassa.

Parhaimmillaan Ville Verkkapuro on kuvatessaan Pietarsaaren pikkukaupungin henkeä ja olemusta: siellä vanha historia tehtaineen kohtaa nykyisen rasismin ja uskonlahkojen rokotevastaiset aktivistit. Siellä on myös se talo, jonka pannuhuoneesta Pete löytyi kuolleena. Sinnikkään toimittajan tavoin Verkkapuro penkoo valokuvia, osoitteita, kaivaa puhelinnumeroja, kyselee ja saa vastauksia. 

Kuva lapsuudesta täydentyy pikku hiljaa. Ymmärrys vanhempien  toiminnasta ja tuttavien roolista kasvaa. Yllättävää on, että kaaoksen ja juopottelun keskeltä löytyy yhä enemmän lämpöä. Synkältä juoppohistorialta alkuun näyttänyt retki suomalaisen white trashin keskuuteen kääntyykin valoisaksi ja vapauttavaksi, kun Ville löytää yhä enemmän rakkaudellisia elementtejä sekä menetetyn isän että entistä seesteisemmin voivan äitinsä luota. Isästä ei saa vieläkään leivottua kaivattua sankaria, mutta ymmärtää voi. 

Katson kuvaa ja yhtäkkiä kaikki valkenee minulle: kasvoin lastenkodissa. Äitilläni ei ollut mahdollisuuksia antaa minulle sitä mitä tarvitsin, joten hän jätti minut tänne, sillä aavisti minun pysyvän täällä sekä turvassa että iloisena. Hänellä oli tarpeita, joiden tiellä olin. Täällä oli aina tervetullut ilmapiiri, ihmiset kotona, televisiossa Tikun ja Takunpelastuspartio, joku pelaamassa Amigaa. Ja Leea ei tuominnut, vaan ymmärsi.

Dokumenttiromaani sisältää lopussa huumepoliittisen puheenvuoron, joka puolustaa liberaalia suhtautumista huumeisiin, käyttöhuoneita ja arvostelee kapitalismin ahneutta. Sen maailman Ville Verkkapuro on ainakin tässä kirjassa jättänyt taakseen. Ennen pamfletinomaista huumekatsausta lukija on saanut myötäelää ilon ja sovun ilmapiirissä äidin ja nykyisen miehen Mikan luona. Äidin ja pojan uudelleen löytynyt läheisyys on kuvattu niin sydänverellä ja liikuttavasti, että tämä yhteiskunnallinen puhe töksähti hieman kuivakiskoisena päälle. Aiheeseen se tietenkin sopii kuin nakutettu.

Olen valinnut, että tarinassani on onnellinen loppu.

Ville Verkkapuro: Pete
Kosmos, 2022, 319 s