torstai 20. kesäkuuta 2024

Louis-Ferdinand Céline: Sota



Kun näin ne niin läheltä aloin kuvitella kaikenlaista, että taistelu alkaisi uudestaan. - Hurray! kailotin heti kun näin ne. Hurray! Nyt tiesin että ne olivat englantilaisia. - Hurray! ne vastasivat. Niiden upseeri tuli meitä kohti. Kehui minua. - Brave soldier! Brave soldier! se sanoi. Where do you come from? Enpäs ollutkaan ajatellut mistä minä olin coming from. Paskiainen pääsi yllättämään.

Tutustuin ranskalaiseen klassikkonimeen Louis-Ferdinand Célineen tietämättä hänen teoksistaan mitään. Sen verran olen lehdistä lukenut, että tiesin antisemitismi-syytteistä toisen maailmansodan aikoihin. Sitä en tiennyt, että hän on tyyliltäänkin tyyppiä kauhukakara, rääväsuu. Ja että jo muutaman sivun tuoretta suomennosta, Sotaa luettuani etsimättä tuli mieleen ranskalainen nykykirjailija Michel Houellebecq. Uskon, että Céline on hänelle läheinen esikuva. Saman tyyppinen häijyn pilkallinen asenne ja synkkä nauru kaikelle kajahtelee kertomuksesta. Sota on löydetty julkaisua varten vasta vuonna 2022. 

Kuusikymmentä vuotta Célinen kuoleman jälkeen tuli Ranskassa päivänvaloon useampi kokonainen käsikirjoitus, jotka oli varastettu kirjailijan asunnosta Pariisin vapauttamisen jälkeen 1944. Kirjailija itse oli paennut Saksaan kirjoitettuaan miehitysaikana antisemitistisiä pamfletteja ja esiinnyttyään saksalaismielisesti. Sota on löydetyistä käsikirjoituksista ensimmäinen, kirjoitettu vuonna 1934 eli kahden Célinen tunnetun suurromaanin välissä. (takalieve)

Célinen poliittiset mielipiteet myötäilivät sittemmin natseja, mutta se ei poista kirjallisen tyylin ansioita. Minäkertoja Ferdinand kuvaa usein karkean alatyylisesti haavoittumistaan ja siitä selviämistä Belgian rintamalla lähellä Ypresiä, Länsi-Flanderissa. Asemasota jäi jauhamaan sille paikkakunnalle neljäksi vuodeksi. Lähistölle sijoittui Peurdu-sur-la-Lysin sotilassairaala, jonne kirjailija onnistuu pelastautumaan ruumiiden keskeltä rintamalta. Romaani ei nimestään huolimatta ole varsinaisesti sotaromaani, vaan kuvaus sodan seurauksista, ihmisistä fyysisten ja psyykkisten vammojen keskellä, rauhan tilan kadottua näköpiiristä pitkäksi aikaa.

En ole lukenut Katja Ketun Kätilöä (elokuvan olen nähnyt). Korjaus 21.6.: oho muistin väärin, olenpas lukenut. Siinä kuoleman läheisyys vahvistaa eloon jääneiden elämänhalua tai ainakin seksuaalista halua. Sodassakin nuoret pahasti haavoittuneet miehet ja heitä hoitavat naiset hehkuvat kiimoissaan. Kaikkien tavoitteet näyttävät kohdistuvan ainakin sen paineen purkamiseen, vaikka jalka kuoliossa tai pää täynnä tykkien jylinää. Kuten Ferdinandilla, jonka korva on vaurioitunut rintamalla. Sain sodan pääni sisään, ja sinne se jäi. Sotasairaalassa joutuu käymään kamppailua seksuaalisesti yliaktiivista, mutta samalla perverssiä hoitajaa ja leikkaushaluista lääkäriä vastaan. Sadistisen hoitajan erikoisosaamista on potilaiden katetrointi. 

Sairaalassa ei myöskään ole turvaa epäilyksiltä, onko potilas oikeasti vammautunut vai onko kenties ampunut itseään jalkaan enemmiltä taisteluilta välttyäkseen. Onko ehkä kyse rintamakarkuruudesta ja vartiopaikan jättämisestä. Kaikki epäilyt antavat tässä sodan korjauspajassa aihetta kiristykseen ja kaupankäyntiin. Ferdinand osoittaa oveluutta perverssin hoitajan suhteen, jolla on kielletty salaisuutensa sairaalan kellarissa.

Méconille oli pahempi tapaus, se halusi poistaa luodin minusta. Tihrusteli joka aamu suuhun ja korvaan erikokoisilla tähystimillä, silmät kiiluen. - Ferdinand, se on nyt vain uskallettava poistaa...Muuten teidän korvanne on mennyttä...ja mahdollisesti myös päänne.

Ferdinandin onni kääntyy ja arvostus nousee, kun hän saa yllättäen kunniakirjan urhoollisesta toiminnasta rintamalla - josta hänellä itsellään ei varsinaisesti ole havaintoa. Antisankari ei itse otakaan sitä uskoakseen, mutta käyttää tilannetta päättäväisesti hyväkseen. Voin tunnustaa etten epäröinyt hetkeäkään. 

Célinen nihilistinen kertomus hohkaa sodan hulluutta. Mitään moraalia ei ole, kun pitää keskittyä pitämään henkiriepunsa mielettömän tappamisen keskellä. Minäkertoja on kyyninen, mikään ei ole pyhää, ainoa tavoiteltava on hetken mielihyvä. Kaiken loppu on todennäköisesti kulman takana. Jalkavaivaisen kaverinsa kanssa Ferdinand raahautuu kaupungin kapakoihin, joissa punovat juonia yhdessä prostituoitujen kanssa brittiupseerien rahojen nyysimiseksi. Kuva naisista romaanissa on raadollinen (toisaalta se on samanlainen miehistäkin): he houkuttavat nälkiintyneitä miehiä, mutta ovat kovia, ahneita ja panevat miehet polvilleen. Heistä Ferdinand vaikuttaa kuitenkin löytävän hieman itseään muistuttavan mademoisellen, joka osaa järjestää sekä omat että itseään miellyttävän miehen asiat. Näin naiskuva saa lopulta positiivisen käänteen: ihana Angèle vaikuttaa toimivan määrätietoisesti ja fiksusti huiputtaessaan sodassa pulskasti voivia brittiupseereita.

Sodan hengästynyt kerronta välittää kaoottisen tunnelman autenttisen oloisesti. Se on makaaberi, mustan huumorin värjäämä pienoisooppera savuavien raunioiden ja mätänevien ruumiiden keskeltä. Sodan järjettömyyden todiste tämäkin kokijan kirjoittama romaani.

Ville Keynäs on suomentanut romaanin loisteliaasti. Osuvia ilmauksia on ilo lukea enkä ihmettele, että Célineä on pidetty suurena uudistajana. Hänen maineensa kärsi kolauksen natsisympatioista, mutta kerronta on edelleen ajatonta ja vangitsevaa.

Elämä on kuitenkin aika mieletön juttu. Joka käänteessä eksyy.

Louis-Ferdinand Céline: Sota 
Guerre, 2022, suom. Ville Keynäs
Siltala, 2024, 155 s.

3 kommenttia:

  1. Ihmeeltä tuntuu käsikirjoituksen löytyminen ja julkaiseminen. Helposti sen olisi voinut hävittää. Jokin tarkoitus tuntuu olleen siinä, että tämäkin todistajanlausunto ihmisten monipuolisesta hulluudesta on yhä luettavissa, jopa suomeksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Outo juttu tosiaan. Kirjailija oli itse kovasti harmitellut kirjoitustensa katoamista/varkautta. Hieno löytö vaikka karmeaa kokemusta kuvaava.. - Hyvää Juhannusta Lissu!

      Poista
  2. Hyvää juhannuksen loppua ja kesän jatkoa sinnekin päin!

    VastaaPoista