Ágota Kristóf: Todiste

Kansi Tuomo Parikka

On kulunut riittävästi aikaa Isosta vihosta, että uskalsin käydä käsiksi Ágota Kristófin trilogian toiseen osaan. Sen verran kolea oli tunnelma tuossa ensimmäisessä kirjassa, että se painui mieleen tyrmäävänä kokemuksena. Kristófin ankaran askeettinen käsiala, vailla mitään pehmentäviä sävyjä, jatkuukin Todisteessa tutun oloisena. 

Sota on jo takana, mutta väkivallan koneisto vain muuttaa ilmiasuaan ja kohdistuu henkisen vapauden nujertamiseen ja sitä edesauttavaan valvontaan. Kiellettyjä kirjoja löytää piiloista, kiellettyjä asioita kirjoitetaan päiväkirjoihin ja kätkettyihin kirjeisiin. Kirjakauppias Victorilla ei siksi ole paljon myytävää, kaikki on kiellettyä, paitsi sellainen kirjallisuus, josta kukaan ei ole kiinnostunut.

Koska näissä teoksissa ei ole pienintäkään huumoria, tapahtumapaikan alkaa nähdä dystooppisena ja ihmiset pystyyn kuolleina zombeina, epä-ihmisinä. Se on totalitaarisen valtion sielunmaisema. Suurin osa tekstistä on pelkistettyä ja toteavaa dialogia. Paikka on myös edelleen anonyymin oloinen, vaikka jossain kohtaa Unkarin vuoden 1956 kansannousu vilahtaa taustalla, uutena väkivallan ryöpsähdyksenä.

Kaksoset Lucas ja Claus erosivat Ison vihon lopussa, vaikka olivat läheisiä kuin yksi ja sama henkilö. Claus pakeni rajan yli ja Lucas palaa 15-vuotiaana asumaan isoäitinsä taloon pikkukaupungissa. Hän ottaa luokseen asumaan nuoren Yasminen ja tämän vammautuneen lapsen, joka ilmeisesti on insestin seuraus. Poika, Mathias on kuitenkin älykäs ja Lucasin tukemana hän kestää kiusaamisen koulussa. Sitä ennen äiti on jo kadonnut. Lucas on kieltänyt äitiä ottamasta poikaa mukaansa suurempaan kaupunkiin. Lapsi ikävöi äitiään. Lucas sen sijaan on tyhjä tunteista, vaikka hän on komea nuorukainen, johon naiset ihastuvat. 

Kertomuksessa tavataan sodan murjomia ihmisiä, jotka kaikki ovat jollain tavoin vaurioituneita, kuten Clara, johon Lucas tuntee vetoa, koska tämä muistuttaa hänen äitiään. Isoäidin talon ullakolla roikkuu kaksi luurankoa, hänen tyttärensä ja tämän vauva, sodan uhreja hekin. Lucas ja poika suhtautuvat niihin kuin huonekaluihin:

- Pidän, varsinkin vauvasta. Se on rumempi ja pienempi kuin minä. Eikä kasva ikinä. En tiennyt että se oli tyttö. Sellaista ei voi tietää jos toinen on pelkkä luujuttu. - Niitä juttuja kutsutaan luurangoiksi.

Karut näkymät täydentyvät monen yöllisillä painajaisilla. Erään talon parvekkeella Uneton viettää öitään, kellonaikaa satunnaisilta ohikulkijoita kysellen. Hänelläkin on muistonsa, sodan jälkeen tapettu vaimo, orpokodiksi muutettu kotitalo, entinen kartano.

Kaupungin asukkaat sentään yrittävät tukea toisiaan. Sekin pitää tehdä viranomaisten tietämättä. On hyvä tuntea puolueen virkamiehiä, heillä on  mahdollisuus järjestelyihin. Kaikilla kaupunkilaisilla on kauheat menetyksensä ja varsinkin seksuaalinen hyväksikäyttö on jättänyt useaan henkilöön parantumattoman jäljen.

Vaikka Lucas vakuuttaa, ettei tunne rakkautta ketään kohtaan, jotain sen tapaista joka tapauksessa ilmentää hänen huolenpitonsa Mathias -pojasta. On kuin nuori mies opiskelisi kadonnutta tunne-elämää ja orpo poika on hänen opetusvälineensä. Niin hyvin Lucas on onnistunut sisäistämään kaksosveljensä kanssa Isoon vihkoon kirjoittamansa elämisen ohjeet, tapetut tunteet ja julmuuden harjoittelun, joilla valtiossa piti pärjätä. Lucas auttaa myös kommunistisessa valtiossa työttömäksi joutunutta pappia, vanhaa ja masentunutta miestä.

Kaksosveljeä Clausia muut pitävät kuolleena, mutta Lucas on varma veljen paluusta. Onko paluu totta vai ei, siitä ei lukijakaan pääse varmuuteen. Luotettavaa tietoa ei tule. Lopussa on viranomaisten vahvistus, ettei kummankaan pojan elämästä ole virallista todistetta, siksi heitä ei ole.

Hautojen ja luurankojen luona yöpyvät ihmiset jatkavat varjojen elämäänsä, kaikki ovat sodan ja totalitarismin uhreja.  Samalla kun tyly kieli ja sisältö karmaisevat, on outoa havaita, että Todiste - kuten Iso vihkokin - on helppolukuinen. Se johtuu äärimmilleen hiotusta kerrontatavasta, jossa dialogi nakuttaa armottomasti eikä salli lukijan herpaantua. Tyylin on kerrottu ainakin osaksi johtuvan kirjailijan ranskan kielestä, jonka hän oppi vasta aikuisella iällä ja jolla tämän trilogian kirjoitti.

Ágota Kristóf: Todiste
La Preuve, 1988, suomentanut Ville Keynäs
WSOY/Tammi, 2023, 192 s

Irene Zidan: Isäni appelsiininkukkien maasta

Kansi Ville Laihonen

Vääryydestä jolle ei ole sanoja (takakansi)

Alkaen Israelin perustamisesta vuonna 1948 Lähi-idässä on ollut käynnissä konflikti, joka on toistuvasti puhjennut sodaksi. Palestiinalaisia pakolaisia on paennut naapurivaltioihin ja muihin maihin. Toimittaja ja kirjailija Irene Zidan on palestiinalaisen isän ja suomalaisen äidin tytär ja hänen esikoisteoksensa Isäni appelsiininkukkien maasta lähtee samasta tilanteesta.

Siirtolaisvirta on samanaikaisesti kulkenut päinvastaiseen suuntaan Israelissa, sinne muuttaa jatkuvana virtana juutalaisia kaikkialta. Israel on myös levittäytynyt palestiinalaisalueille siirtokuntina, jotka YK on tuominnut lainvastaisina. Nyt Gazan kaistaleella kuollaan päivittäin massiivisissa sotilasoperaatioissa eikä Hamas ole vapauttanut kaikkia ottamiaan panttivankeja. Siviiliväestö on murskautumassa kahden tulen välissä maailman katsoessa tuhoa uutiskuvista.

Konservatiivikristityt ovat vahvassa myötätuulessa Trumpin kannattajina eivätkä Netanjahun hallituksen toimet kohtaa kritiikkiä suurimmalta tukijaltaan, olivat ne kuinka tuhoisia hyvänsä. Israelin nykyisen hallituksen tukijat päin vastoin katsovat sen omaavan raamatullisen oikeuden laajentumiseen alueella. Näistä ihmisistä ja heidän suhteestaan Israeliin Terhi Törmälehto kirjoitti hienon romaanin He ovat suolaa ja valoa. Trump näkee Gazan alueen lupaavana tulevaisuuden rakennuskohteena, kunhan alue on tyhjennetty sen nykyisistä asukkaista.

Irene Zidanin romaanissa Israelista käytetään nimitystä Valtio ja palestiinalaisten asuttamista alueista Kaistale ja Ranta eli Gaza ja Länsiranta. En ihan ymmärrä, miksi se on ollut tarpeellista. Olisiko niin, että nimet ovat niin pahasti sodan miinoittamat ja kirjailija itsekin niin vereslihalla yhden sukuhaaransa kohtaloista että hän on halunnut käyttää näitä viileitä yleissanoja noiden nykyisten sotatantereina tunnettujen nimien asemesta? Tämä on romaani eikä muistelma, mutta oman sukunsa kokemuksia Zidan ilmeisesti on käyttänyt kirjaansa samoin omaa toimittajataustaansa Lähi-idän kirjeenvaihtajana (nimellä Aishi Zidan).  Hamasin hyökkäys Israeliin syksyllä 2023 on jo tapahtunut kirjan nykyajassa.

Amira Mansurin, minäkertojan kertomuksessa vuorottelevat hänen arkensa ison päivälehden palestiinalaistaustaisena toimittajana ja perheenäitinä nykyajassa sekä hänen isänsä historia pakolaisena, perheenisänä ja perheestään etääntyneenä vanhuksena. 

Omakohtainen kokemus ulkopuolisuudesta, vain ulkomuodon perusteella valottaa sitä mitä moninaisimpien solmukohtien vyyhteä mitä vähänkään normista poikkeavat ihmiset Suomen tapaisessa, pitkään hyvin homogeenisessä maassa joutuvat kohtaamaan. Vaaleita ja karvattomia sääriä voi kadehtia, jos itsellä iho ärtyy karvojen höyläämisestä uimahallikäyntiä varten. Vain suomen kieltä taitava Amira joutuu jo koulussa tuntemaan nahoissaan opettajan epäilyn; tarvitsisiko hän kielen takia tukiopetusta? Isään kohdistuu tietenkin vyöry epäasiallista ja lannistavaa kohtelua.

Isä on syntyisin siitä Palestiinasta, jossa 70-luvulla oltiin vapaamielisempiä kuin nykyään. Naiset eivät käyttäneet huivia, uskonnollinen fundamentalismi ei vielä ollut vallitseva suuntaus. Isä on lahjakas ja sivistynyt mies, joka otti isyysvapaata piirilevytehtaalta osallistuakseen tyttärensä hoitoon, kun se oli vielä harvinaista Suomessa. Vaikka suomen kieli on perheen kotikieli, hänellä on muualta tulleen puhetapa ja ulkonäkö, niinpä hän saa terveyskeskuksessa tai marketissa ymmärtämätöntä ja kärsimätöntä kohtelua. 

Zidan kuvaa iloisen ja optimistisen miehen muuttumista hermostuneeksi ja sulkeutuneeksi mieheksi, joka istuu nauliintuneena synnyinmaansa masentavaan uutisvirtaan. Mies saa rauhaa vain omien ruokiensa kokkaamisesta - vaikka suomalaisista tomaateista ei aivan samaa aromia irtoa. Tyttäret etääntyvät masentuneesta isästä, äidin koulutusta vastaava työ on köyhälle perheelle tarpeen. Kuormittuva tilanne sairastuttaa lopulta isän ja häntä hoidetaan psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla.

Isäni appelsiininkukkien maasta kadottaa paikoitellen jännitteen risteillessään turhan laaja-alaisesti Amiran arjessa. Toimituksessa kollegat ovat ymmärtäväisiä, maailmaa nähneitä tyyppejä riittää. Aviomies tukee kaikessa, lapset tuovat iloa. Työterveys tulee apuun kun Amirakin romahtaa. Lieneekö tarkoitus kuvata myös positiivisia asioita Suomesta, eikä vain isän kokemia vastuksia? Toisaalta toimituksen ulkopuolella Suomi näyttäytyy inhottavien someräyhääjien maana, jokaisesta artikkelista Valtion puolustajat hyökkäävät Amiran kimppuun ja syyttävät häntä ja lehteä puolueellisuudesta.

Isä kuitenkin kantaa mukanaan suurinta traumaa, hänen silmiensä kautta lukija näkee yhden ihmisen kokemuksissa kaiken kohtuuttomuuden. Siksi hän on kirjan sydän, sen nimen mukaisesti. Hänessä ruumiillistuu palestiinalaisten onneton kohtalo sijaiskärsijöinä juutalaisten holokaustista. Johon heillä ei ole yhteyttä eikä syyllisyyttä.

Kun yritin selittää syytä sille, miksi olen kasvissyöjä - tiedättekö ilmasto lämpenee ja lihankulutus on yksi osa ongelmaa - sukulaiseni tuijottivat minua ensin epäuskoisena ja nauroivat sitten vedet silmissä. Heillä oli konkreettisempia ongelmia. "Ei se maailma sinun lautasellasi tuhoudu", Riham sanoi, kun puhe taas kulki.

Vahvimmillaan kuvaus on kun Amira muistelee lukioikäisenä tekemäänsä matkaa Länsirannalle ja kohtaamistaan sukulaistensa kanssa. Siitä lähtien kertomus napakoituu ja isän elämän mittainen ponnistelu tulee lähemmäs. Ponnistelu joka alkaa jo alaikäisenä vankeusrangaistuksella - "Tiedätkös, pidätykset ovat palestiinalaispojille kuin asepalvelus. Melkein kaikkien on pakko suorittaa se jossain  vaiheessa." 

Aikuinen tytär osaa jo paremmin kuunnella isää, jonka ahdistuksen syyt ovat jääneet pienelle lapselle käsittämättömiksi ja pelottaviksikin. Lohdullisesti isä ja tytär päätyvät lähentymiseen. Kaistaleen, Rannan ja Valtion kesken tilanne ei voisi olla tukalampi.

Irene Zidan: Isäni appelsiininkukkien maasta
WSOY, 2024, 281 s