Sarjakuvaa ja elokuvaa - Pjongjang ja Siskoni

Sain kolmannen osan Guy Delislen piirtämistä matkakirjoista luettua/katsottua. Pjongjang oli Jerusalemia ja Burmaa vähätekstisempi, ilmeisestä syystä: maailman suljetuimmassa diktatuurissa puhetta on vähän. Pohjois-Korean Kimit ovat kolmen sukupolven aikana onnistuneet naulimaan kansansa sellaiseen kuriin, että siinä stalinit ja hitlerit joutuvat kateudesta haudoissaan pyörimään. Henkilökultti on saanut megalomaaniset mitat. Sen tiivistävät hyvin massiiviset johtajan patsaat, jotka ainoina kohteina valaistaan yöaikaan pimeässä kaupungissa. Tyhjään katuun heijastuu suuri varjo. Missään muualla nykymaailmassa yksinvalta ei taida näyttäytyä niin groteskina kulissina. Siis satunnaisille vierailijoille, koska kansa on peloteltu ja näännytetty nälällä ja köyhyydellä uskomaan tähän vaihtoehdottomuuteen. Vain pakenemaan onnistuneet pystyvät muutokseen.

 

Maassa  on jo ehditty hylätä marxismi-leninismi ja kehitetty tilalle juche-aate. Siitä löytyy netissäkin tekstiä, sisältäen viittauksia monen Kimin ajatteluun.

Tämän matkan piirtäjä/animaattori tekee yksin ilman perhettään ja siinä on ymmärtääkseni kyse Ranskan valtion tv-yhtiön tilaamista töistä, joita Delisle tarkistaa/ohjaa (?) paikallisessa animaatiostudiossa. Työt tulevat epäilemättä edullisiksi teettää siellä. Jotain yhteistyötä lännen kanssa siis on. Entisen itäblokin tyylisesti täällä kohdistetaan turistiin tarkkaa valvontaa: oppaita on usein kaksi. Heidän harhauttamisestaan esim YK-virkailijoiden joukossa - joihin kohdistuu lievempi valvonta - tulee pientä viihdearvoa Delislelle ja muutamalle kollegalle. Tosin oppaiden kuolemaa lähentelevän paniikin näkeminen sittemmin kaduttaakin tätä huonosti diktatuuriin sopeutuvaa matkaajaa. Matkalukemistona Delislellä on luonnollisesti George Orwellin Vuonna 1984. Sille tuskin löytyy autenttisempaa lukuympäristöä tässä maailmassa.

Kaikissa kohteissaan Guy Delisle säilyttää huumorintajunsa, jota lukijan onneksi ryydittää annos anarkismia. Sen ansiosta hän onnistuu hankkiutumaan alueille, joille ei hänenlaisiaan länsimaisia tarkkailijoita haluta, sananmukaisesti kuolemaa halveksuen. Kynä on vahva ase, piirtäjän kynä varsinkin!

Guy Delisle: Pjongjang, 2003, suomentanut Saara Pääkkönen 

WSOY, 2009, 176 s

                                     *********************************************

Kävin katsomassa uuden ruotsalaisen kehutun ja palkitun elokuvan Siskoni, alkukielellä Paradiset brinner. Se kuvaa kolmen alaikäisen, ilman vanhempiaan elävän siskoksen arkea. Vanhempien poissaolo näkyy kaikessa, myös se että  siihen kaaokseen lapset ovat kasvaneet jo pidemmän ajan. Vanhin tyttö valvoo miten kuten murrosikäistä pikkusiskoaan ja 7-vuotiasta veljeä. Päivien rytmi on ajelehtimista vailla rutiineja,  nimet koulun lappuihin väärennetään rutiinilla. Päämääränä on tilanteen peittely niiltä aikuisilta, jotka saattaisivat panna tälle asiantilalle pisteen. Vanhin, Laura pelkää sosiaalitoimen puuttumista asioihin ja siskosten joutumista eroon toisistaan. Heillä on vain  toisensa. Lähiön kaveriporukka, teinitytöt hoilaavat ja tanssivat ulkona, toisinaan murtautuvat jonkin omakotitalon pihalle, jossa on uima-allas ja asukkaat muualla. Murrosikäisillä on omia riittejään, esimerkiksi kun kuukautiset alkavat, purskutellaan punaviinillä. 

Miksi vanhempia ei näy tai mihin he ovat lähteneet, sitä ei tässä ja nyt, hetkessä elävä kuvaus kerro. Kiertävästä sirkuksesta löytyy täti. Laura yrittää löytää sijaisäitiä sosiaalitoimen käynnin ajaksi. Tädistä ei siihen ole, mutta se miksi vanhemmat ovat kadonneet, ei tätiä katsellessa ihmetytä enää niin paljon. Laura kohtaa kiperässä tilanteessa nuoren naisen. Hanna on hyvin toimeentuleva ja halukas tutustumaan Lauran elämään. Hän hakee ikään kuin uutuuden viehätystä ja on utelias oppimaan esimerkiksi kuinka murtautua vieraisiin koteihin. Vähän jännitystä turvattuun elämään. Laura vaikuttaa ihastuvan Hannaan, hänen hallittuun elämäänsä, hetkiin olla ilman vastuuta pienemmistä - ja ehkä tästä aikuisesta on sijaisäidiksikin?

Aikuiset ovat elokuvassa sivuosassa ja he kaikki vaikuttavatkin teini-ikäisten silmin nähtynä hieman omituisilta. Keskimmäinen tytöistä tukee naapurin karaokeharrastajaa, joka hyväksyy tytön "managerikseen". Niistä yhteisistä hetkistä syntyy lämpöisiä katveita, vaikka tyypit baarissa ovat resuisia juoppoja ja köyhiä. 

Laura kuitenkin näkee päivittäin, kuinka hauraalla pohjalla heidän olemisensa on. Hänen katseestaan ahdistus ei vähene. Musiikkivideon omaiset kuvaukset teini-ikäisten pirskeistä rannalla eivät onnistuneet luomaan minulle kuvaa ihanasta elämästä ja vapaudesta (jonka tapaista kuvausta kritiikistä luin). Lasten kaoottinen elämä ilman vanhempia on traagista, elämältä on pohja poissa liian aikaisin. Ristiriita kesäisen ilottelun ja taustalla väijyvän maailman välillä kasvaa. Joten jäin ihmettelemään, että mikä tässä on pointti. Lapset tukevat toisiaan, yrittävät selvitä siinä elämässä mikä heille on tuttua, ja pitävät hauskaa aina kun voivat. Aikuisia on vaikeampi käsittää, varsinkin tuota hyväosaista, joka kiinnostuu teini-ikäisestä villistä tytöstä kuin seikkailuna. Vieläkin hullumpien aikuisten armoille lapsi voi viidakossa joutua. Oh baby it's a wild world... 

Siskoni (Paradiset brinner).
Ruotsi, 2023, ohjaus Mika Gustafson