Tiina Raevaara: Minä, koira ja ihmiskunta. Lajien välisen yhteiselon historia.

Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka

Tiina Raevaara, kuten moni suomalaisista nykykirjailijoista, on minulle uusi kirjailijatuttavuus, vaikka hän on jo kirjoittanut ison kasan teoksia. Koiran evoluutiostakin hän on kirjoittanut jo aikaisemmin. Tämän teoksen nimi on hyvä, kattavasti se kertoo juuri noista asioista: kirjailijan omasta erityisyyden, ulkopuolisuudenkin tunteesta, koirasta henkilökohtaisen rakkauden ja ystävyyden kohteena ja molempien lajien yhteiselosta ja evoluutiosta. Kirja kertoo myös kirjailijan masennuksesta ja uupumuksesta, joiden selättämisessä koiralla on tärkeä rooli. Tosin masennus on myös saanut alkunsa tai pahentunut yhden koiran kuolemasta. Miksi ihmisen seura uuvuttaa, mutta koiran seurassa olo on levollinen?

Raevaara pohtii omaa henkilökohtaista tarvettaan eläinyhteyteen, jonka hän kokee erityisen painavaksi. Se saa hänet jopa ihmettelemään, mikä ihminen semmoinen on, jolle eläimen seura on ihmistä läheisempi, mutta samalla hän tutkijana näkee siinä selittäviä - ja rauhoittaviakin - yhteyksiä evoluutioon.

Olen yksilö, jossa korostuu eräs ihmiskunnan selviytymisen kannalta merkityksellinen ominaisuus: tarve eläinyhteyteen. 

Vähän samaan tyyliin kuin Nina Burton kirjassaan Elämän ohuet seinät Raevaara lomittaa tutkijan tietämystään omiin kokemuksiinsa perheensä ja koiriensa kanssa ja seuraa Almaa ja Ossia, sääksiä joiden pesimispuuhia Suomessa on seurattu netti-tvn välityksellä. Tunnelmassa on kuitenkin selvä ero. Siinä missä Burton puuhastelee hyväntuulisena mökillään Raevaara kantaa huolta ja ahdistusta, josta hän syyttää liiallista empatiaansa. Liiallista siinä mielessä, että siitä on jo haittaa arjessa.

Valottaessaan koiran ja muiden eläinten yhteiselämää ihmisen kanssa, eläinten domestikaatiota kesymmiksi, lauhkeammiksi ja siirtymistä keräily- ja metsästystaloudesta maanviljelykseen viitataan myös Yuval Noah Hararin Sapiens-teokseen, jonka kanssa löytyy samoja ajatuskulkuja sen tuhovaikutuksista luonnolle, ihmisen terveydelle ja lopulta hierarkioiden syntymiseen ihmisten välillä. Raevaara näkee myös kristinuskon luomisopin ja sen käsityksen ihmisestä luonnon kaitsijana muokanneen länsimaisen kulttuurin luontoa tuhoavaksi.

Ylimalkaan kirjassa kyseenalaistetaan vahvasti ihmisen ylivoimaisuus muiden lajien yläpuolella ja myös ihmisten yleisiä käsityksiä mm eläinten älykkyydestä tai tietoisuudesta. Moni asia näyttäisi menevän vain huonompaan suuntaan, mutta kirjailija yrittää nähdä toivoa ihmisen kulttuurin muutoksessa. 

Filosofi Descartes varasti muunlajisilta eläimiltä sielun, mutta moni muu filosofi on tuonut sen niille takaisin.

Näistä muista hän mainitsee esimerkkinä Jacques Derridan, joka on hänen laillaan pohtinut toislajisen eläimen katsetta. Derridan teos Eläin joka siis olen oli saanut alkunsa hetkestä, jolloin Derrida huomasi olevansa alasti kissan edessä ja häpeävänsä sitä. Tämä toi minullekin mieleen vastaavan muiston: kuljin töistä kotiin puiston poikki. Penkillä istui ihminen ja vieressä ihmisen koira. Molemmat silmäilivät minua kauempaa, mutta muistan miettineeni kuinka hassua oli tulla koiran arvioimaksi. Tai ainakin mietin, mitä se silloin ajatteli.

Minä luin kirjan nykyisin koirattomana ihmisenä, joka olen erityisen innostunut koirista ja muista eläimista ja niiden tuomasta ilosta elämään, niiden olemassaolon oikeudesta. Minäkin olen huolissani eläinten vähenevästä elintilasta täällä ylivoimaisen ihmisen planeetalla. Olen sitä myös itsekkäistä syistä; ihminen näyttää syöksevän itsensäkin tuhon partaalle muita lajeja sukupuuttoon ajaessaan. Ehkä, toivottavasti meillä on aikaa siihenkin korjausliikkeeseen.

Tiina Raevaara: Minä, koira ja ihmiskunta. Lajien välisen yhteiselon historia.
Like, 2022, 316 s

Adelaida García Morales: Etelä

Vahvatunnelmaiset kaksi novellia espanjalaisen Adelaida García Moralesin teoksessa tuovat etsimättä mieleen Carlos Sauran elokuvan Korppi sylissä. Novelleissa on sama mystinen, unenomainen tunnelma ja molemmissa novelleissa, niminovellissa Etelä ja toisessa Bene-nimisessä kertomuksessa, näkökulma on lapsen, joka on menettänyt läheisen. Kuoleman ja menetyksen pelko sekoittuvat lapsen arkeen kodissa, jossa on vaikea löytää lämpöä sen jälkeen kun rakkaus on kadonnut talosta. 

Etelä, El Sur on kuvattu elokuvana, joka on Suomessakin esitetty. Siitä on myös kirjan kansikuva. Novelli onkin selväpiirteisempi ja mielenkiintoisempi kuin hieman yliviritetty Bene, jossa surrealismia ja mystiikkaa on tarjolla liiankin kanssa. Ankara katolisuus varjostaa molemmissa koteja, joissa varsinkin palvelijat, hartaan uskovaiset naiset, pitävät lapsia synnin tunnossa ja käyttävät myös aikuisiin valtaansa, silloin kun siihen avautuu mahdollisuus.

Kaikki muu ripillepääsyyn liittyvä jätti minut kylmäksi, luultavasti siksi että Josefa, joka yritti olla hengellinen ohjaajani, valmensi minua seremoniaan niin tavattoman kuivakiskoisella tavalla. En voinut sietää katekismuksen ulkolukua; kirja oli minusta käsittämätön.

Teresa, Etelän minäkertoja puhuttelee itsemurhan tehnyttä isäänsä ja muistaa heidän yhteisiä hyviä aikojaan, heidän, yksinäisyydessä viihtyvien ihmisten sielun sukulaisuutta. Isällä on mystisiä kykyjä, heilurin kanssa etsintää, johon hän vihkii myös tyttärensä ja kasvattaa tämän itseluottamusta. Kodissa on kuitenkin jatkuvaa riitelyä ja rakkaudettomuutta vanhempien kesken. Isä ei välitä uskonnosta vaan halveksii harrasta palvelijaa ja tämän pyrkimystä määrätä vaimon ja tyttären hengellisyydestä.  

Isän vaikea luonne ja kompromissiton suhde muihin kasvaa novellissa hienoksi lapsen silmin nähdyksi kokonaiskuvaksi. Teresalle selviää, että isällä on Sevillassa ollut toinen nainen, äitiä tärkeämpi. Tytär kulkee isän jälkiä, löytyy kirjeitä. Kaikki kertoo samaa: yksinäisyyteen ja tiheään hiljaisuuteen ympäristönsä pakottava mies ei olisi ehkä löytänyt onnellista elämää edes elämänsä rakkauden kanssa. Vaimonsa ja lopulta tyttärensäkin hän sen sijaan työntää luotaan.

Tarina on ahdistava ja surullinen, mutta vangitsevasti kerrottu. Sisäisiä mielenliikkeitä ruokkivat tehokkaat kuvat puutarhasta, maaseudun maisemasta. Mystisestä tunnelmasta tulevat mieleen, sekä Saura että Luis Bunuel, nuo Francon ajan Espanjan taitavat kuvaajat.

Saapuessani seuraavana päivänä Sevillaan tiesin heti: jos yhä vaelsit jossakin päin maailmaa, se paikka oli tuo elävistä kivistä ja salaisesta sykkeestä tehty kaupunki. Kaupungissa leijui jotain inhimillistä, hengityksen tai syvän, pidätetyn huokauksen kaltaista. Oli kuin kaupunki itse olisi synnyttänyt asukkaansa, muovannut heidät tuhatvuotisilla käsillään.

Toisessa novellissa kertoja, nuori tyttö elää veljensä ja isänsä kanssa, äiti on kuollut. Heidän kotiinsa tulee uusi palvelija, nuori nainen Bene, jonka pikkusisko on kertojan koulutoveri. Novellissa oli aika paljon minua vieraannuttavia elementtejä, kuolleen katse jonkun silmissä, kuolleita puutarhassa öisin. Asuuko naisessa pahuus vai onko se yhteisön kiihkokatolisten vanhempien naisten tuomio nuoresta naisesta, joka ilmeisesti joutui lapsuudessaan hyväksikäytetyksi? Novellissa Bene on melodraamaa kuin oopperassa, intohimoa ja synkkiä katseita, lasittuneita ja kalseita. Nainen houkuttaa sekä isää että poikaa. Ehkä novelli kulkee kaiken kaikkiaankin liiaksi samoilla poluilla kuin ensimmäinen.

En ole ihan vakuuttunut tuosta toisesta tarinasta, mutta tyyli on Moralesilla hallussa, se on paikoitellen runoa ja teoksen suomentaja on Tarja Roinila, joka kuoli liikenneturmassa viime vuonna. Tästäkin suomennoksesta voi nähdä, että se oli meille käännöskirjallisuuden lukijoillekin suuri menetys.

Kerrankin hain tarkoituksella kirjaa Helmet-haasteeseen: kirjan nimessä on ilmansuunta. (Tätä ennen tuli jo kahlattua ajankohtaista kirjailijaa eli löysin Salman Rushdien novellikokoelman Itä, länsi, jonka jätin sitten kesken siinä vaiheessa kun hän novellissa Yorick jäljitteli Tristram Shandyn tyyliä eikä ihan onnistu siinä.)

Adelaida García Morales: Etelä
El Sur seguido de Bene, 1985, suomentanut Tarja Roinila
Like, 1992, 94 s

Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta

Satiiri nuorista naisista matkalla kohti tukholmalaista eliittiä, mikäs sen herkullisempaa! Siinä on jo vanhenevalle boomerille useampi eksoottinen ainesosa. Tämän päivän nuorten naisten arki ja elämäntapa,  tavoitteet ja haaveet yhdistettynä eksklusiiviseen ympäristöön Östermalmin katujen tuntumassa. (Jossa muuten itsekin asuin parikymppisenä kesätyöläisenä autuaan tietämättömänä sen hienoudesta. Eikä se katutason lukaali sisäpihanäkymin kovin kummoinen ollutkaan.) Tai sitten merenrantakartanon juhannusjuhlissa Solsidanin tyyliin.

Sara Osman (s. 1992) on kirjoittanut Kaikki mikä jäi sanomatta selvästi syvällisellä sisäpiirin tuntemuksella, onhan hän somalialaistaustainen asianajaja ja siten tukholmalaista eliittiä erityisen terävällä katseella analysoiva kirjailija. Somaliassa hän ei ole koskaan käynyt. Saman tyyppinen hahmo romaanissa on Sofia Elmi, yksi kolmesta päähenkilöstä. Hänen lapsuudenkaverinsa Amanda, Sundsvallista, aamuun asti juhliva bilehile ja Sofian tietä Tukholman paremmille alueille avittanut Caroline, äveriään perheen tytär, päätoiminen instainfluensseri vuorottelevat näkökulmillaan tässä happamen kirpeässä ja erinomaisen vetävästi kirjoitetussa romaanissa. Sirje Niitepõldin suomennos kruunaa tyylin, se nakuttaa menemään hoipertelematta, siitä saa vain nauttia.

Prologi vihjaa, että jotain pahaa on tapahtunut, mutta ennen kuin päästään sinne perehdytään kauppiksen ja oikiksen kypsentämien, hyvin pärjäävien nuorten naisten elämään. Ei ole kyse vain heidän kamppailustaan kohti aurinkoa ja menestystä, keskinäisten välien heilahtelusta ja vertailusta tässä armottomassa maailmassa, jossa fasadin ylläpitäminen vaatii jatkuvaa valppautta. Tai Sofian terävähampaisesta tukholmalaisen ja ruotsalaisen asenneilmaston pureksinnasta. Se mikä loihtii maagisen taikapiirin on herkkyys, jolla Osman liikkuu ympäristöstä toiseen, akvarellin kevyesti osuvia elementtejä sinne tänne sipaisten. Ja ne vertaukset, ne ovat niin hauskoja, että ei voi kuin ihailla ja nauraa!

Rakastan sitä, miten Alex saapuu kuin raikas, kultainen tuulahdus ja saa häiriintyneen perheeni sulautumaan yhteen. Tasoittaa ja peittää kuin hyvä meikkivoide. Emme ole ikinä niin mukavia kuin
silloin kun Alex on läsnä.
- - -
Minulla vain on ollut niin paljon töitä, ja äidin kanssa puhuminen häiritsee keskittymistäni. Hän nuuskii sanojani kuin tullikoira.

Nuoret naiset ovat omillaan, parisuhteissa tai ei, mutta äiti on vielä lähellä, sekä väliin rakastettavana ja ymmärtävänä että raivostuttavana kaikin tavoin vältettävänä mallina, joka vaeltelee varjona ympärilläni. Designliike Svenskt Tennin vaaleanpunaisesta koristetyynystä huolimatta vaurauden keskeltä erottuu tummempia sävyjä, joita jokaisen naisen elämästä sittenkin löytyy. 

Amandaa ravistaa teini-ikäisenä itsemurhan tehnyt pikkuveli. Bilettäminen ja humaltuminen työntävät murhetta pois mielestä. Sofia käy vakain askelin kohti uraansa, jolla hän haluaa näyttää selviävänsä paremmin kuin kukaan ääliömäisistä ystävistään. Se on nimittäin hänen pohjimmainen asenteensa. Caroline elää Insta-seuraajilleen ja viimeisen päälle asetelluille kuvilleen eikä ymmärrä, ettei hänelle olla kiitollisia kaikesta avusta. Miesparat on aika yksioikoisesti hahmoteltu; he näyttävät lammasmaisilta häntäheikeiltä laadukkaista asukokonaisuuksistaan huolimatta.

On erityisen riemastuttavaa lukea poliittisesti epäkorrektia Sofian kritiikkiä Ruotsin muslimeista. Hänellä, kuten Sara Osmanilla, on siihen kyseenalaistamaton oikeus. Olen asettunut keskivaiheille, taalainmaanhevosen ja bongorummun väliin, joulunviettäjien ja niiden väliin, jotka levittävät kesken työpäivän rukousmaton lattialle. Mutta Sofian kirskuvan kuivalta terältä eivät säästy svenssonitkaan, tietenkään. Jesper tilaa tartarpihvin, elukka kun on. Toinen yhtä huolettomasti heitetty kritiikin kohde Sofialle ovat feminatsit, jotka liittävät kaiken ennemmin tai myöhemmin patriarkaattiin. Hän on nähnyt ja kokenut paljon pahempaa, häntä ei vain kiinnosta.

Ystävyyden herkkä tasapaino alkaa rakoilla, elämä virtaa eteenpäin eikä kukaan pysy entisissä asetelmissa, ei Tukholman piireihin autettu Sofia, ei yhä pahemmin sekoileva Amanda eikä Insta-asetelmiaan valokuvaava Caroline. Kesäkuuhun mennessä kertomus siirtyy edestakaiseen takauma-nykyhetki -kerrontaan, sillä juhannusjuhlat on kaiken mullistaja. Ukkospilven lailla horisontissa kasvava tragedia saa mitä hienoimmat kulissit meren rannalla, koivunoksien ja ketokukkien runsaasti koristelemat.

Aika paljon siitä mikä jäi sanomatta tulee sanotuksikin, myrkyllisesti, ensin ystävysten erillisissä monologeissa. Sillä lukija tietää koko ajan enemmän siitä, mikä lopulta tulee roiskituksi vasten naamaa. Olisiko se kaikki pitänyt sanoa jo aikaisemmin? Ystävyyden fasadit murenevat, ne rakentuivat teeskentelylle ja valheelle. Niiden takana olikin pelkkää lahoa. 

Näin tiukasti läpivalaistu teeskentely ja ystävyyden esittäminen, joka kätkee katkeria ja kaunaisia tunteita, tekee kylmäävän vaikutelman. Samalla siihen uskoo, varsinkin kun somen ulkopuolisena on lukenut - ja oikeastaan sivusta aika helposti myös havainnut - sosiaalisen median ulkonäkö-,  menestys- ja muita paineita kasvattavasta  myrkyllisestä voimasta, joka puskee seuraavia sukupolvia yhä kovempaan kilpailuun keskenään. 

Sara Osman on valtavan lahjakas kirjoittaja, hauska ja terävä. Olen tyytyväinen, että luin tämän suomeksi. Ettei suomennos vain olisi vielä paranneltu versio alkuperäisestä.

Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta
Allt vi inte sa, 2021, suomentanut Sirje Niitepõld
Like, 2022, 326 s

Antti Tuuri: Mies kuin pantteri. Wahlroosin elämä

Lääkäri oli suositellut, että lapsi annettaisiin suoraan synnytyslaitokselta kehitysvammalaitokseen, ettei hän pilaisi perheen elämää. Siihen Wahlroosin vanhemmat eivät suostuneet, lapsi otettiin kotiin ja ruvettiin selvittämään, mitä mongolismi oli, millainen ihminen oli mongoloidi, ja mitä kehitysvammaiseksi luokiteltu lapsi perheelle merkitsi.

Tässä sitaatissa näkyy pätkä suomalaista kehitysvammahistoriaa, tilanne vuodelta 1955. Sittemmin mongoloidi -nimitys on päivitetty Down-ihmiseksi ja kehitysvammaisten hoitoon on tullut ihmisen ja perheen tilanteen paremmin huomioivia vaihtoehtoja. Joita on. Ensimmäinen vaihtoehto on se yleisin eli sikiöseulonnat ja abortit, joiden seurauksena Down-ihmisiä syntyy entistä vähemmän.

Antti Tuurista tuli Jukka Jalmari Wahlroosin läheinen - ja myöhemmin edunvalvoja - jo aloittaessaan seurustelun entisen vaimonsa kanssa noin 50 vuotta sitten. Wahlroos on Pirkko-vaimon velipuoli, pikkuveli. Tuuri ja hänen poikansa Mika ovat olleet vuosikymmeniä Wahlroosin läheisiä ystäviä. Tuuri kertoo hänen elämänvaiheistaan ja tekee sen suurta ystävyyttä, arvostusta ja lämpöä osoittaen. Selväksi tulee myös se, että Down-ihmisen lähipiiri ei ole vain antavana osapuolena; hyväntuulisen, lähtökohdistaan huolimatta kehittyvän ja oppivan Wahlroosin ystävyys on rikastuttavaa ja ihmisyyden kaikkia puolia syvällisesti valottava kokemus.

Jotkut toivovat sitäkin, että seulontojen ansiosta Downin oireyhtymästä pian päästään kokonaan. Se tuskin koskaan toteutuu, koska maailma tarvitsee myös Down-ihmisiä.

Rinnan Wahlroosin elämänvaiheiden kanssa Tuuri käy läpi yhteiskunnan ja vammaisiin kohdistuvaa  lainsäädännöllistä kehitystä. Kehitysvammaisten abortointi tuo epämukavan lähelle natsien rotuhygienia-ajatukset, mutta lainsäädäntö Suomessa ei enää ota kantaa vammaisen synnyttämisen taloudellisiin tai muihin rasitteisiin, kuten aiemmin. Kaikissa Pohjoismaissa naiselle annetaan mahdollisuus päättää, ottaako vastaan vammaisen lapsen.

Down-syndrooma on lievimpiä kehitysvammoja ja Wahlrooskin oppi esimerkiksi lukemaan, vaikkei aina lukemaansa oikein ymmärtänyt. Tuurin kuvaus Wahlroosin tavasta kääntää kompastuskivensäkin myönteisiksi kokemuksiksi antaa hyvän mallin kenelle hyvänsä. Siinä on mukana annos ilkikurista huumoria. Aivan oikein, sanoo Wahlroos, kun hänen virheensä on oikaistu, kuin todeten että lopulta vastapuolikin on asian ymmärtänyt. Alzheimeriin kuolleen isänsä hautajaisissa Wahlroos toivotti tälle hauskaa vappua, koska oli vapun aatto.

Wahlroos harrasti monenlaista sekä omasta kiinnostuksestaan lähtien että kehitysvammaisille tarkoitetuissa yhteisöissä, kuten Eiran Aula-työkodissa. Hänen arkeologiseen kaivausharrastukseensa suhtauduttiin huvittuneesti, mutta hän löysi kuin löysikin mm hopeamarkan vuodelta 1868 sekä soljen 1700-luvulta.

Myös Wahlroosille kehittyi Alzheimerin tauti myöhempinä vuosina ja hän on nykyään 67-vuotiaana hoitolaitoksessa. Sitä ennen hänellä ja hänen läheisillään on ollut monia yhteisiä hyviä vuosia, vaikka hänelle ennakoitiin huomattavasti lyhyempää elämää. Tuuri ei peittele vaivalloisempiakaan tapahtumia, joita tietenkin kertyi etenkin myöhempinä vuosina. Miehellä on ollut haaveita, esimerkiksi olla kuten Antti Tuuri, jolla on oma auto ja nainen. Ne haaveet eivät toteutuneet, mutta hyvä elämä kuitenkin rakastavien läheisten kanssa.

Tämä on suloinen, koskettava ja hauskakin kirja ihmisten hyvyydestä.

Antti Tuuri: Mies kuin pantteri. Wahlroosin elämä
Otava, 2022, 158 s

Tiina Raudaskoski: Kuudennen kerroksen nainen

Mutta Madame, ymmärrättehän, ei tällaista voi tapahtua.

Suomalais-ranskalainen pariskunta on riitaisa. Heidän vauvansa ei ole vielä vuottakaan, mutta tuore vanhemmuus kuormittaa parisuhdetta. Siinä ei ole mitään ihmeellistä, mutta se että isä, Bastian Chapon katoaa tyystin ja vie mukanaan pikkutyttären, se on jokaisen äidin painajainen. Siitä alkaa Tiina Raudaskoskenkin pimenevien näkymien tunneli. Omasta huoltajuusriidastaan lähtien hän on kirjoittanut romaanin Kuudennen kerroksen nainen, joka on kafkamainen kuvaus masennuksesta ja elämänhallinnan menetyksestä. Kontrasti suomalaisen ja kenen hyvänsä maailmalla matkustavan turistin mielikuvaan Pariisista on äärimmäinen.

Tiina Är on jäänyt yksin vuokrakaksioon ja hänen umpikujansa alkavat jo tuosta pariisilaisesta kerrostalosta. Ranskalaisten - tai ainakin pariisilaisten?- kerrostalojen olennainen hahmo on portinvartija, aulavartija, concierge, enimmäkseen naispuolinen ja useimmiten portugalilaistaustainen nainen. Tässä talossa hän on rouva Tombola, ranskalaisen isän etujen vartija. Hän antaa ensimmäisen näytön Ranskalle ilmeisen tyypillisestä kyykyttävästä byrokratiasta, joka voi - tiettyjen olosuhteiden osuessa kohdalle - saada absurdit mitat. Niitä olosuhteita ovat puutteellinen kielitaito ja perheen äidin eri sukunimi kuin isällä. Postia ei luovuteta toisen nimiselle puolisolle.

Ulkomaalaisuus ylipäätään antaa viranomaisille aihetta epäluuloon. Ja virkailijoilla epäluulo kaikkia kohtaan näyttää olevan käytännössä opittu tapa. Kansalainen on hyvä saada häädettyä luukulta seuraavalle ja jokaisesta paperikasasta voi löytää puutteita ja täydennyksen tarpeita. Ensin on saatava viranomaiset edes uskomaan tapahtunutta: lapsihan on isänsä kanssa.

Tiina Ärin kadonnut puoliso aloittaa viipymättä aktiivisen oikeustaistelun huoltajuudesta ja tässä virallisessa menettelyssä suomalaisella äidillä ei ole käsissään ensi alkuun yhtäkään korttia. Häntä syytetään juoppoudesta, mielenvikaisuudesta ja väkivallasta miestään kohtaan. Naisen mielenmaisema on tässä vaiheessa niin kaoottinen, että lukijastakin syytökset näyttävät perustelluilta. Tyhjät viinipullot kolisevat pöydän alla, lasit kaatuilevat, hän ei avaa niitäkään kirjeitä, joita saa omalla nimellään, vastaantulevat ihmiset, häntä lähestyvät, ovat rumia, hikoilevia, haisevia, lihavia, rähmäsilmäisiä. Hän ei peseydy, ei laita ruokaa, latkii viiniä ja tupakoi. Hänen kokemansa vääryys herättää myötätuntoa, mutta hän itse ei, hän vaikuttaa vain vahvistavan itseensä kohdistuvaa syrjintää ja väärinymmärrystä. Joten eiköhän tämä ole hyvin pätevä kuvaus jokaisen pahasti masentuneen ja elämän hallintansa menettäneen ihmisen näkymästä ympäristöön ja muihin ihmisiin.

Lapsi on tässä vaiheessa enää sivuasia. Yhteiskunta ja sen eliitti, esimerkiksi oikeuslaitoksen asianajajat, pystyy vain vaivoin peittelemään välinpitämättömyyttään huonompiosaisten kohtaloista. Koko tämän painajaismaisen syöksykierteen Raudaskoski kuvaa vangitsevilla tuokiokuvilla, mielettömillä mutta autenttisen oloisilla dialogeilla ja hallinnollisella puheella.

Tiina Ärillä on ymmärtäjänsä, ihmisiä jotka yrittävät auttaa, on afrikkalaistaustainen naapuri ja transnainen Sonja, lastensuojeluviraston ymmärtäväinen ja huoliin liiallisellakin tarkkuudella paneutuva mies. Kaikista kohtaamisista syntyy monivärinen kuva ranskalaisesta yhteiskunnasta ja sen toimintatavoista, kaupungin pulssista ja ihmisistä sen koskaan pysähtymättömässä verenkierrossa; karkeista, välinpitämättömistä, kyynisistä ja niistä toisenlaisista, herkistä, näkevistä, kuulevista ja toimivista. 

Raudaskoski ei rakenna mitään hyveellisen marttyyrin hahmoa äidistä, hyvin musta huumori ja absurdit käänteet tekevät Kuudennen kerroksen naisesta trillerimäisen kertomuksen Pariisin paikoitellen painajaismaisissa kulisseissa. Se Pariisi on kaukana La vie en Rose'sta, mutta onneksi tämä kerrostalo näyttää myös inhimilliset kasvonsa sen hauraaksi muuttuneelle kuudennen kerroksen naiselle, joka ei sitä ystävyyttä enää osaa odottaa.

Tiina Raudaskoski: Kuudennen kerroksen nainen
WSOY, 2022, 302 s

Klassikkohaaste. Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

 

Karannut orja, Sethe ja hänen tyttärensä Denver, heidän elämänsä noin kaksi vuosikymmentä, avaavat näkymän Yhdysvaltojen sisällissodan jälkeiseen historiaan, orjuuden pimeisiin syövereihin. Millaista on syntyä kauppatavarana, elää kaikin mahdollisin tavoin hyväksikäytettynä, menettää vanhempansa, puolisonsa, sisaruksensa ja lapsensa minä hetkenä hyvänsä vailla selitystä. Kuinka elää kun maankamara ei lakkaa huojumasta, kun metsä ei lakkaa palamasta eikä mistään löydy suojaa eikä kiinnekohtaa. Kuinka elää muistojen kanssa, joita ei voi unohtaa, joita ei haluaisi muistaa. Kuinka löytää oma ihmisarvo, kun sitä ei ole koskaan tuntenut. Kun vapautettu ottaa nimen Leima Maksettu.

Onko Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani vuodelta 1987 klassikko? Minulle se on sitä ainakin jo nyt. Viime vuosikymmeninä on syntynyt uusia kertojia, jotka kertovat Amerikan mustan väestön kohtaloista, sen edustajina, kuten Colson Whitehead, Angie Thomas, Andrea Levy tai Yaa Gyasi. Heitä edeltävän sukupolven kirjailijan, Nobel-palkitun Morrisonin eepos on väkevä kertomus orjuuteen julmalla väkivallalla alistetun kansanosan kokemuksista. Ne kokemukset ovat elimellinen osa Yhdysvaltojen historiaa. Romaani nostaa tuskan hien pintaan, sekä itse kirjan rakenteeseen liittyvästä pirstoutuneisuudesta että sen kertomasta johtuen. Mutta minä voin lukea tuosta historiasta, he elivät sen nahoissaan. 

Jotain kauheaa on tapahtunut vuosia sitten, mutta sen kertominen on vaikeaa. Tapahtumat säpsähtelevät vastaan epäkronologisesti ja sattumanvaraisesti kuin Sethen mielenliikkeet. Sethe asuu talossa 124 Ohion Cincinnatissa, kuolevan anoppinsa Baby Suggsin, tyttärensä Denverin ja kuolleen tyttärensä, kaunaisen vauvan haamun kanssa. Painajainen kytee hänen mielessään 18 vuotta sitten tapahtuneista asioista, joiden välähdyksiä paljastuu sieltä täältä, kuin repeämiä maastossa. Kuolleen vauvan haamu on vaikeasti hahmotettava asia, se näyttäytyy muillekin kuin äidille. Myös talolta turvapaikkaa hakevalle Paul D:lle, toiselle karanneelle orjalle, joka saa sen katoamaan.

Myöhemmin taloon saapuu outo nuori nainen, nimeltään Rakkain. Beloved on koko romaaninalkuperäinen nimi. Suomennoksen nimi muuttaa aika tavalla painopistettä ja tuntuu siksi vähän arveluttavalta ratkaisulta. Rakkain tarrautuu Setheen ja jää taloon. Hän on häirikkö, joka sekoittaa kaikkien elämää, hänestä tulee tytär, sisar ja viettelijä. Hän on äitinsä trauma, joka säteilee kostonhimoisesti ympäristöön. Maaginen realismi sekoittuu tässä suhteellisen realistiseen kerrontaan ja hämmentää entisestään vaikeaselkoista menneen ja nykyhetken solmuista kudelmaa.

Talolle saapuneiden polkuja aikaisemmasta, 18 vuoden takaisesta yhteisestä Kultaisesta talosta, jossa orjat olivat herra ja rouva Garnerin omaisuutta, seurataan neljän eri kokijan hajanaisista näkökulmista: Sethen, Paul D:n, Denverin ja Baby Suggsin. 

"Nuo valkoset otukset on ottanu kaiken mitä mulla on ollu ja mistä mä olen uneksinu", hän oli sanonut "ja katkasseet mun sydänjuurenikin. Mitään pahempaa ei maailmassa ole kuin valkoiset ihmiset".

Kaikki hahmot kantavat mukanaan yhteistä painajaista, johon mielivaltainen orjanomistaja on heidät syössyt. Pahuutta eivät vielä edusta "tavalliset" asiat: se että hyväntahtoinen Garnerin pariskunta suhtautuu orjiinsa kuin koiranpentuihin. Haluavatko Sethe ja Halle naimisiin? Siitä vain, mutta että ihan häätkö pitäisi olla tai hääpuku. Sinä olet herttainen tyttö...Tai se että herra Garner ei käytä orjapoikiaan siitosoriina. Pimeämpi pahuus astuu taloon kun herra Garner kuolee ja ohjat ottaa Opettaja. 

Romaani ei kerro asioista mustavalkoisesti. Baby Suggs, poikansa vuosien työllä vapaaksi  ostama vanha nainen kokee erityisesti nahoissaan mustien yhteisön paheksunnan lemun, kun hän on vapaudestaan niin riemastunut että haluaa jakaa kaikesta onnestaan "liian" anteliaiden syöminkien muodossa. Muutenkin hänen hahmonsa paljastaa kaiken sen kätketyn kuorman, mitä orjuus, väkivalta ja ihmisarvon mitätöinti ihmisen sisällä kasvattaa, pinnalla näkyvän alla. Jatkuva kuoleman uhka saa ihmisen aistit  hälytystilaan, aavistukset ja enneunet, kuolleiden kanssa seurustelu täyttävät mielen. Vainotut ihmiset etsivät turvaa toisistaan, mutta toisten muistot ja teot saattavat olla ylivoimaisia sietää. Kuten Sethen, joka on eristäytynyt omaan yksinäiseen taloonsa, yhteisönsä, pois lähteneiden lastensakin hylkäämänä.

Ja nämä "miehet" joille naarasketutkin nauroivat, pystyivät, jos heille vain antoi tilaisuuden, estämään toista kuulemasta kyyhkysten ääntä ja rakastamasta kuunpaistetta. Niinpä sitä suojeli itseään ja rakasti pientä. Valitsi omakseen taivaan pikkuruisimmat tähdet, makasi pää kenossa jotta näkisi rakastettunsa kaivannon laidan yli ennen kuin nukahti. Vilkuili sitä salaa puiden läpi kahlekulkueessa. Ruohonkorsi, salamanteri hämähäkki, tikka, koppakuoriainen, se oli muurahaisten valtakunta.

Paul D:n pakomatka kahleissa mutavyöryn peittämästä kaivannosta kohtalotovereineen ja sinne päätyminen vertautuu keskitysleirikuvauksiin. Hänen ja Sethen kohtaamisen jälkeen alkaa molempien vääjäämätön koettelemus; katsoa uudelleen yhteistä menneisyyttä, väkivaltaa ja kunkin tapaa selvitä omista kauheista muistoistaan, muistoista jotka ovat täynnä häpeää ja nöyryytystä. Onko heillä vielä tulevaisuutta, onko heillä yhteistä tulevaisuutta? 

- - - ettei tarvinnut lupaa toiveilleen - no niin, se oli vapautta.

Toni Morrisonin kertomana amerikkalainen orjuus ei näytä vauraan kartanon hyvävointisen palveluskunnan elämältä Tuulen viemän tapaan, vaan rikkirevittyjen ja pahoinpideltyjen ihmisten kamppailulta mitä pimeimpiä voimia vastaan. Romaani voitti Pulitzer palkinnon vuonna 1988 ja se pohjaa osittain Margaret Garner -nimisen afro-amerikkalaisen naisen kokemuksiin. 

Kiitos Anki 15. klassikkohaasteen vetämisestä, tässä koontipostaus.

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
Beloved, 1987, suomentanut Kaarina Ripatti
Tammi, 1988, 330 s

Merete Mazzarella: Den violetta timmen

Merete Mazzarella kertoo, että hänen tapansa ajatella asioita on kirjoittaa niistä. Se on meidän lukijoiden onni, sillä hänellä on ainutlaatuisen tarkkanäköinen ja vaikeitakaan asioita kaihtelematon, suora lähestymistapa. Kirjassa on rauhallisen pohdiskeleva, keskusteleva tunnelma. Veljen, Martin Schreckin elämää ja kuolemaa muisteleva teos Den violetta timmen on intiimi, lämmin ja kaunis, mutta samalla se nostaa kirjailijalle itselleen hankalia kysymyksiä.

Luin vuosia sitten hänen teoksensa Otrohetens lockelse, jossa hän keskusteli monen kirjallisuuden klassikon kanssa rakkauden, uskottomuuden ja parisuhteiden jännitteistä. Siinä hän ammensi kirjallisuuden professorin oppineesta arkusta monenlaisia virkistäviä ja hauskoja analyyseja. Saman käsittelytavan kohtaa tässä tuoreimmassakin teoksessa. Hän lukee Arvid Järnefeltin autofiktiivistä Vanhempieni romaania ja vertailee tämän näkökulmia omiin havaintoihinsa omasta perheestään. Siinä näyttäisi esiintyneen saman tapainen jäykän ja korrektin isän ja epäsovinnaisen temperamenttisemman äidin suhde. Kuinka monessa lapsiperheessä mahtavatkaan lapset tehdä sivusilmällä näitä pelottavan tarkkoja havaintoja: Till Arvids egna minnesbilder hör melankoliska kvällar runt matsalsbordet då föräldrarna samtalar med barnen men aldrig med varandra.

Elli Järnefeltin traagisessa elämässä kohdataan Mazzarellan edellisen teoksen päähenkilö Alma Söderhjelm Pariisissa, jossa molemmat viettivät aikaansa.  Rinnan lukemansa kanssa Mazzarella noukkii omia muistoja lapsuuden ja nuoruuden ajalta. Heidän perheensä ei ole mikään tavallinen suomalainen perhe, vaan tanskalais-suomalainen diplomaattiperhe, jonka isän työt kuljettavat perhettä ympäri maailmaa. 

Veli Martin, kirjan vuonna 2021 keuhkofibroosiin kuoleva päähenkilö, on homoseksuaali ja Setan perustajajäseniä. Hän muutti Tanskaan jo 1970-luvulla. Suomi on ollut varsinainen takapajula seksuaalivähemmistöjen oikeuksissa, kun Tanska sen sijaan oli ensimmäinen maa, joka salli samaa sukupuolta olevien parisuhteen rekisteröimisen. Samaan aikaan Suomessa oli psykiatreja, jotka varoittivat homoseksuaalisuuden 'kiusauksista'. Man kan ju inte låta bli att fråga sig vad som egentligen låg bakom att herrar som Stenbäck (Asser) uppenbarligen uppfattade homosexualitet som en farlig frestelse?

Vuoden 2021 Yhdysvaltojen Trumpin presidenttikauden kuolinkouristelut taustoittavat Merete M:n ja hänen miehensäkin päiviä Tammisaaressa, mutta hiljalleen veljen nopeasti vakavaksi muuttunut tila nousee päällimmäiseksi asiaksi. Sen myötä hän joutuu kysymään yhä uudelleen, mitä hän oikeastaan tietää veljestään ja miksi veli on jäänyt etäisemmäksi kuin hän olisi halunnut. Samalla hän joutuu kohtaamaan monenlaisia epämukavia ajatuksiaan. Martinin myöhempi elämä on helppo nähdä nuhjuisten lasien läpi: nuoria thaimaalaisia homomiehiä, jotka käyttävät häikäilemättä hyväkseen vanhempaa miestä. Mazzarella käy läpi omaa häpeäänsä, vähättelyään ja epäuskoaan veljen rakkaudesta. Hänen on vaikea käsittää toisen valintoja. Emme voi tuntea ja tietää toisen rakkauselämästä, meidän ei tarvitse, meidän ei pidäkään. Kliseet ovat helppoja, mutta toisen kokemusta ei voi kyseenalaistaa.

Jag har inte kunnat förstå att han valt att bo i den byn utan en enda människa som stöder honom, som inte utnyttjar honom.

Mies on älykäs ja hyvin toimeentuleva, Teknillisen korkeakoulun käynyt diplomi-insinööri. Hänellä on hyvin omistautunut ystäväpiiri, entisiä rakastettuja, ystäviä, veljiä siskoja. Näiden muodostama Bekymmergruppen vastaa siitä, että Martinin viimeisistä päivistä tulee sellaiset kuin hän on toivonut. Merete M. on ymmällään - ja mustasukkainen - miksei veli ole kertonut hänelle, miksi ystävät ovat niin omistautuneita, onko hänellä tällaisia ystäviä? Käy selväksi, että siskolle ei korona-aikana ole mahdollista päästä mukaan veljen viimeisiin hetkiin. Mutta haluaisiko veli edes sitä?

Vi bråkade mycket. 'Ingen annan har barn som bråkar så mycket som ni två'.

Ymmärrän veljeä, sitä miksi sisko ei ole päässyt lähemmäs. - Te tapatte toisenne, totesi meidänkin äitimme synkästi, kun silmäili ovelta minun ja siskoni painiskelua lattialla. Se on teini-ikäisille sisaruksille tavallista, mutta ymmärrän hyvin, ettei näin tarkkakatseista, analyyttistä ja selityksiä etsivää siskoa kuin Merete M. ole helppoa pitää lähellä, kun elämässä muutenkin joutuu vähemmistön edustajana puolustamaan itseään ja omia oikeuksiaan. On rauhallisempaa, kun saa tehdä omat valintansa joutumatta niitä setvimään. Isosisko on näkevinään, että veli yrittää jopa suojella hänen puolisoitaan siskonsa määräilyltä. Mazzarella päättelee, että he molemmat ovat tunteneet itsensä iloisemmiksi ja hauskemmiksi muiden kuin toistensa seurassa. Semmoisia ne perhe- ja sukuroolit voivat olla; rajoittavia vanhoja asetelmia, joista haluaa päästä eroon aikuisessa elämässä. 

The Violet Hour.Great writers at the end on Katie Roiphen nimen tällekin muistelmalle antanut teos, jossa käsitellään tunnettujen kirjailijoiden kuolemia, Sigmund Freudista Susan Sonntagiin. Mazzarellan mukaan pyrkimyksenä on ollut selvittää, om det finns något man kan lära sig om döendet.

Lukiessa tulee toki mieleen myös, kuinka päähenkilö itse suhtautuisi tähän intiimiin oman elämän läpikäyntiin, kirjeitä ja allakkamerkintöjä myöten, mutta kuoleman jälkeen ei ainakaan vastalauseita ole odotettavissa.

Vuodenajat vaihtuvat rauhallisesti Tammisaaren talvesta kevääseen ja syksyyn, kirjaukset auringon nousu- ja laskuajoista vaihtuvat päivästä toiseen. Martinin kaunis ja arvokas kuolema päättyy ystävien ja sukulaisten muisteloon puutarhassa, jossa nautitaan savulohta, kanttarellikastiketta ja mustikkapiirakkaa. Merete M ei voi enää muistella lapsuuttaan kenenkään kanssa, mutta veljen ystäväpiiristä muodostuu vahva side veljeen, kuoleman jälkeen.

Vi som sitter där i den lilla gästlägenheten enas om att det som för många människor, kanske de flesta, är förknippat med nedgång, antiklimax i förhållande till det liv som varit, det som kan vara både utdraget och ensamt - döden - för Martin blev något av en höjdpunkt.

Merete Mazzarella: Den violetta timmen

Schildts & Söderströms, 2022, 203 s