Raiskauksen ja murhayrityksen jälkeen Édouard Louis siivosi kuin hullu, pesi vaatteensa 90 asteessa, kuurasi asuntonsa sälekaihtimia myöten. Mieluummin hullu kuin kuollut. Autofiktiivisessä romaanissa hän tekee patologisen leikkauksen väkivallanteolle, joka häneen kohdistui. Kirjoittamisessa on saman tapainen motiivi kuin Jorge Semprúnin keskitysleirikuvauksessa (Kirjoittaminen tai elämä). Vaikka se merkitsee kuoleman kohtaamista, se on tehtävä, että elämä voisi jatkua. Että oman kuoleman kokemuksensa saa itse kerrottua. Muiden kertomuksia kertyy jälkeen päin useita.
On jouluaattoilta Pariisissa, kun Édouard palaa kotiinsa illanvietosta ystävien luota. Tyhjällä kadulla hänen seuraansa lyöttäytyy nuori mies, jonka seurassa ilta jatkuu - ja empimisen jälkeen - tuntematon mies alkaa kiehtoa yhä enemmän. He päätyvät yhdessä Édouardin asuntoon loppuyöksi.
Koko yön tapahtumien kulku purkautuu muiden kertomana, jota Édouardin sisäinen monologi kommentoi. Hän kuulee sisarensa Claran kertovan tarinaa miehelleen ja kuuntelee sitä oven takaa. Viranomaiset kuulustelevat, päättelevät, kirjaavat raporttiin, ensin sairaalassa, sitten poliisilaitoksella. Rytmitys luo tapahtumaketjulle intensiivisen tunnelman; väkivaltainen teko on sekä menneisyydessä että tulossa, eikä mikään ole kovin selkeää sitä ennen.
Väkivallanteko on sitäkin nöyryyttävämpi, kun joutuu pettymään ihmiseen, johon on kohdistanut päinvastaisia odotuksia; on kiinnostunut, viehättynyt, eläytynyt toisen kokemaan. Édouardin kohtaama nuorukainen, Reda nimeltään, on maahanmuuttajataustainen, viranomaisten myöhemmin arabiksi nimeämä, oikeasti kabyyli (kabyylit ovat Pohjois-Afrikan alkuperäisasukkaita, yksi berberien heimoista ilmeisesti). Oman rasistisen kotiseutunsa ympäristön ja arvomaailman hylänneenä Édouard kokee Redan vaiheet läheisesti. Hän ymmärtää maahanmuuttajien pakenemisen, heidän elämänsä toivottomuuden. Hyvin tarkkanäköisesti, minuutti minuutilta Louis kuvaa hetkeä jolloin asetelma kahden sitä ennen toisistaan innostuneen nuoren välillä kehittyy konfliktiksi. Vaihtoehtoja näyttää olevan, mutta keskinäinen ymmärrys vähenee yön vaihtuessa aamuksi. Ilman täyttää sakea epäilys, väsymys, syytökset.
"Sä saat maksaa tästä, mä tapan sut vitun homo, mä näytän sulle hinttari", ja minä ajattelin: Ai sen takia - niin muistaakseni ajattelin: Hän haluaa ja hän vihaa haluaan. Nyt hän haluaa perustella itselleen sen mitä teki kanssasi. Hän haluaa kostaa sinulle oman halunsa.
Homous ei kuitenkaan ole mikään pääselitys Louisin väkivallan analyysissa. Hyvin yleispätevästi hän kuvaa näpistyksestä paljastuneen miehen tasapainon menetyksen, pelon kautta aggressiivisuuteen.
Viranomaisten jälkiselvittely, jonka aikana poliisien lähtökohtanaan pitämä selkeä rasismi näyttäytyy totena, ajaa Édouardin kokemansa jälkeen piinallisesti samaan rasistien joukkoon. Sitä kesti pari kuukautta. Viranomaisten valta näyttäytyy hauraaksi pahoinpidellyn miehen silmissä psyykkisenä väkivaltana: häntä odotutetaan, hän joutuu käymään läpi asiaansa uudelleen ja uudelleen. Pilkka näkyy pienissä kysymyksissä.
Ei enää Eddy esikoisromaanissa Édouard Louis kuvaili kotiseutunsa syrjäytyneitä rasisteja ja heidän kieltään, vähän samaan tyyliin kuin Elena Ferrante napolilaisia. Hän jatkaa samaa yhteiskunnallisen kuvan rakentelua Väkivallan historiassa. Clara -sisko toimii siltana kahden maailman välillä ja näkee veljensä ponnistelut kelvata pariisilaisille älykköpiireille, joihin haluaa kuulua, joiden arvot jakaa. Hädän hetkellä ystävät osoittavat olevansa sen arvoisia.
Édouard Louis: Väkivallan historiaHistoire de la violence, 2016, suomentanut Lotta Toivanen
Tammi, 2020, 196 s
Tässä on mielenkiintoinen asetelma. Se että minäkertoja kuulee, miten sisko on nähnyt ja miten kuvaa miehelleen kertojan kokemaa rikosta tuo uuden näkökulman tapahtuneeseen. Louis on osoittanut olevansa lahjakas kirjailija.
VastaaPoistaSosiologin koulutus näkyy varsinkin kirjassa Who Killed My Father, jota ei ole kai vielä suomennettu.
(Muuten, luin juuri Schulmanin Unohda minut. Siinä kyllä ymmärtää, miksi hän lähti seuraavaksi tutkimaan äidin lapsuudenkodin ihmissuhteita. Ja ensi kuussa ilmestyy sukutarinan kolmas osa, Eloonjääneet, joka kertoo siitä, miten veljekset veivät äidin tuhkan toivottuun paikkaan. Kiinnostaa... ja yritän koota nyt ajatuksiani blogiin tästä juuri lukemastani, niin surullinen ja niin kaunis teos.)
Kyllä, asetelma toisten kertoman kuulijana on ovela. Ensin ajattelin, että miksi, mitä kikkailua, kunnes ymmärsin sen hyvin avaavan kokonaisuutta, koko sitä kysymystä kenen tarina tämä on. Lahjakas kirjailija, kun ajattelee vielä että on niin nuori, parikymppinen.
PoistaEloonjääneet on minullekin tul ossa. Olen vaikuttunut Schulmanin tavasta kirjoittaa ja ruotia tuon lähipiirinsä dynamiikkaa.
Olen myös tosi vaikuttunut Donner-dokumentista, jonka eilen katsoin ja joka palkittiin DocPoint-festivaalilla. Minusta hän alkaa näyttää tosi traagiselta yksinäiseltä hahmolta. Tietenkin vanhuus ja sairaus vie tähän tunnelmaan. Mutta oli siinä tuo lapsuus ja isättömyys, melkein äidittömyyskin, aika iso tekijä.
Donner-dokumentti oli todella hyvä juuri siinä että näytti sen ujon ja haavoittuneen Donnerin, joka ei lapsena kokenut perinteistä kodin lämpöä ja joka aikuisena rajasi elämäänsä epätavallisella tavalla.
PoistaKeskustelussa näytti siltä, että oma poika ymmärsi parhaiten isänsä heikkoutta. Hän ei suostunut hymistelemään tai korostamaan isänsä eksentrisyyttä ja vitsailemaan sillä.
Just niin, todella liikuttavaa ja jotenkin lohduttaa, että hänen viimeinen perheensä ja koti kuitenkin onnistui olemaan kaikille osapuolille lämminhenkinen. Niin paljon itse aiheutettuakin negatiivista julkisuutta Donner keräsi elämänsä varrella. Näin mummelin näkökulmasta lapsuus selittää paljon. Tuo jatkuvasti ironisen ja pilkallisen provokaattorin rooli oli raskas eikä siitä ollut helppo irrota.
PoistaOn näköjään 28 v tuo Edouard Louis, että ei enää ihan parikymppinen.
VastaaPoista