Édouard Louis: Kuka tappoi isäni

Kansi Tom Backström

Édouard Louis on köyhän perheen poikana tehnyt luokkanousun  korkeakoulutetuksi menestyskirjailijaksi Ranskassa, jossa niistä lähtökohdista kouluttautuminen on ilmeisesti harvinaisempaa ja työläämpää kuin meillä tai ylipäätään Pohjoismaissa. Olen tutustunut häneen tähän mennessä parin teoksen verran ja arvostanut lukukokemusta.

Kuka tappoi isäni jatkaa kirjailijan vahvaa yhteiskunnallista puhetta. Pieni kirjanen on oikeastaan J'Accuse/Minä syytän -tyyppinen pamfletti, joka vastaa otsikkonsa kysymykseen. Tapa, jolla Louis siihen vastaa on lakoninen ja hyvin konkreettinen. Samalla kirja on isälle sinä-muodossa kirjoitettu kirje.

Edellisissä kirjoissa jo ilmeni homoseksuaalin pojan ja isän vaikea suhde. Pienellä teollisuuspaikkakunnalla työttömätkin miehet ovat pitäneet tiukasti ja väkivalloin kiinni machomiehen esikuvista. Esikuvia, joihin isäkin on aikoinaan joutunut itseään sovittamaan, unohtamaan tanssin ja oopperan. Louis kuvaa niitä halkeamia, joita isän kovaan kuoreen alkaa ilmestyä, kun poika kasvaa ja tiedonjano samalla; isällä ei ole oikeaa tietoa asioista. Se on hävettävää, isä ei olekaan ylivoimainen - eikä se ole isän syytä. Köyhän perheenisän taakka on raskas, vanheneva keho ei kestä, tulee työtapaturma, työt vähenevät mutta eivät kevene.

Peter Handke kirjoittaa: "Äitini katseli aina maailmanmenoa ihmeissään." Sinä et katsellut. Sinä et ollut ihmeisssäsi, koska olit menettänyt kyvyn hämmästellä tai kauhistella, sinua ei yllättänyt enää mikään, koska et enää odottanut mitään, mikään ei enää ollut väkivaltaista, koska väkivalta ei ollut sinulle väkivaltaa, se oli vain elämää, et kutsunut sitä millään nimellä, se oli läsnä, sitä nyt vain oli.

Poika etsii isänsä hyväksyntää ja se tuleekin ajan myötä, mutta perheessä roolit ja tavat ovat kivettyneet. Hyväksynnän poika oppii lukemaan isän puheista sivullisille. Pojan menestys opinnoissa ei ole isälle yhdentekevää, se on lupaus paremmasta. 

Louis listaa vastaansanomattomasti Ranskan presidenttejä ja lainsäädäntöä, joka on kiristänyt köyhimmän kansanosan mahdollisuuksia saada elää ihmisarvoista elämää, sairaus- ja työttömyyskorvauksiin kohdistuvia leikkauksia, monenlaista vähempiosaisten nöyryyttämistä. Miten tuttua näinä päivinä meilläkin! Onneksi kaiken keskellä isä ja poika löytävät lähemmäs toisiaan ja yhteisen kielen, jossa on vahva poliittinen juonne. Muutos on kuvattu koskettavasti. Muuan ystäväni sanookin, että lapset muuttavat vanhempiaan, ei päinvastoin.

Tilanne tuntuu suomalaiselle jotenkin tutulta, ja suorastaan hämmästyttää, että tätä kovettuneiden, helposti väkivaltaan tarttuvien isien historiaa löytyy Ranskastakin. Toisaalta, miksei löytyisi, eteläisempi kulttuuri ei ole vain aurinkoisia rantoja vaan myös kovaa machoilua - eikä se helposti vähene köyhissä olosuhteissa.  

Hollande, Valls, El Khomri, Hirsch, Sarkozy, Macron, Bertrand, Chirac. Sinun kärsimystarinallasi on monta nimeä.

Édouard Louis: Kuka tappoi isäni
Quia tué mon père, 2018, suomentanut Lotta Toivanen
Tammi/WSOY, 2022, 76 s