keskiviikko 31. toukokuuta 2023

Victoria Belim: Punaiset seireenit. Ukrainalainen sukutarina


Kukkojen talo ei näyttänyt kammottavalta. Itse asiassa se oli koko Pultavan kaunein rakennus. "Talo" ei myöskään ollut oikea sana, sillä kyseessä oli 1900-luvun alussa pankille rakennettu kartano. Pääportin molemmin puolin oli uhkeat punaiset seireenit, kansan kielessä "kukot", ja karmiininpunaisessa julkisivussa oli kaunista mosaiikkia, jossa tulilinnut nousivat tuhkasta.

Elämme Ukrainan aikaa. Victoria Belimin (alkuperäiseltä nimeltään Frolova) Punaiset seireenit on lyhyen ajan sisällä toinen lukemani Ukrainaan sijoittuva romaani. Kun Kysykää Mialta oli komediallinen kertomus yhden suvun värikkäistä naisista, tämä romaani on omaelämäkerrallinen kuvaus nuoren naisen vaikeastakin matkasta moneen suuntaan muuttaneen suvun historiaan. Ukrainasta Yhdysvaltoihin muuttanut ja nykyään Brysselissä asuva Victoria Belim on lahjakas kertoja, toimittaja ja persialaisen kirjallisuuden kääntäjä, joka kuvaa suku- ja kotiseuturakkauttaan suurella tunteen palolla. Ja kun tunteista aistii lukiessa aidon, koetun, se koskettaa. Belimin kirjoituksia on julkaistu monissa kansainvälisissä lehdissä Financial Timesista Marie Claireen.

Romaani on kirjoitettu vuosina 2014 - 2019, Krimin miehityksen jälkeen, Belimin Ukrainaan tekemien matkojen jälkeen ja omistettu hänen isoäidilleen Valentinalle, intohimoiselle puutarhurille, joka kannettiin puutarhastaan sairaalaan koronan uuvuttamana. Voi uskoa, että nainen ei kirsikkapuitaan helposti jättänyt. Kirjassa on sekä Ukrainan kartta paikannimineen että sukupuu. Sukupuuta ei onneksi paljon tarvitse vilkuilla, koska avainhenkilöt selviävät riittävästi yhteyksistä. 

Belimin suvulle sota on ollut läsnä vuosikausia. Ennen Venäjän tunkeutumista Itä-Ukrainan maakuntiin ja Krimille moni ukrainalainen oli osallistunut Neuvostoliiton Afganistanin "operaatioihin". Monet suvun ja Victoria Belimin tärkeimmistä maamerkeistä ovat itäisessä Ukrainassa: Harkova, Mariupol, Donetsk, Pultava, jonka lähellä sijaitsevassa kylässä on suvun alkukoti. Kiovaan on muutettu sodan alta, Odessa on tuttu kaupunki. Potjomkinin portaille katosi Victoria-tytön nalle.

Ukrainalaisten kokemukset vertautuvat helposti muihin Neuvostoliiton naapurimaiden vastaaviin, virolaisten tai itä-saksalaisten kohtaloihin. Suhtautuminen perheissä tuottaa uusia konflikteja suvun ja perheen sisällä ajan mittaan, kun seuraava sukupolvi asemoi itseään suhteessa entisiin aikoihin, vaiettuihin salaisuuksiin, kadonneisiin, vääristeltyihin tietoihin. Totuuden puuttuminen, se kasaa umpikujia Victoriallekin, varsinkin kun isoäiti Valentina katsoo hänen tutkimushalujaan karsaasti eikä suostu puutarhanhoidoltaan avoimiin keskusteluihin.

Krimin miehityksen jälkeen käynnistyi myös sota Victorian ja hänen setänsä välillä. Vladimir-setä on nimeä myöten putinisti, vaikka asuukin Tel Avivissa. Hän ylläpitää Venäjän hallinnon käsitystä Ukrainan natsimielisestä hallinnosta. Yhteydenpito päättyy välirikkoon. Se jää haavana vuotamaan sukurakkaan Victorian mieleen, jonka isä on Kaliforniassa tehnyt aiemmin itsemurhan. Sekin tapahtuma on jäänyt salaisuuden verhoon ja vain veljellä saattoi olla siitä jotain tietoa. 

Toinen vaiettu kohtalo on Neuvostoliiton aikana arvostetun Serhin, isoäidin isän perheessä tapahtunut katoaminen, jota Victoria yrittää selvittää. Se on erityisen vaikeaa, koska perhe on kuin yhteistuumin päättänyt vaieta kipeistä menneisyyden tapahtumista. Ehkä se on osallisille ainoa tapa selvitä, mutta ei jälkeläisille, ei sinnikkäälle toimittajalle. Nikodim oli vain yksi tuhansista Stalinin aikoina kadonneista, mutta hänen muistonsa katoaminen myös suvun puheissa on Victorialle sietämätöntä. Varsinkin kun käy ilmi, että hän oli mitä tunnollisin perheenisä, arvostettu vanhin veli synnyinperheessä.

Kukkojen talo Pultavassa on se KGBn entinen bunkkeri, jossa edelleen säilytetään mittavia historiallisia arkistoja.

"Miten minä voin löytää asiakirjoja sukulaisestanne, kun teillä ei ole häntä koskevia tietoja?" ääni kysyi linjan toisesta päästä. "Tupsahditteko te taivaasta?"

Belim näyttää oivallisesti sen tavan, jolla diktatuurissa on opittu kyykyttämään kansalaisia edelleen voimissaan olevan byrokratian ja korruption keinoin. Se elää pitkään ihmisten asenteissa ja on varmaan kivijalan tyyppinen rakenne ja este demokratian tiellä. 

Victoria Belimin matkoista Ukrainan kylissä ja vanhojen arkistojen äärellä tuli mieleen Katja Petrovskajan teos Ehkä Esther, mutta Belim on määrätietoisempi ja selkeämpi projekteissaan. Ne ukrainalaiset sukulaiset, jotka edelleen elävät siellä, Valentina kirsikkapuineen, ystävätär Kiovassa etc tekevät Punaisista seireeneistä eloisamman ja ihmiskuvauksineen hauskemmankin, nasevia dialogeja myöten. Yhteistä ovat ihmisten kohtalot, hirmutekoihin hautautuneet, jotka Ukrainassa edelleen jatkuvat.

On kiinnostavaa lukea, kuinka Victoria tutkii edeltävän sukupolven asenteita, niin poliittisia kuin uskonnollisiakin, löytäen niistä omiinsa eroavuuksia ja yhteneväisyyksiä. Kirjailija on lähtenyt maasta, elänyt kauan Yhdysvalloissa, on akateemisesti oppinut ja kuitenkin löytää uudelleen vahvan yhteyden Ukrainaan. Historian kokemuksilla on suuri merkitys ja niiden selvittäminen voi jäädä myöhempien sukupolvien tehtäväksi, kuten tässä. 

Suomalaisena lukijana ei voi olla huomaamatta lämpöä ja vieraanvaraisuutta, sitä samaa, jota venäläisissä parhaimmillaan sanotaan löytyvän. Victoria kulkee pienissä kylissä, joista oven avauksella löytää ihmisiä, jotka ovat oitis valmiita kattamaan pöydän, tarjoamaan kyydin tai opastusta vaivaa kaihtamatta. Mahtavatko suomalaiset tuntua ukrainalaisista pakolaisista kalseilta käytöstavoiltaan? 

Ukrainan puutarhat hedelmäpuineen alkoivat tätä lukiessa melkein tuoksua, niin lumoavasti Victoria Belim kertoo isoäitinsä puutarhasta ja retkistään maan pikkukyliin. Hänen sitkeä pyrkimyksensä selvittää kadonneiden kohtaloita, isän ja monen sukupolven takaisen sukulaisen, herättää ihailua samoin kuin sovinnon etsiminen änkyrä-putinistin kanssa. Meidän pienessä suvussamme on osattu sekä arkisesti riidellä enemmän kuin tarpeeksi että katkaista välit lopullisesti. Arvokkaita ja harvinaisia nuo sovinnon tekijät, luulisin. Muutenkin tämä tapa kertoa maan historiaa lähisuvun kokemusten ja oman identiteetin etsinnän kautta on sata kertaa innostavampi kuin mikään tietokirja.

Elämää jatketaan ja puutarhaa hoidetaan päivä kerrallaan, puu kerrallaan. Tarha on yhä pystyssä ja edelleen täynnä auringonpaistetta ja linnunlaulua, sen sato edustaa sitä, että kieltäydytään antamasta periksi epätoivolle ja pelolle. Jokainen nuppu ja oksa muistuttaa vastustamattomasta vivere mementosta, joka luo synkimpiinkin päiviin toivon valoa.

Victoria Belim: Punaiset seireenit. Ukrainalainen sukutarina
The Rooster House. A Ukrainian Family Secret, 2023, suomentanut Tero Valkonen
Tammi (WSOY), 2023, 307 s

10 kommenttia:

  1. Äsken lukemassani ukrainalaisessa romaanissa Harmaat mehiläiset tuli myös esille ukrainalaisten ristiriitainen suhtautuminen Itä-Ukrainan miehitykseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ukrainassa on kuten Virossa kait aika iso venäläistaustainen väestö ja mitä idemmäs mennään sitä isompi. Vanhemmissa ikäluokissa heitä, joilla meni paremmin Neuvostoliiton aikoina, kuten esim Itä-Saksa -aiheisista elokuvista ja kirjoista on voinut nähdä. Semmoinen äidinmaidossa imetty suuri epäluulo kapitalistista länttä kohtaan. Niin suuri tämänkin kirjailijan suvussa, että tuo setä ei uskonut Stalinin aikaista Ukrainan nälänhätää todeksi, ukrainalaisena!

      Poista
  2. Ukrainan sota herättää intohimoja myös joissain suomalaisissa. Olen itse poistanut ja estänyt FB:ssä ihan tutun ihmisen, josta sukeutui yhtäkkiä melkoinen putinisti natsipuheineen. Inhottavaa ja hämmentävää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan noita "yksinajattelijoita" näkynyt. Poikkeuksellisen suuri yksimielisyys on kuitenkin tässä asiassa vallinnut, historian valossa itsestään selvää. Irvokasta, että Putin syyttää natsismista, kun itse etenee aivan samoin askelin kuin Hitler. Rotuideologiaa kuuluu jo kouluissakin opetettavan, siinä tarinassa venäläisyys on parempaa geenistöä länsimaiseen verrattuna.

      Poista
  3. luin tämän, voiko ikänänä ymmärtää tätä kaikkea

    https://hannelesbibliotek.blogspot.com/2023/01/roda-sirener-en-ukrainsk-familjehistoria.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikeaa se on lukijalle, joka on elänyt ikänsä rauhan tilassa ja länsimaisessa yhteiskunnassa. Ukrainan sota nyt on järisyttänyt meidänkin maailmankäsitystämme.
      Venäjällä ja Ukrainassa tuntuma hyvin toiseenlaiseen maailmaan on säilynyt sukupolvesta toiseen. Näyttää, että vaaditaan Belimin tapainen tausta, jotta kätkettyjä tragedioita haluaa selvittää. Vaikeneminen ja peittely näyttää tavalta jatkaa elämää niille, jotka niille seuduille jäivät.

      Poista
  4. Vastaukset
    1. Niin minustakin. Siinä oli kaikki, historia, nykyhetki, perhesuhteet - ja puutarhanhoito!

      Poista
  5. Luin tämän kirjan juuri. Minullekin tuli mieleen Petrovskajan "Ehkä Ester" joka oli (muistaakseni) sillä tavalla erilainen että sukulaiset jotka olisivat jotain tienneet olivat jo enimmäkseen kuolleet tai tapettuja. Belimin teoksessa ns. "hyvää" oli se että Ukrainassa nähtävästi arkistoihin on mahdollista päästä lopulta käsiksi. Kuinkahan mahtaa olla arkistojen laita nyky-Venäjällä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyy toivoa, että eivät ehdi Putinin aikana siivota jokaista arkistoa, iso maa kuitenkin. Mutta onhan tuo uudelleenkoulutus tehokasta, kun kaikki historian oppikirjat kouluissakin on uusittu kertomaan Stalinin sankaruudesta.

      Poista