Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus
Die Unmöglichkeit des vierhändigen Spiels
Suom. Helen Moster
Siltala 2012
526 sivua





Loistoristeilijä purjehtii pitkin Etelä-Amerikan rannikkoa Rio de Janeirosta Kap Hornin kautta kohti Chileä. Laivan hemmotelluille asiakkaille tarjotaan paitsi seitsemän ateriaa päivittäin, uima-altaita, kuntoilukeitaita, luistinratoja, puutarhoja myös tukea mielenterveyden ja aviosuhteiden ongelmiin - joihin luksusristeilyllä myös etsitään apua. Niitä tarjoaa keski-ikäinen psykologi ja avioliittoneuvoja Almut Schäfer, jonka parikymppinen poika Sebastian on pestautunut yksinhuoltaja-äidistään tietämättä laivan baaripianistiksi. Tai heidät on siis pestannut sama entinen Stasin päällikkö, joka nyt vastaa laivan henkilöstöstä.

Molemmat ovat entisen Itä-Saksan, DDR:n länteen muuttaneita kansalaisia. Lukija seilaa tällä luksuslaivalla vuoroin äidin, vuoroin pojan mukana. Laivan kuvastosta tulee nopeasti mieleen Titanic ja elokuvassa tarkkaan kuvatut ylelliset interiöörit, vaikka aikaa on kulunut melkein sata vuotta.  Sama kerrosten hierarkia vallitsee; yläkerrosten parvekkeelliset luksushytit, alakerrosten messi ja henkilökunnan ahtaat kopit.

 Almut elää laivalla uudelleen traumaattista elämäänsä DDR:n valtiollisen turvallisuuspalvelun valvonnan alla - petturi saattoi löytyä läheltä. Sitä hän ei pysty unohtamaan senkään takia, että hänet laivalle pestannut Bernd Gaus oli Stasin miehiä ja edelleen, uudessakin tilanteessa, 'firman' mies.  Heitä yhdistää, mutta myös erottaa, piano ja pianokonsertot, Schubert, Bach. Musiikillisesti analfabeetille tämä musiikillinen osuus ei avaudu eikä ole kovin kiinnostava, henkilöt suhtautuvat asiaan - siis käsittämättömällä -  intohimolla. Äidin tuskailu maailmalle häipyneen poikansa, sukupolvien välisen vaikean kommunikaation ja kadonneen yhteyden takia on ymmärrettävämpää.

 Hyvin taitavasti kirjailija muuttaa kieltä äidin akateemisesta, kokeneemmasta nuoren miehen nopeaan, rentoon kieleen.

Almut muistelee elämäänsä Leipzigissa, jossa Venäjä (Neuvostoliitto) oli ainoa mahdollinen matkustussuunta:

Ainoastaan Odessaan minut olisi ehkä saanut houkuteltua. Odessa oli niitä paikannimiä, joita isä käytti puheessaan satunnaisesti autuas ilme kasvoillaan. Kun hän lausui nimen ääneen, se kuulosti maagiselta, lämpimältä ilmalta ja oudon harvinaiselta eteläiseltä mereltä eikä yhtään popliinitakkisten veljessuudelmalta tai rakettiautoilta, jotka rämisivät keskuskomiteamuumioiden edessä kammottavalla harmaan-harmaan-harmaalla Punaisella torilla.

Odessa valikoitui myös peitenimeksi tympeälle ilmianto-organisaatiolle.

Sebastianin nuoren miehen tuntemuksia laivan yksinäisyydessä:

Jos on vähänkin blues, et saa missään tapauksessa mennä nojailemaan reelinkiin yöllä. Jos kuitenkin menet, ensimmäisen kolmen minuutin aikana voit vielä kuvitella olevasi joku elokuvasankari ja annat hiusten hulmuta melodramaattisesti, mutta oli asento sitten mikä tahansa, viimeistään kolmen minuutin päästä tilanne muuttuu vakavaksi ja tunnet olosi todella paskamaiseksi. Hylätyksi. Yksinäiseksi. Kodittomaksi. Koko hela hoito.

Mehukkaasti kuvataan laivalla liikkuvia tyyppejä papeista tv-julkkiksiin.

Puhvettia täydennetään kyllä jatkuvasti, minkä vuoksi kaikkea on saatavilla mihin aikaan vaan, mutta homo germanicus elakelaisis ei vaan usko sitä. Ainakaan se e halua ottaa riskiä.

Samalla kun äiti kamppailee menneisyyden muistojen kanssa, poika virittelee tunteitaan laivan sairaanhoitajaan Lindaan, ja seurustelee hyttikavereiden, tarjoilijoiden ja apumiesten kanssa. Kaveriporukka lisääntyy yllättäen neljällä nigerialaisella salamatkustajalla. Tässä vaiheessa alkaa jo tuntua, että onko näitä käänteitä jo liikaakin, mutta kyllähän tämä meidän aikaamme oleellisesti kuuluu, siinä kuin saksalaisten pako Argentiinaan sekä ennen että jälkeen toisen maailmansodan. Erilaisia saksalaisia. Näitäkin kohdataan, kun Almut kiipeää jäätikön reunalle maailman eteläisimmäissä kaupungissa Ushaiassa ja laskeutuu vanhuksen rämän auton kyydissä, saksalaisten vanhempiensa sinne tuoman ihmisen. 

Kuinka paljon ihmisen tulisi uhrata energiaa menneisyytensä likaiseen osaan?  Almut pohdiskelee hytissään yöllä. Ehkä ei ihan näin paljon ajattelee siinä vaiheessa lukija. Kirja on paksu, yli viisisataa sivua. Hetkittäin tuntui kuin olisi syönyt paksua voileipäkakkua, jossa loppumattomat DDR-muistelot eltaantunutta majoneesia. Toisaalta suomennos ja kieli on enimmäkseen hienoa ja hauskaa. Sitkeä uurastus tuli sittenkin palkituksi viehkoilla havainnoilla merestä, albatrosseista, napakoilla tyyppikuvauksilla.  Joitakin pieniä suomen kielen kielioppivirheitä siellä täällä. Ehkä saksan kieli on vaikuttanut.