 |
La rencontre, Leonora Carrington et Max Ernst, vers 1939
(photo Gautier Poupeau, Creative Commons) |
Kuului voimallista jyrinää ja räsähdyksiä, ja yhtäkkiä seisoinkin padan vieressä hämmentämässä keittoa, jossa oma ruhoni kiehui koivet pystyssä, poristen iloisesti kuin mikä tahansa naudankimpale. Heitin sekaan hyppyselllisen suolaa ja muutaman pippurin ja sitten ammensin kauhallisen graniittikulhooni. Keitto ei ollut yhtä herkullista kuin bouillabaisse, mutta se oli tavallista kunnon lihasoppaa ja maistui kylmällä säällä oikein mainiosti.
Leonora Carrington (1917-2011) oli yläluokkaiseen, katolilaiseen brittiperheeseen syntynyt surrealistinen kuvataiteilija ja kirjailija. Kuten tuosta tiedosta jo voi päätellä, hän pyyhki lapsuuden kotinsa pölyt jaloistaan, suuntasi Meksikoon ja eli sittemmin surrealististen ja muiden taiteilijapiirien keskuudessa. Kuulotorvessa konservatiivisesta synnyinkodista ei ole paljon jäljellä.
Hartaan Jon Fossen jälkeen tulin syöksyneeksi suoraan villin feministin ja anarkistin (ei varmaan mene paljon ohi tämäkään määrite) hengentuotteeseen. Tunnustan Carringtonin läheisemmäksi näistä kahdesta, mutta aika kovaa pyöritystä tässä myllyssä tuli koettua. Onneksi nobelisti Olga Tokarczukin jälkisanat valaisevat kertomuksen metaforia ja yhteyksiä kirjallisiin ja kulttuurisiin traditioihin. Olisi jäänyt paljon piiloon ilman tuota asiantuntevaa osuutta, ainakin siitä feministisestä näkökulmasta, josta OT teosta lähestyy. Tavallinen kuvittelukykyni ei aivan pysynyt Carringtonin mielikuvituksen kyydissä.
Sen vuoksi sen lukeminen edellyttää tiettyä tulkintakompetenssia - ja samalla tekee pilkkaa tästä kompetenssista ja tarjoilee lukijalle kokonaisen liudan mitä oudoimpia ja hurmaavimpia tarinoita.
 |
| Kansi Viivi Prokofjev/Kosmos |
Minäkertoja, Marian Letherby on 92-vuotias, kun hän saa hulvattomalta ystävättäreltään Carmellalta lahjaksi kuulotorven. Sitä ennen hän ei ole oikeastaan kuullut mitään lähisukulaistensa puheista eivätkä ne häntä kiinnostaneetkaan. Kuulotorvi paljasti jälkipolven suunnitelmat viime hetkellä, mutta sittenkin myöhään. Niinpä vanhus löytää itsensä keskeltä mitä kummallisinta,Valon Lähteen veljeskunnan pyörittämää vanhainkotia. Erilliset talot on muotoiltu sieneksi, saappaaksi, majakaksi, muumioksi. Taloja asuttavat vanhat naiset ovat enemmän tai vähemmän höppänöitä omine tarinoineen. Marianin huoneessa suurin osa huonekaluista on maalattu seinälle.
Vanhuksia pitävät kurissa ankara tohtori ja rouva Gambit, sääntöjään rakastavia vanginvartijoita. Heillä on omat kasvatukselliset oppinsa, joihin kuuluu erikoinen liikehdintä, asukkaiden tarkkailu ja arviointi.
En uskaltanut kysyä, oliko Liikehdintä voimistelua. Olin tavattoman huolissani ja tyydyin nyökkäämään useita kertoja. Olin aikonut nyökätä vain kerran samalla kun suuntasin rouvaan toivoakseni älykkään katseen. Jostain syystä pääni jatkoi hermostunutta nyökkäilyä, ja minulla oli täysi työ saada se tokenemaan.
Asukkaiden suostumusta harjoitteisiin ei kysellä. Ruokasalin seinän maalaus silmää iskevästä abbedissasta johtaa Marianin salattuun maailmaan, hän löytää nahkaselkäisen kirjan nunnan elämästä. Surrealistiset seikkailut seuraavat toistaan, mukana on temppeliritareita ja Graalin maljaa, kyseessä ei ole sen vähempää kuin maailman vallankumous. Pelastava enkeli Carmella on avainhenkilö tapahtumien vyöryessä vanhojen naisten valtaa vahvistavaan suuntaan. Hän kurvaa paikalle violetissa limusiinissaan eikä hänelle mikään este ole ylivoimainen raivattavaksi.
Kuulotorven vanhat naiset sankareina ovat vapaita miesten arvottavasta katseesta, heitä ei voisi vähempää kiinnostaa muiden mielipiteet. Tapahtumien käänteissä myös Gambitin vanginvartijapariskunta katoaa maisemasta. Niinpä naisille avautuu maailma kaikkine väreineen ja mahdollisuuksineen. Siinä ei ole mitään rajoja, maapallon navatkin voivat kääntyä uusiin asentoihin. Silmää iskevä abbedissa päihittää temppeliherrat ja piispat.
Olga Tokarczuk toteaa kertomuksen kannustavan naisia uskaltamaan kulkea vastavirtaan. Feministinen tulkinta avautui oikeastaan vasta hänen jälkisanoistaan, anarkismin ja vanhojen naisten välinpitämättömyyden kaikenlaiselle miellyttämiselle olin kyllä tässä lukenut.
Kuulotorvi on kuvitettu kirjailijan pojan juoneen liittyvillä piirroksilla, jotka myös antavat piutpaut perspektiiville tai muille rajoitteille. Surrealismiin olen tutustunut toistaiseksi vain maalaustaiteessa. Ehkäpä tämä on sitä. Aiemmin lukemistani tuli mieleen ensinnä lapsuuden Paroni von Münchhausenin seikkailut ja aikuisena lukemistani Octavio Pazin novelli
Elämäni aallon kanssa, mutta se taitaakin olla lähinnä vertauskuvallinen hullun rakkauden kuvaus. Tyylillisesti mieleen tuli myös mainio
Tristram Shandy jonka lukemisesta kyllä nautin enemmän. Se ei karannut ihan Kuulotorven tapaisiin sfääreihin, oli helpommin lähestyttävä ja siksi hauskempikin.
Tekisi mieli käyttää Leonora Carringtonin ideaa syntiinlankeemuksen kuvauksesta. Hän oli laittanut sen jossain julisteessa kokonaan uusiksi: siinä Aatami ja Eeva ojentavat kumpikin omenan toisilleen. Kuinka tasa-arvoista! Laitankin tähän toistaiseksi ainoan surrealistisen maalaukseni. Nelijalkaisella kanalla on oma tarinansa.
Leonora Carrington: Kuulotorvi
The Hearing Trumpet, 1974, suomentanut Kristiina Drews
Kosmos/WSOY, 2025, 197 s
