Puolesta raatajat laulumme soi.
Kauhea joskin on puhdistustyömme,
Ihmisten onnen on ehtona se.
Ja nuorena kaatuneet hymyilevät arkuissaan.
Naamioita voi riisua läpi elämän. Mitään naamioita en ole riisunut iloisemmin kuin niitä, joilla Neuvostoliittoa yliymmärtävä vasemmisto peitti silmänsä. Sitä harrasti myös maltillinen vasemmisto, joka myös oli kauan sokea ja kuuro, vaikka ei tuohon laitavasemmiston joukkopsykoosiin vaipunutkaan. Ystävyyden, yhteistyön ja avunannon nimissä tietenkin. Onneksi on kirjoja, paljastuksia, tilityksiä, joista voi lukea vaikka sitten ajan etäisyyden päästä ja toki jälkiviisaanakin, mitä todella tapahtui ja kuinka kaikki kytkeytyi ajan ilmiöihin, politiikassa ja kulttuurissa. Kuten Riikka Tannerin, Väinö Tannerin lapsenlapsen, Leninin ilmestyskirja.
Jo vuonna 1968 Neuvostoliiton tankkien vyöryessä Prahaan muistan lapsuuden kodistani ensimmäisiä keskusteluja aiheesta Neuvostoliitto ja sen "ystävyystoiminta". Siihen aikaan minulla oli seinällä Che Guevaran kuva. Kuva häipyi seinältä myöhemmin, mutta silmäni avautuivat lopullisesti ja puhalsin pois vallankumousromantiikan rippeetkin luettuani Jukka Koskelaisen kirjan Anteeksi häiriö, mutta tämä on vallankumous. Ennen blogiaikaa olin lukenut amerikkalaisen Jon Lee Andersonin Che Guevara. A Revolutionary Life elämäkerran. Siinä alkoi jo sankarin sädekehä himmetä, vaikka kirja on sävyltään ihaileva.
Verrattuna suureen metelöintiinsä 70-luvulla sen ajan taistolaiset ovat sittemmin olleet minusta liian hiljaa historiastaan. Siksi tervehdin suurella ilolla Riikka Tannerin esseitä ja perehtynyttä historian taustojen valaisua siltä ja edeltäviltä ajoilta, nykyhetken kytkentöjä unohtamatta. Hän jos kuka on nähnyt läheltä suomalaisen kulttuuriväen taipumisen omituiseen palvonta-asentoon Neuvostoliiton politrukkien edessä. Tietokirjailija ja dokumentaristi Riikka Tanner toimi noina aikoina Agit-Prop ry:n sihteerinä, Helsingin laulufestivaalin tiedottajana, Suomen Rauhanpuolustajien tiedottajana ja Suomi-Kuuba-Seuran sihteerinä. Hän on tehnyt myös lukuisia ohjauksia ja käsikirjoituksia elokuviin yhdessä Kanerva Cederströmin kanssa.
Luettuani kirjan Kaj Chydeniuksen, Kaisa Korhosen (RIP molemmat) ja Agit-Propin laulut - joita olen vapputraditiona kuunnellut - raapivat korvia. Ennen kaikkea kiukuttaa koko vapaamielisen ja sivistyneen vasemmiston puolesta se myyräntyö mitä tuo liike teki, tahrasi koko vasemmistoa. Kaikki ne sylkäisyt "puolueettomien humanistien" suuntaan! Konservatiivishenkisinä he olivatkin lähempänä oikeistoa kuin vasemmistoa. Mm homoseksuaaleihin kohdistettiin korjausvaatimuksia (Pirkko Saisio ja tyttöystävänsä saivat Kaisa Korhoselta oppia marxilais-leniniläisestä ihmiskäsityksestä). Näin tilanteen jo aikanaan mielessäni poliittisen kehän sulkeutumisena, ääripäiden sukulaisuuden.
Muistan muutamankin poliittisaiheisen keskustelun, jossa jouduin selkä seinää vasten "puolustamaan" Neuvostoliittoa, kun oikeiston kannattajan mielestä vasemmistolaisen kuului ymmärtää bolshevikkien toimintaa. Kuitenkin siellä oli kyse väkivaltaisen porukan vallankaappauksesta ja toisinajattelijoiden likvidoinnista, kuten Maon Kiinassakin. Historia näyttäisi toisenlaiselta, jos ei väkivalta olisi niin tehokasta ja fanaattinen mustavalkoisuus helppoa. Ja taustalla soi yksiääninen laulu.
Tanner lähtee omassa historiassaan purkamaan noita katalia mekanismeja, joissa oma ajattelu loppuu ja antaudutaan mielihyvin totalitaariselle propagandalle. Siinä pohdinnassa ovat auttaneet Hannah Arendtin Totalitarismin synty ja unkarilaisen nobelistin Imre Kertészin kirjat. Suomessa sodan jälkeinen varovaisuus (suomettuminen) Neuvostoliiton suuntaan ja taistolaisten suosikkiasema siellä toi heille kannatusta suuremman merkityksen.
Kirja käy läpi historian tapahtumia aina Neuvostoliiton synnystä runoilija Majakovskin kautta viimeiseen menshevikkiin eli Paul Olbergiin. Juutalainen toimittaja ja kirjoittaja syntyi Latvian Kuurinmaalla ja uskoi demokraattiseen sosialismiin. Hänen osakseen tuli paeta milloin natseja, milloin bolshevikkeja ja joutui Ruotsissa pelkäämään myös Säpon vainoa. Oman kylmäävän lukunsa saa taistolaisten vahvin kotipesä eli Teatterikorkeakoulu, josta luin vahvimman kuvauksen eletystä ajasta. "Työväenaatteeseen" sitoutunut KOM-teatteri perustettiin Kaisa Korhosen johdolla ja myöhemmin hän ja säveltäjä Kaj Chydenius juhlistivat laululiikkeen johtajina kaikkia tilaisuuksia.
Sotaako voisi toivoa neuvostokansa todella? Tähän kuorolaulun kysymyksen herään. Kom-unen jälkeinen aamuvointi on kuin piestyllä, mutta ennen kaikkea korvia särkee.
Herkullisen henkilökohtaisen näkökulman kulloiseenkin ilmiöön kirjoittaja tarjoaa viiden aiheeseen linkittyvän painajaisen, kom-unen muodossa. Ne ovat satiirisia väläyksiä noista manipuloivista ja autoritäärisistä riiteistä, näytöksistä, joissa paha paasattiin hyväksi ja laulettiin isoon ääneen kunniaa puolueen diktatuurille. Uni Teatterikorkeakoulusta esim tyyppiä Taide kuuluu kansalle eli kotoinen puhdistuskampanja. Parhaimmillaan Tannerin kom-unet muistuttavat tyylillisesti Mihail Bulgakovin absurdeja satiireja. Niitä luki samassa tunnelmassa, sekä kauhuissaan että naurua pidätellen.
Neuvostoliiton syntyhistoria tulee tässä perehtyneessä katsauksessa ja nykypäivän perspektiivistä oivallisesti kerrattua. Kaikki oli valhetta, alkaen nimestä. Neuvostot lakkautettiin, koska bolshevikit eivät valtaan päästyään halunneet mitään kansalaisyhteiskuntaa, he halusivat yksinvaltaa, vastustajat vaiennettiin kovin ottein. Diktatorinen puoluevalta korvasi vallankumouksen aloittaneet kansanvaltaiset elimet. Tätä valtaa Suomessa puolustettiin suureen ääneen vielä 50 vuotta myöhemmin.
Vladimir Majakovski, itsemurhaan päätynyt runoilija ja futuristi, valittiin traagisesti vallankumouksen hovirunoilijaksi ja hänen Leninin syntymän satavuotisjuhlarunoksi nimetyn runoelmansa suomennos oli Tannerin mukaan lähtölaukaus lyhyelle taistolaisaikakaudelle ja komukkakompille. Monet laululiikkeen nokkamiesten sitaatit näyttävät nyt suoraan satiirilta tai parodialta, kun tiedetään millaista henkilöä ja millaista valtaa siellä juhlittiin. Aika on armoton. Opi perusasiat.
Jos katsoo Jouko Aaltosen kaksi poliittista laululiiketta esittelevää dokumenttielokuvaa, käy selväksi, että ei opittu mitään todellisuudesta, ei mitään historiasta, politiikasta, demokratiasta, mutta neliäänisestä laulamisesta paljon ja aivojen pysähtyneisyydestä ja nostalgiasta sitäkin enemmän.
Agit-Prop jatkoi ilosanomansa levittämistä suurimman henkisen inspiraationsa romahduksen jälkeenkin, Leninin liikkuvana stemmalaulumuseona. Ultra Bra jatkoi sittemmin laulutyyliä ja muistankin ihmetelleeni, että minne se sisältö katosi. Hyvä että katosi, Agit-Propilta kannattikin ottaa vain laulutyyli.
Olen iloinen lukiessani, että aina arvostamani poliitikko Erkki Tuomioja ei antanut periksi taistolaisten yrityksille peittää vääryyksiään. Tuomioja koki aikanaan taistolaishyökkäykset henkilökohtaisesti nahoissaan. Saision Baikalin lapset näytelmä ei saa puhtaita papereita Tuomiojalta eikä Tannerilta. Epäonnistunut tilitys heidän mielestään. Baikalin työläisten ruumiiden peittely-yritys. Oliko näytelmän tarkoitus peittää lähihistorian vaikeimpia harharetkiä ja ylevöittää KOM-teatteri taiteitten taivaaseen? kysyy Riikka Tanner.
Omakohtaisten kokemusten joukkoon liittyy elokuvan tekijällä luontevasti essee kahdesta elokuvasta, jotka kuvaavat toisen maailmansodan tapahtumia Puolan Katynissa ja Kainuussa, Andrzej Wajdan Katyn ja Pirjo Honkasalon Kainuu 39. Puolalaisilla ei Neuvostoliiton alistamana ollut lupaa muistaa Neuvostoliiton suorittamaa puolalaisten upseerien teloitusta Katynissa. Se tapahtuma oli kielletty puheissa ja kirjoituksesta. Wajda ohjasi isänsä menetysta kuvaavan elokuvan vuonna 2007. Arvostetun Honkasalon elokuva paljastuu Tannerin tutkimuksissa Moskovan sotapropagandan äänitorveksi.
Viimeisessä osiossa, Viimeinen menshevikki Paul Olberg - Venäjän 1917 häviäjän kertomus kerrotaan kiinnostavasti vasemmiston aiemman Neuvostoliiton kritiikin vaimentumisesta, kun trendiksi nousi Vietnamin sota ja kolmas maailma. Neuvostoliitto ratsasti vastavoimana sille; vain amerikkalainen imperialismi oli vastustettavaa. Siinä osiossa kerrotaan myös Bund-järjestöstä. Vuonna 1897 perustetusta antisionistisesta, jiddišiä pääkielenään käyttävästä työväenjärjestöstä, jonka jäsenet joutuivat myöhemmin Puolassa Neuvostoliiton vainon kohteeksi. Tavoitteena oli työläisten elinolojen parantaminen. Mikä ihana tavoite poliittiselle liikkeelle! Olberg raportoi vuonna 1923:
Ooh! Tämä pitää ehdottomasti lukea! Minulle ihan ambitio tämä genre. Aina löytyy jälkiviisaita, mutta moniko aavistaa etukäteen? Moniko myöskään sanoo jälkikäteen, että olit oikeassa?
VastaaPoistaLea Ypin Vapaa menee ehkä osin samaan kategoriaan, vaikka hän enemmänkin ymmärtää, miksi aika entinen oli niin hieno yhtä aikaa, kun se oli kamala. Minulle ysärilama aiheuttaa vähän samat vibat.
Tannerin kohdalla voi puhua tilityksestä ja sen myöntämisestä, että oli väärässä osallistuttiaan hulluuteen. Lea Ypin Albanian historia on tosiaan läheistä sukua kuvatessaan maan kurjuutta ja lapsuuden aikaista aivopesua tuossa albanialaisessa kommunismissa. Senkin maan pitkäaikainen kurjuus Neuvostoliiton syntilistalla.
PoistaTämä on sellainen blogikirjoitus, joka saa minut menemään seuraaksi kirjaston sivuille varaamaan tämän kirjan.
VastaaPoistaOlen sinun laillasi todella iloinen siitä, että kaikki suomettumisen rippeetkin alkavat nyt olla mennyttä.
En silloin 70-luvullakaan voinut ymmärtää, että niin monet nuoret palvoivat jotain vanhaa ukkoa Taistoa ja pitivät Neuvostoliittoa edistyksellisenä maana. Minusta ne nuoret olivat monella tavalla vanhanaikaisia. Itse kannatin enemmän hippiliikkeen korostamaa rauhaa ja luonnonmukaisuutta.
Olin 80-luvulla mukana rauhanliikkeessä, mutta Kuhmossa sitä toteutettiin yksinkertaisesti rauha mielessä, ei minkään puolueen tai tahon asiana. Järjestimme rauhanjuhlia, joihin osallistui monenlaisia ihmisiä, ja sain kouluun rauhanjunan vieraana kirjailija Annika Idströmin, jota haastattelimme tukioppilaiden kanssa keskusradion kautta. Yllätyin, kun minulle tarjottiin Rauhanpuolustajista kiitokseksi työstäni ilmaista matkaa Leningradiin jonkun valitun porukan mukana. Ei kiinnostanut pätkääkään. Tajusin, että enemmistö rauhanliikkeessä olevista näki sen reissun osana "ystävyyspolitiikkaa" ja tiesin, että matkan sisältö ei olisi minun arvojeni mukaista ja kokisin oloni erittäin epämukavaksi. Miksi Neuvostoliittoon?
Hippiliike ja sen laulut vapaudesta ja rauhasta kuten koko 60-luku oli hengeltään iloista ja oikeaa rauhan liikettä, nuoria rohkaisevaa aikaa. Seuraavan vuosikymmenen dogmit sen vastakohta.
PoistaTämä on kaikin puolin valaiseva ja tietorikas teos tuosta ajasta ja poliittisesta historiasta. Henkilökohtaisuudessaan koskettava ja tosiaan paikoitellen hauskakin painajaisunineen, näin jälkeenpäin luettuna. Huumoria ei taistolaisilla ollut tipan tippaa, totista touhua se oli.
Innostavaa luettavaa blogijuttusi ja siihen tulleet kommentit. Olen itse kamppaillut isäni kommunistisen perinnön kanssa, kunnes vuosikausien historian opinnoilla hahmotin oman paikkani tässä yhteiskunnassa. Se on vasemmalla, mutta ei alkuunkaan kommunismissa. Yleisen historian syventäviin opintoihin valitsin Venäjän 1800 - 1900-lukujen aatehistorian. Graduni tein Neuvostoliiton Eurooppa-politiikasta suomalaisten lehtien palstoilla 1932 - 1934.
VastaaPoistaIsä poti sotatraumaa ja sai jyrkästä kommunistisuudesta kanavan tuskalleen. Vanhemmiten hänkin rauhoittui ja tunnustautui saarislaiseksi aikana, jolloin taistolaiset hilluivat ylimpinä äänessä.
Hassua, että meillä on tässäkin yhtäläisiä kokemuksia, sukulaisuuden lisäksi. Minun isälläni oli myös vahvoja sympatioita laitavasemmistoon, vaikkei koskaan kuulunut mihinkään puolueeseen. Prahan miehitys oli se kohta, jossa meillä näkyi eka erimielisyys.
PoistaOlet itse hyvin perehtynyt aiheeseen, mutta tämä kirja voi silti olla sinullekin kiinnostava, on hyvin monipuolinen katsaus.
Tarkoitan siis Tshekkoslovakian miehitys...
PoistaVastaan vielä kommenttiisi. Ennen pitkää luen Tannerin kirjan, vaikka tuskin ihan pian. Olen näet kylpenyt aihepiirissä vuosikymmeniä, lukenut olennaisia teoksia ja nähnyt väkeviä elokuvia. Pystyin jo nuorena irrottautumaan kaikesta ääritouhusta jo ennen kuin sotainvalidi-isäni. Vain kerran osallistuin vappumarssille. Olin silloin 3. luokalla oppikoulussa.
PoistaSinä näytät syttyneen karmeuksista tosissasi, kuten itsekin aikoinaan sytyin. Sukulaisuutta tämäkin!
Myönnän kyllä, minua kiukutti aikoinaan tosi paljon tuo taistolaisten touhu, valheellinen itsepetos ja tuomarointi, jonka tapaista haistelen nykyään osassa nuorten feministien puheista. Se moralisointi, omahyväisyys ja loukkaantuminen toisten puolesta, siinä on paljon samaa. Työväenluokan nostaminen jotenkin paremmaksi ihmisluokaksi oli ihan älytöntä, ja kun takaa kurkki sitten vanhoillinen puoluekoneisto. Se kaikki hämärsi epämiellyttävästi sen oikean yhteiskunnallisen toiminnan jota järkivasemmisto yritti siinä kahden tulen välissä tehdä. - Tämä kirjahan on siinä mielessä erityinen, että se on sisäpiiriläisen henkilökohtainen kokemus, räväkkä ja suorapuheinen.
Poista