Jyrki Lehtola: Tesla metsässä. Kohtuuttomia esseitä - ja osaluettua

Otin Jyrki Lehtolan toisen, Sinä riität - teosta aiemman esseeteoksen luettavaksi pienestä lukujumista päästäkseni. Lukujumi pääsi kehittymään yllättäen Silvia Hosseinin Kirjallisuuden kiihottavaa historiaa lukiessani, vaikka en olisi uskonut. Hosseinin esseeteoksista olen pitänyt, enkä vain pitänyt, vaan nauttinut, mutta kuten hän tuon teoksen esipuheessa mainitsee, uusin on henkilökohtaisesta etäännytetty eroticasta tehty tietoteos. Puuttui juuri se pippurisuus mikä noissa henkilökohtaisissa esseissä on ollut niin virkistävää.

Joten Tesla metsässä tuli apuun, vaikka sekin vähän nikotutti aluksi. Pippurisuus oli ensi alkuun niin tulista, että oli nielemisvaikeuksia. Pilkkakirves tuntuisi istuvan hyvin Jyrki Lehtolaan ilkeimmillään. Toisaalta terävä-älyisyys sekä kirjallinen ja muukin sivistys paistaa. Parhaimmat esseistä naurattavat ja osuvat satiirissaan maaliin nykymenoa kuvatessaan. Kieli kukkii yllätyksellisesti, kirosanat väkevöittävät sanomista. V-sana pursuilee. Mikähän minua vaivaa, kun nekin sanat tuntuvat osuvan kohdilleen? Ja vielä naurattavatkin siellä täällä, ääliömäisesti.

Tähtäin on tässäkin esseekokoelmassa kuten tuossa myöhemmässä Sinä riität -kokoelmassa valkoisen keskiluokan, kulttuurivalkoisten hyvesignalointi, nousukasmaisuus, esittäminen. Esseekokoelma on julkaistu viisi vuotta sitten, mutta ei ole noiden ilmiöiden kohdalla vanhentunut. Päin vastoin, vaikuttaisi, että somemaailman jatkaessa otteensa tukevoittamista yhä uusissa käyttäjäryhmissä, vanha lause tyhmyyden tiivistymisestä joukossa pätee. Pintaa raaputtaessa takaa irvistää tavoiteltava nettipersoona: kuva häikäilemättömän itsekeskeisestä digi-ihmisestä, joka väsymättä raivaa itselleen näkyvyyttä julkiseen tilaan. Ainoana motiivina minä ja mun tunteet. Sä et pysty tuntemaan mitään empatiaa MUA kohtaan. 

Kokoelmassa pilkataan kaupunkilaisia, jotka eivät vaan ymmärrä kehitysmaalaisia eivätkä välitäkään, ryyppäävää Tamperetta eisevväliä, Helsingin ulkopuolista Suomea niin kuin helsinkiläiset sen näkevät, mukaanlukien kesän taidehuipentuma Mäntässä. Sekä Vantaa että Espoo, ja varsinkin espoolaiset suolataan reippaasti Hangon kesä -kuvauksessa. 

Nykyajan tärkeimpiä kysymyksiä on, voiko itseensä rakastua yhä uudelleen ja uudelleen. Vastaus kysymykseen on: Onneksi voi! Tuon rakkauden löytää Lapista, joka on puolen Suomen kokoinen huutomerkki Lapin kokijan tunteiden perässä.

Lappi-, Hanko- ja viimeinen Jumalan viimeinen saarna -essee ovat kokoelman väkevimpiä. JL nostaa esille lukuisia alkuvoimaisia lappilaisia, jotka ovat alkaneet elää omaa elämäänsä eteläisempien kaupunkilaisten tatuoinneissa. Mutta tämän ilkimyksen katse on läpitunkeva eivätkä saamelaisetkaan säästy siltä, panttivanki- ja oikeussalisaamelaiset, jotka voivat hyvin monikulttuurisen Suomen huonon omatunnon varassa.

MP? -otsikon alla alkaa varsinainen jymisevä Jumalan viimeinen saarna, joka on vihainen purkaus ihmisen toiminnasta tällä pallolla, historiasta tänne, kehityskeskustelu Saatanan kanssa. Viimeinen kiteytys ihmiskunnan tilasta on: Internet, Saatanan keksintö.

Hän kuoli niin kuin eli, paskassa videossa Internetissä.

Jyrki Lehtola: Tesla metsässä. Kohtuuttomia esseitä
Siltala, 2019, 375 s

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä

27.11.2024: Finlandia palkinto!

...ja lehmä kuuntelee ja uskoo kaiken, vaihtaa asentoaan tai nuolaisee huuliaan tai hengähtää syvään tai mylvähtää tai katsahtaa minuun nyrkin kokoisilla silmillään jotka ovat tummat ja surulliset, ja aina on minun vuoroni puhua, saatan kulkea sen rinnalla koko päivän missä ikinä se laiduntaakaan, ja istua sen kanssa navetassa hämärään asti, ja saan haista samalta kuin se, kunnes menemme molemmat levolle ja tulee yö joka on erilainen kuin yöt missään muualla, täällä taivas on mustaa lasia jolle sirotellut loputtomat tähdet hohtavat ja kimmeltävät kuin kristalliluolassa jossa ei ole kattoa eikä seiniä vaan pelkkä lattia jolla maata kuin taivaanpallon satumaassa.

Taisteluhärän näköinen otus näyttää riehuvan kosovolaistaustaisen suomalaisen Pajtim Statovcin tuoreimman romaanin kansikuvassa. Toinen on vastasyntynyt vasikka, kiiltelevän sinisenä kuin Adrianmeri ennen auringonlaskua. Kissani Jugoslavian jälkeen en ole lukenut palkitulta kirjailijalta kahta seuraavaa, kehuttua Tiranan sydäntä tai Finlandia-palkittua Bollaa. En tiedä miksi, koska ei ole mitään syytä jättää hänen romaaniaan lukematta. Hengästyttävän loistokasta kerrontaa ja mielikuvituksen lentoa, johon saa vain heittäytyä. Lauseet ovat pitkiä ja jatkuvat vailla pisteitä sivun verran, pilkkujen hengähdystauoilla, dialogitkin on upotettu siihen tekstimassaan. Outoa kyllä, sitä ei ole ollenkaan raskasta lukea, päin vastoin siima vetää eikä tämä kiihkeä tapa kertoa väsytä lainkaan.

Lehmä synnyttää yöllä palaa samoihin Kosovon maaseudun ja Albanian maisemiin, joista kirjailija taustansa kautta on tullut tutuksi. Siellä on viilletty ne haavat, joista kirjailija kirjoittaa.  Ne ovat peräisin vaietusta väkivallasta neljän seinän sisällä ja ulkona alistetun ja sotaa käyvän kansan köyhyyden keskeltä. Samaa juurta sekä etäännytetty että lähelle kohdistettu kuva. Raakoja kokemuksia minäkertoja, Kujtim  - nimi merkitsee muistoa -  pakenee lempeän lehmän luo. Pahimpina aikoina poika lähtee metsään, jossa kohtaa puhuvan 3-päisen eläimen, kimeerin. Kissa, lehmä, käärme ja kimeeri ovat Statovcin romaanien fantasiaelementtejä, luonnosta löytyviä ystäviä ja ymmärtäjiä. Rankan synnyinseudun jälkeen uusi kotimaa Suomi ei tarjoa pojalle sen parempaa. Äidin suuhun on kirjoitettu todella tarkkanäköisiä Suomi-huomioita.

Saavumme Pristinaan, joka näyttää käytetyltä laastarilta, katsokaapa ipanat, mitä sota on tehnyt näille ihmisille, mikä ankeus, ja mikä suru, isäni puhuu itsekseen ajaessaan...

Kirjassa liikutaan noin kolmessa aikatasossa, pojan lapsuuden maisemissa isoisän ja vanhempien kodissa Kosovossa ja myöhemmin uudessa kotimaassa ja taas Kosovossa, pääkaupunki Pristinassa. Nykyajassa aikuinen poika ja äiti tekevät yhdessä matkan Kosovoon. Lehmän synnytys isoisän navetassa on jättänyt poikaan lähtemättömän jäljen. Lehmä hoitaa osansa, mutta isoisä ei pidä tuloksesta ja sen lehmä saa kärsiä nahoissaan, kuten myös poika. Vielä Suomessa opettajakin onnistuu kiivastumaan samasta tapahtumasta ainekirjoituksessa, lehmä poikii huutaa ope. 

Voiko luottaa muistoihin, kun itse keksii satuja, kun vanhemmat satuilevat tutuille ja vieraille sekä viranomaisille, kun epäluottamus leimaa kaikkien suhdetta kaikkiin? Pitääkö pojan kasvaa mieheksi, joka lyö aina, sekä naisia että lapsia? Kaikessa näkyy kuritetun kansan myrkyllisyys, lyöty jatkaa lyömistä. Poika vaikuttaa kuin räpyttelevän epäuskoisena kaikelle näkemälleen kohtuuttomalle julmuudelle, kunnes ei enää. Sitä ennen sietokykyä kuormittavat kodin väkivallan jälkeen suomalainen koulu, halveksiva opettaja, kiusaavat oppilaat. ... Suomessa sinun ei tarvitse kärsiä nälkää ja pelätä henkesi edestä, olisit vain kiitollinen. 

Homoseksuaalisuus on vain yksi lisäys kaikkeen vihattavaan, jota poika itsessään löytää ja jonka ennakkoluuloiset ihmiset haistavat helposti. Vihaansa poika purkaa myös kirjeissä kuolleelle isälleen, pahimmalle lyöjälle. Ja kun kaikki kuorma vain kasvaa, ei lukijakaan voi lukea kuin jotenkin kammottavassa riemastuksessa, kun Kujtimilla keittää yli ja hän hakkaa koneellaan kirjeitä joka suuntaan, alkaen myöhästelevästä ystävästä aina rasistiseen pääministeriin. Vaikka sitä sitten seuraakin anteeksipyyntöjä ja äiti heittää banaanilla korvaan.

Äitini ja sisarukseni eivät välitä puhua menneestä, enkä liioin minäkään, ja minusta se on ihan hyvä asia, sillä kaikesta ei tarvitse keskustella ja on olemassa asioita joihin puhe ei auta, asioita jotka kuolevat ihmisen sisään hiljaisuudella ja häätämällä,

Tämä oli hieno syntymäpäivälahja, kiitos!

Lisäys 7.11.24: Finlandia-ehdokkuus.

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä

Otava, 2024, 277 s

 

Linn Ullman: Rauhattomat

Norjalainen toimittaja ja kirjailija Linn Ullman on yksi elokuvaohjaaja Ingmar Bergmanin yhdeksästä lapsesta. Lapsia ohjaajaguru sai viiden eri naisen kanssa. Rauhattomat kertoo tyttären näkökulmasta isän ja äidin, näyttelijä Liv Ullmanin yhteisestä ja erillisestä elämästä ja isän vanhenemisesta. Lähtökohtana on isän ja tyttären yhteinen projekti: kirjoittaa yhteinen kirja haastattelun pohjalta. Isä on kuitenkin jo lähellä kuolemaansa ja siksi haastatteluista tulee katkonaisia dialogeja, jotka kuvaavat oikeastaan enemmänkin isän sen hetkistä tilaa: elämän otteen heikkenemistä. Pääosan saavat tyttären fragmentaariset muistot, assosiaatioina, vaihtuvin aikatasoin. Haastattelut tapahtuvat Gotlannin Fårön saarella, Hammarsissa, jossa Bergmanin koti sijaitsi ja jossa suku ja monet puolisisarukset tapasivat toisiaan. Muistan nähneeni dokumentin, jossa Jörn Donner keskusteli siellä ystävänsä Ingmar Bergmanin kanssa.

Rauhattomat on lämminhenkinen ja taidokkaasti kirjoitettu rakkauden osoitus erityisille vanhemmille, taiteilijoiden kärsivälliseksi kasvaneelta tyttäreltä. Sen rajojen ja määritysten yli poukkoileva kerrontatyyli tuntuu sopivalta juuri näiden vanhempien, juuri tämän perheen ja suvun kuvaukseen. Taiteilijat, varsinkin jo eläessään palvotut legendat, ovat ilmeisesti usein oikukkaita ja itseriittoisia. Yhdeksän lapsen isä ei vanhuuden tokkurassa edes aina muista kuka on kenenkin äiti. Tai ei pidä asiaa tärkeänä. Tosin isän muisti näyttää heikkenevän kaikissa asioissa loppua kohden. 

On häpeällistä ja itsekästä toivoa itselleen ehdotonta rakkautta ja samaan aikaan haluta olla rauhassa. Äidin sisällä oli huoneita, pimeitä ja kullattuja, niiden välissä tiiviit seinät.

Tyttö seuraa usein ulkopuolelta sekä äidin että isän elokuvalle ja näyttelemiselle omistautuvaa elämää. Isän kanssa kaikki on tarkasti raamitettua, kalenterein ja aikatauluin sovittua. Tytär palaa Fåröhön kesälomilla. Äiti sen sijaan ottaa tytön mukaansa New Yorkiin, mutta ei asu tytön kanssa kuin silloin tällöin. Tyttö asuu lapsenlikkojen kanssa. Tyttö rakastaa ja palvoo äitiään. Äidin kaipuutaan Linn Ullman kuvaa sydäntä särkevästi. Hän saa itkukohtauksia, jos äiti ei soitakaan kun on luvannut. Hylkäämisen pelko on lamaannuttavaa. Tyttö tietää, että vanhemmat kärsivät samasta. Lapsenlikat saavat tuta tytön pettymyksen nahoissaan. Lapsi on tarkka näkemään hoitajan heikkoudet.

Miten todennäköistä on että äiti antaisi minun odottaa, hänhän tietää miten kovasti pelkään? Miten todennäköistä on että hänelle on tapahtunut jotakin? Sovitusta ajasta on neljäkymmentäviisi minuuttia. Nousen seisomaan, nousen seisomaan, nousen, nousen, nousen seisomaan, ja sitten alan ulvoa. - Hän on hysteerinen, isoäiti kuiskaa.

Tarkkakatseinen sivustakatsoja tytöstä tulee. Ohi vilistävät äidin lukuisat poikaystävät, nobelistia myöten. Äitiä ja isää Ullman luonnehtii vapautta rakastaviksi lapsiksi, jotka puhuivat vapaudesta ja taiteesta mutta juoksivat takaisin turvallisuuden helmoihin heti kun tuntemattomasta tuli ylivoimaista.

Rauhattomat liikuttaa tyttären sirpaleisina muistiin merkintöinä, sitkeänä pyrkimyksenä päästä lähelle isää ennen kuin on myöhäistä; muistaa ja ymmärtää yhteistä mennyttä. Hän kuvaa oman eronsa jälkeistä joulua, jonka he viettivät ensi kertaa kaksin, isän tyyliin, kalenteriin merkityn ohjelman mukaan. Silloin lumisessa Tukholmassa ei joulusta muistuta muu kuin kirkko. Kuitenkin suomalaisen silmään pistävät isän ja tyttären ihokosketukset, posken silitykset, helppous olla lähellä fyysisesti, hellät nimittelyt - vaikkei dialogi aina viekään eteenpäin haastattelussa.

Romaani on eräänlainen kuolinsiivous, jossa lopussa siivotaan myös Fårön taloa ja haudataan isä. Tyttären ääni kuuluu inhimillisenä ja lämpimänä, paikoitellen humoristisena. Se ei tuomitse eikä syytä, vaikka tyttö kaipaa koko ajan äitiään. Isä on ollut aina vanha, tyttö on jo pienenä tiennyt hänen kuolevan. Molemmat vanhemmat liihottelevat enimmäkseen omissa maailmoissaan, irti tavallisesta arjesta, vailla sen tuomia kokemuksia. Tytär kasvaa aikuiseksi, ja hänen lapsillaan on tyystin toisenlainen perhe. Projekti jää kesken, nauhat ovat ensin kadoksissa, mutta löytyvät, konkreettisena muistona isän viimeisistä ajoista.

Kun isä kuoli, en pystynyt kuuntelemaan nauhoja: hänen haparointiaan, hitauttaan, sanojen hakemistaan. Enkä omaa ääntäni, kuin yli-innokasta nokkahuilunsoittajaa keskellä sielunmessua.

Romaani palkittiin Norjan radion kuuntelijoiden kirjapalkinnolla ja se oli Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana 2016.

Linn Ullman: Rauhattomat

De orolige, 2015, suomentanut Katriina Huttunen

Like Kustannus Oy, 2016, 381 s

Ágota Kristóf: Iso vihko

Iso vihko on klassikkotrilogian ensimmäinen osa. Tämän luettuani en ole varma, uskallanko jatkaa. Sen verran kylmäävää luettavaa oli tämä kirja, joka kertoo sodan raaistavasta vaikutuksesta kahteen poikaan. Heidän äitinsä pakenee ja tuo poikansa, kirjassa nimettömät kaksoset hoidettavaksi isoäidille. Paikkakin, Pieni kaupunki, johon ihmiset ovat paenneet Suuresta kaupungista jää nimeämättä, mutta lienee Unkarissa, Saksan ja Venäjän taistelujen keskellä toisen maalmansodan loppuvaiheessa. Kirjailija Ágota Kristóf syntyi Unkarissa ja pakeni vuoden 1956 kansannousun aikana Sveitsiin. Kaksospojat ovat kuin yksi henkilö, he ovat erottamattomat me-kertojat.

Tulemme Suuresta Kaupungista. Olemme matkustaneet koko yön. Äitimme silmät ovat punaiset. Hän kantaa suurta pahvilaatikkoa ja me kumpikin pientä matkalaukkua, joissa vaatteemme ovat, sekä Isämme suurta sanakirjaa, jota käsiemme väsyessä kannamme vuorotellen.

Lapset ovat tottuneet rakastavaan äitiin, mutta nyt kaikki muuttuu. Isoäiti on kaikkea muuta kuin lempeä mummo, hänellä ja lasten äidillä on vihan sävyttämä suhde, välit ovat vuosiksi katkenneet. Häneltä eivät lapsetkaan kuule ilahtuneita tervetulotoivotuksia. Isoäitiä kutsutaan paikkakunnalla noita-akaksi ja vihjataan myrkyttämisestä. Taustoja tilanteelle ei tässä trilogian ensimmäisessä osassa ainakaan kerrota. Kertomusta luin puuttuvista "maamerkeistä" uteliaana ja sitten varoittamatta vastaan tulevan julmuuden takia varuillani, kuin kirja polttelisi käsissä.

Julmuuteen kaksospojat alkavat tietoisesti kouluttaa itseään. He opiskelevat karaisemalla itseään, kiduttavat itseään fyysisesti, totuttavat toisiaan olemaan loukkaantumatta rumasta kielestä, tappavat eläimiä, myöhemmin ihmisiä - altistavat itseään koko sille maailmalle, jossa heillä on vain yksi tarkoitus: selvitä hengissä. Isoäiti antaa heille ensimmäiset eväät rakkaudettomalla saituudellaan ja itsekkyydellä. Muualla he näkevät raiskauksia, sadomasokismia, eläimiin sekaantumista, hyväksikäyttöä. He opiskelevat tämän maailman sääntöjä omin silmin ja kirjoittavat havaintonsa ullakolla säilyttämäänsä vihkoon. Pojat uskovat kielen kautta hallitsevansa kaoottista maailmaansa. 

Tunteita ilmaisevat sanat ovat hyvin epätarkkoja, niiden käyttöä kannattaa välttää ja pitäytyä esineiden, ihmisten ja itsensä kuvaamiseen, siis tosiasioiden rehelliseen kuvaamiseen.

Koko sodan dystooppinen maisema kuvataan lakonisilla, toteavilla lauseilla ja tarkalla dialogilla. Sota etenee kohti kasvavaa kaaosta, pojat näkevät tirkistyspaikastaan isoäidin salaisuuksia ja toisenlaisia salaisuuksia upseerin ja sotilaspalvelijan huoneissa. Ristihuuli on tyttö, joka kasvaa omin päin psykoottisen äitinsä luona. Poikien katse tunkeutuu myös kirkkoherran kammioihin eikä se ole sen pyhempi paikka. Pojat ovat toisinaan vain tarkkailijoita, toisinaan itse osapuolia. Eikä loppukaan tuo helpotusta.  Pojat ovat oppineet ja saavuttaneet tavoitteensa täydellisesti.

Kirjan luvut ovat lyhyitä napakoine otsikoineen -  mm Julmuusharjoitus, Suutari, Ruumisröykkiöt, Äitimme, Ero, Sodan loppu - ja jymähtävät kuin tiiliskivi päähän. Tämä lukukokemus on sen verran tyrmäävä, että en tullut kirjanneeksi mitään muistiin lukemisen aikana. Toteavan kylmän tyylin selityksenä on pidetty myös sitä, että kirjailija ei ole kirjoittanut sitä äidinkielellään.

Ágota Kristóf: Iso vihko
La Grand Cahier, 1986, suomentanut Anna Nordman
Tammi, 1988, 198 s

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys. Esseitä

Loistavan Tie, totuus ja kuolema esseekokoelman jälkeen luin Silvia Hosseinin esikoisteoksen Pölyn ylistys, enkä pettynyt. Esseiden maailma on rajaton ja antelias. Pölyn ylistyksessä sai taas nauttia virkistävästä akateemisen sivistyksen ja räväkän huumorin yhdistelmästä. On aika provosoivaa aloittaa pohdinta kirjoittamisen olemuksesta yhdentekevien tv-sarjojen katsomisesta häpykarvoja rapsutellen. 

Tärkeilevää pönötystä ei tarvita ollakseen vakuuttava. Hosseinin estoton tapa paljastaa intiimejä halujaan tai ruumiillisia ilmiöitä tekee hänestä persoonallisen tavalla, jonka koen rohkeana ja rohkaisevana. Minua riemastuttaa jopa besserwisseriys ja omahyväisyys, se ettei hän yritä miellyttää eikä näyttää moitteettomalta. Silvia Hosseinilla on varaa; siltä se tuntuu kun hänen filosofisia analyysejään lukee. Sitä paitsi tässä on esipuheen mukaan nimenomaan kyse huonosta aiheena, siitä mikä on tylsää ja tavanomaista, noloa ja mautonta, epämiellyttävää, moraalitonta tai muuten kyseenalaista.

Jossain kohtaa mieleen tulivat Slavoj Žižekin, slovenialaisen filosofin elokuva-analyysit, joita katsoin vuosia sitten tvstä. Omaperäistä ja kekseliästä, mutta oppinutta ruodintaa, jonka seurauksena elokuvan näki aivan uudella tavalla. Se muistuma voi johtua siitäkin, että tässä käsitellään populaarikulttuuria, mm musiikkia ja elokuvaa. Lukemastaan ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta perusteellinen ajattelu ja sen hedelmät - onko pakko sanoa älykäs - ei voi olla herättämättä laiskasta turtuneisuudesta. Toisaalta esseet kirjoittajan mukaan syntyvät juuri joutilaisuudesta ja sattumista. 

Hosseini tarjoaa kaksi esimerkkiä viehtymyksestään muriseviin miehiin: Leonard Cohen ja Al Pacino, joiden molempien ääntä ja sen ilmaisuvoimaa tarkastellaan musiikin ja elokuvan yhteydessä. Leonard Cohenin tekstit ja naistenmiehen umpikuja huonoimmassa albumissa Death of a Ladies' Manissa ruoditaan feministisestä näkökulmasta ja misogynian historiaa vasten. Eikä Cohen pidä tekstistä itsekään. Oh Leonard! - huudahtaa Hosseini, antaa anteeksi ja rakastaa häntä entistä enemmän tästä ainoasta huonostakin huolimatta.

Al Pacinon huuto, äänenkäyttö, sekä Kummisetä IIIn loppukohtauksessa että jalkapallovalmentajana kannustuspuhetta pitämässä elokuvassa antavat aiheen käsitellä ylevyyttä. Lifestyle-blogit, lifestyle-torakat saavat pohtimaan elämän brändäystä kaupallisilla kanavilla somessa ja esimerkkinä on mm Hanna Gullichsen - jonka keittokirjoja hyllyssäni on 2 kpl - ja hänen pariviikkoiset vauvansa pizzakattauksen pöytäkoristeina.

Väkivaltainen seksi oli mukana Hosseinin toisessakin esseekokoelmassa. Niin intiimiä, niin outoa.  Seksuaalisuus on voimallisimmillaan miinoitettua suota, vaarallista ja hallitsematonta.

Aavikkolabyrintin vangit osuu nimenä esseelle lavastekasasta nimeltä Dubai, jossa en ole käynyt enkä koskaan käy. Essee on perinpohjainen historiallinen, kulttuurinen ja moraalinen esitys tästä keinotodellisuudesta, jota orjatyövoimalla rakennetaan pidäkkeettömästi, loputtomasti virtaavalla öljyrahalla. Paikka, jossa kokoontuvat maailman rikkaimmat näyttäytymään ja kuluttamaan rahojaan tekosaarten ostoskeskuksissa. Paikka, joka jäljittelee kaikkea saaristosta hiihtokeskuksiin ja nimeääkin suurimman tekosaariston The World Islandiksi.  Dubain voi ymmärtää vasta, kun on käynyt aavikolla. ... Dubai pelkää  autiomaata samalla tavalla kuin janoinen harhailija. Tämä upea essee päättyy loisteliaasti kuvitelmaan autioituneesta Dubaista lintujen vallassa. Silkkaa runoutta ja lisäksi jotain samaa ajatusta, jolla varmaan moni nykyihminen lohduttautuu kaiken ihmisen luonnolle aiheuttaman tuhon todistajana: maailma pärjää ilman meitä.

Kamel Daoudin romaani Tapaus Mersault asettuu Mitä sivullisuus tarkoittaa? -esseessä vuoropuheluun Albert Camus'n klassikon kanssa, tai sen eksistentialismia kuvaavan yleisen käsityksen kanssa. Essee tuo esille koko joukon sivullisuusteemaisia kirjoituksia ja taustoittaa niitä Camus'n algerianranskalaisten ristiriitaisella kokemuksella omasta kolonialismistaan. Silvia Hosseinin ajatus lentää vailla katkoja Oranista Seinäjoen tangomarkkinoille. Se ei aiheuta lukijassa nikottelua, sillä tämä ajattelija solmii irrallisen oloiset ilmiöt sujuvasti yhteen. Lukija on hieman hengästynyt, mutta onnellinen.

Onko edes sattumaa, että Silviä Hosseini soittaa sydämeni kieliä, kun löydän esseistä monta itselleni vaikuttavaa kirjailijatuttua? Petina Gappah, Lina Wolff, Andrés Neuman, Juha Hurme, Yuval Noah Harari, Ben Lerner - ja monia muita. Lähdeluettelo toimii hyvänä listana luettavista. 

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys. Esseitä
Gummerus, 2019, 213 s

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen

Kannen suunnittelu: Luke Bird, kuvat: Getty Images

Kun mietin tuttua näkymää, liikkeen kajahtelevat äänet palasivat hieromaan tärykalvojani. Rauhoituin ja sain unen päästä kiinni. Aamun koittaessa minusta tuli jälleen myyjä, ratas yhteiskunnan koneistoon. Vain se teki minusta oikean ihmisen.

Konbini näyttäisi olevan japanilainen vastine R-kioskille. Sayaka Muratan romaanissa se on lähikauppa, joka muistuttaa olemukseltaan pikemminkin kioskia. Konbini tarjoaa pienen marketin valikoiman lisäksi pakattuja aterioita, ja vaikka mitä muuta:

Suurin osa konbineista on avoinna 24 tuntia vuorokaudessa, seitsemän päivää viikossa ja niissä on laaja valikoima yleishyödyllisiä tuotteita. Konbineissa on mahdollista ostaa esimerkiksi valmiiksi pakattuja aterioita, kahvia, maitotuotteita, makeisia, tupakkaa, alkoholia ja lahjatavaroita. Lisäksi niissä on usein kopiointi- ja tulostuspalvelut, rahan nostamiseen tarkoitettuja automaatteja, latauskortteja- ja sim-kortteja kännyköihin. Kaupat järjestävät jopa erilaisia arpajaisia ja myytävänä voi olla myös teematuotteita. (lähde: Japaniin.com)

Tokiolainen 36-vuotias Keiko Furukura on akateemisesti kouluttautunut, mutta työskennellyt konbinissa, Smile marketissa osa-aikaisena jo 18 vuoden ajan, sen perustamisesta alkaen. Hän on sisäistänyt konbinin toiminnan kiinteäksi osaksi omaa elämäänsä. Kehoni oli suurimmaksi osaksi tehty tämän konbinin ruuasta. Hän on tyytyväinen arkensa sujuvuuteen, mutta lähipiiri on huolissaan. Hän ei ole heidän silmissään normaali. Hänen pitäisi tuohon ikään olla joko vakituisessa työssä tai perheellinen. Vaikuttaa, että myös työpaikan esimiesasemassa vaihtuvat miehet, hyväntuulisten kehujen lomassa, sittenkin hieman oudoksuvat Keikon omistautumista työlleen.

Mallityöntekijänä Keiko on alusta asti omaksunut työhön kuuluvat fraasit, joilla asiakasta palvellaan, myös äänensävyn ja lauseen painotukset. Irasshaimase! Tervetuloa!  Hyllyjen järjestykseen ja päivittäistavaroiden tuoreuteen Keiko kiinnittää yhtä paljon huomiota kuin oikeisiin lauseisiin oikeissa paikoissa. Mistään virheestä häntä ei saa kiinni. Hän osaa huudahtaa ihmetystä tai innostusta osoittaen, pahoitella nöyrästi, opeteltuaan esihenkilöiden mallista. Rouva Izumin ballerinat ja laukku ovat toimineet mallina sopivista asusteista.

Jos jotakuta pidetään outona, hänelle ei sallita salaisuuksia. Ihmiset uskovat, että heillä on oikeus selvittää hänen käytöksensä syyt, tunkeutua yksityisalueelle.

Lähipiirin silmissä on häpeällistä, että Keiko on tyytyväinen muuttumattomaan työhönsä. Ellei hän onnistu muuttamaan tilannetta, hänen on ainakin keksittävä sille kelvollinen selitys. Perheellinen sisko ja äiti murehtivat Keikon epänormaaliutta, jota hänessä on lapsesta lähtien ollut. Muita matkimalla hän on opetellut olemaan niinkuin muut. Hän tarkkailee alati muiden käytöstä pystyäkseen tavanomaisiin reaktioihin eli näytellääkseen niitä. Sisko on opettanut Keikolle, mitä sanoa entisille luokkatovereille, kun hän osallistuu tapaamisiin: että hänen on terveytensä on heikko. Muualla ulkomaailmassa joutuu nimittäin yllättäviin puolustusasemiin, kun taas konbini on naiselle turvasatama: kaikki on hallinnassa, sekä hyllyjen järjestys että asiakkaiden ja työkavereiden kohtaamiset.

Keikon tilanteen yhteisön hylkimänä luuserina hänelle toitottaa suorin sanoin uusi työntekijä, Shiraha. Mies palkataan samoihin töihin, mutta näyttää halveksuntansa työtä ja sen tekijöitä kohtaan. Hän on käänne, joka mullistaa Keikon konbiniin tahdistetun arjen. Mies on laiska ja saamaton rehentelijä, mutta joka tapauksessa mies. Keiko näkee hänessä tilaisuuden korjata oleellinen puute elämässä - mikä lukijan silmissä näyttää epätoivoiselta.

Lähikaupan naisen musta satiiri maalaa kuvaa japanilaisesta kurinalaisesta työelämästä, jossa kenenkään ei sallita poiketa kaavasta ja naisten vaihtoehdot varsinkin ovat vähäiset. Se on tragikoominen pienoisromaani ja Keiko päähenkilönä sekä ällistyttää että käyttäytyy johdonmukaisesti. Dialogi on erityisen taidokasta. Kirjailija on itse työskennellyt lähikaupassa ja se näkyy tarkasti kuvatun konbinin prosessien kuvauksessa. Kansiarvioissa kirjaa kehutaan hauskaksi. Dialogi ja tilannekuvaukset sitä paikoitellen ovatkin, mutta yksinäinen ja erilainen nainen on hyvin tosissaan ja sellaisena liikuttava. 

Pienoisromaani on ollut bestseller ympäri maailmaa. 

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen
Konbini ningen, 2016, suomentanut Raisa Porrasmaa
Gummerus, 2020, 126 s

Sanna Ryynänen: Meri Genetz. Levoton sielu

Etsin kirjaa, jonka tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle ja löysin Sanna Ryynäsen elämäkertateoksen Meri Genetzistä, hyvin omaperäisestä ja kaikin puolin värikkäästä taiteilijasta, ekspressionismin edustajasta - ainakin myöhemmin, kun suuntaus vahvistui. Maalauksista on kirjassa muutamia värikuvia ja vielä enemmän mustavalkokuvia. Niistä näkee saman,  minkä ajan kriitikotkin: taiteilija oli temperamenttinen ja nopea, hänen väripalettinsa vahva. Maalaukset ovat epätasaisia; maisemat ja varsinkin kaupunkikortteleista maalatut kömpelöitäkin, henkilökuvat ilmekkäitä ja huolellisemmin maalattuja.  

Tämä on taas niitä kirjoja, joissa historia herää perheen ja yksilön kokemusten kautta eloon toisella tavalla kuin ainakaan 60 vuoden takaisissa koulun historian kirjoissa ikinä. Päiväkirjat ja kirjeet avaavat ajan tunnelmia. Aikajana kulkee 1800-luvun lopun Haminasta jatkosodan ajan Helsinkiin. Varakkaan suvun tytär omistautuu varhain taiteelle, avioituu Georg Ignatiuksen kanssa, saa kaksi lasta, muuttaa Venäjälle Kamennojeen/Kuvshinovoon ja sieltä Pietariin, josta vallankumous ajaa takaisin Suomeen, opiskelee Pariisissa, eroaa ja avioituu uudelleen Carl Nymanin kanssa, elää Ranskassa ja kiertää Välimeren maita. Taustalla soditaan kahdessa maailmansodassa, jotka jättävät jälkensä kaikkeen ja kaikkiin.

Venäläisen työväestön sivistystaso olikin korkea: englantilainen kirjeenvaihtaja ja matkakirjailija Maurice Baring ihmetteli, kun näki Venäjän junissa tavallisten sotamiesten lukevan Gogolia ja Pushkinia. - Ihmiset olivat myös perillä kuvataiteen uusista suuntauksista. Varakkaat kauppiaat hankkivat ranskalaisten huipputaiteilijoiden töitä museoihin, joissa venäläinen yleisö kävi niitä ihailemassa. Ranskalainen impressionismikin oli venäläisyleisölle tuttua siinä vaiheessa, kun sitä Pariisissa vielä vierastettiin.

Ei venäläinen maaseutukaan ollut vain maaorjuutta tsaarin aikana, sen voi näistä aikalaisten merkinnöistä lukea. Meri seuraa tuona aikana perheenäitinä Leo Tolstoin kipuilua suurperheen isänä ja raportoi reaktioista, kun tämä päättää jättää perheensä. 

Venäjä jää taakse, Suomessa Merin varakas suku asettui sisällissodassa valkoisten puolelle. Punaisten kulttuurivihamielisyys vahvisti valintaa taiteilijapiireissä, vaikka taiteilijat lähtökohtaisesti kapinoivatkin normeja vastaan. Ajan uudet fauvistiset, kubistiset ja abstraktit taidesuuntaukset aiheuttivat vakiintuneissa taidekriitikoissa pöyristyneitä reaktioita. On vaikea uskoa, että niitä olisi tehty vakavissaan tai normaalissa olotilassa. Ja toinen kriitikko: ... taide ei enää ole joidenkin valittujen erikoisalaa vaan taulumaalausta voi tehdä kuka tahansa, vaikkapa eläimet, niin kuin Pariisissa, jossa aasi maalasi hännällään auringonlaskun Adrianmerellä.

Pariisissa olivat kaikki: Picasso, Stein, Stravinsky, Chanel - ja suomalaisia taiteilijoita alkoi virrata Montparnassen taidekouluihin. Siellä muotoutui myös Tulenkantajien motto "Ikkunat auki Eurooppaan!" Uusi avioliitto, Pariisi ja 20-luku näyttää olleen Meri Genetzin elämässä onnellista aikaa. Sittemmin häntä aina kiinnostaneet henkimaailman asiat, teosofia, spiritismi, okkultismi, astrologia saivat yhä enemmän painoa. Näyttää kuin taiteilija olisi samalla lakannut elämästä todellisuudessa ja pitänyt enemmän yhteyttä henkimaailmaan kuin aviomieheensä tai lapsiinsa. Lapset olivatkin enemmän hänen äitinsä tai lasten isän, vakaan ja vakavaraisen Georgin hoidossa.

Yleisen käsityksen mukaan tyttöjen käytöstavat olivat huonontuneet ja moraali laskenut. He olivat ylimielisiä ja ryhdittömiä. Alkoholin käyttö, meikkaaminen ja tupakoiminen olivat piirteitä, joista aiemmin oli tunnistanut prostituoidun, nyt kunniallisten perheiden tyttäret kulkivat tupakka huulessa kapakoita kiertämässä.

Kuten aina, nuorisosta oltiin myös sata vuotta sitten huolissaan. Naisasialiike kauhisteli naistenkin viihtymistä kapakoissa. Nuorison levottomuudesta antaa elävän esimerkin Merin Nizzassa, Pariisissa ja Lontoossa juhliva tytär Virma. Tytär oli lahjakas ja kielitaitoinen, mutta mummolla oli kova työ jarrutella menoa.

Kirjaan on otettu mukaan monipuolisesti tekstejä ajan mainoslauseista ja sanomalehdistä. Genetzin perhe oli alun perin ruotsinkielinen, mutta suomalaisuusaatteen mukana suomen kieli yleistyi varakkaammassakin yhteiskuntaluokassa ja nimiä suomennettiin ahkerasti. Meri Genetz opiskeli taidetta sekä Helsingissä että Pariisissa, mutta keskeytti opiskelunsa säännönmukaisesti. Hän luki paljon, puhui useita kieliä ja oli keskusteluissa kärkäs väittelijä. 

Sanna Ryynänen taustoittaa elämäkertaa laveasti ja monesta suunnasta. Esimerkiksi hän huomauttaa, että taiteilijoiden alttius kiinnostua hurmoksellisesti monista ajan henkimaailman virtauksista spiritismistä, horoskoopeista, teosofiasta, jne selittyy myös heidän vähäisellä koulutuksellaan. Moni oli lopettanut koulun kesken. Kaiken muun lisäksi Meri ja Carl myös paastosivat ankarasti ja usein.

Kirjassa nostetaan esille vaikutusvaltainen Axel Ringström, josta muodostuu kuva jonkinlaisena suomalaisena Rasputinina, shamaanina, parantajana ja henkien viestien lähettäjänä. Hänen luonaan käy taiteilijoiden lisäksi mm Risto Ryti hakemassa vastauksia levottomille tunnoilleen. Myös Hitlerin kerrotaan olleen asiakkaana.

Ringström oli seurannut Rytin uraa vuoden 1925 presidentinvaaleista saakka. Silloin henget julistivat: "Ryti valitaan. Sinä tarvitset häntä." Kun valituksi tulikin Lauri Kristian Relander, henget totesivat vain: "Ryti olisi ollut parempi."

Toinen vastaavanlainen hahmo oli Aleksanteri Huttunen, mikkeliläinen tietäjä ja Kalevalan selittäjä, jonka luentoja helsinkiläiset taiteilijat ja näyttelijät kuuntelivat.

Meri Genetzin elämä sai loppua kohden traagisempia sävyjä, ennen itsemurhaa. Sitä ennen mies oli päätynyt samaan ja poika kaatunut talvisodassa. 

Meri Genetz. Levoton sielu toi mieleen toisen taiteilijaelämäkerran, nimittäin Salla Leponiemen Elin Danielson-Gambogin, muutama vuosikymmen aiemmin vaikuttaneen kosmopoliitin taiteilijan. Jos näitä kahta taiteilijaa vertaa, Danielson-Gambogi vaikuttaa persoonalta, jolle keskittyminen taiteen tekemiseen riitti ja se piti hänet myös henkisesti paremmin koossa. Meri Genetz sai kiittää hyvää fysiikkaansa, että säilyi hengissä monista henkimaailman kokeiluistaan, joihin kuului myös kokeilu punaisella kärpässienellä. Toisaalta Meri Genetzissä henkilöityy ikiaikainen itseään etsivän taiteilijan kuva, herkkä ja levoton.

Sanna Ryynänen: Meri Genetz. Levoton sielu
Avain, 2019, 367 s