Leffassa kotisohvalla

Olen innokas TV:n katsoja ja maksan mielelläni sen, minkä nykyisen tasoinen YLE tarvitsee veroina tai muunlaisena maksuna, melkein sama. Mitään ei ilmaiseksi saa, enkä mainoksista keskeyttämässä katsomisnautintoa pidä. Ihmettelen, että joskus on tullut mahdolliseksi paloitella elokuva mainoksilla. TV-sarjat ovat asia erikseen, ne on käsikirjoitettu mainoskatkot huomioiden.


Vasta loppui Sami Yaffan hieno musiikkidokumentti Soundtracker, jossa kierrettiin ympäri maailmaa alkuperäistä musiikkia metsästämässä tuon rennon, mutta kaikkia haastattelemiaan muusikkoja niin arvostavasti ja ystävällisesti kohtaavan Sami Yaffan kera, olivat nämä sitten etiopialaisia uskonnollisissa menoissa, flamencokitaristi Andalusian vuoristossa tai countrytähti Nashvillestä.


Olen nähnyt viime aikoina kaksi huomattavaa elokuvaa TV:stä, hyvin erilaisia. Ensimmäinen tuli TV 6:sta ja oli mielettömällä mainosmassalla kasvatettu puolitoistakertaiseksi pituudeltaan:

Big Lebowski (Joel & Ethan Coen, USA 1998)

Jeff Bridges on elämänsä roolissa The Dude Lebowskina tässä Coenin veljesten elokuvassa. Lebowskilla on sama nimi kuin paljon äveriäämmällä tyypillä Los Angelesissa ja siitä lähtee iso sotku, johon Dude (jäbä) Lebowski vedetään vastentahtoisesti mukaan, vaikka hän haluaisi siemailla White Russian drinkkejä tai maata mukavasti kylpyammeessa Creedence Clearwater Revivalin soidessa kasetilta ja kynttilöiden valaistessa ammeen reunalla, kannabista pössytellen. Saksalaisella aksentilla englantia puhuvat pikkugangsterit, nihilistit,  nimittäin rynnäköivät Duden lukaaliin selvittämään saamisiaan ja huomaavat vasta rutiinipahoinpitelyn jälkeen, että tyypinhän piti olla rikas eikä tällainen luuseri, joten he kusaisevat matolle ja poistuvat.

Rakkaan mattonsa korvausta Dude tietenkin suunnistaa hakemaan rikkaalta Lebowskilta, saadakseen erehdyksen korjattua. Dudella on 2 kaveria ja he etupäässä juovat olutta, pelailevat keilahallissa ja lausuvat painavia maailman menosta. Nämä dialogit voivat rönsyillä vapaasti ja ovat leffan parasta antia autenttisuudessaan, hauskuudessaan, mielikuvituksellisuudessaan. Bridges kirjaimellisesti nautiskelee roolissaan Dudena, jota ei voisi vähempää kiinnostaa menestyminen uralla tai muu sovinnaisempi elämä. Trikoosortseissaan hän astelee Lebowski-kaimansakin baaritiskille sekoittelemaan mielidrinkkiään tai valuu lähimpään nojatuoliin tarkastelemaan keskustelukumppaniaan, joihin hän myös suhtautuu hyvin myötämielisesti, edustivatpa ne sitten hänelle itselleen täysin vastakkaisia valintoja tai jos ovat hänen kaltaisiaan myöhäishippejä.

Silti voi aavistaa että tässä löysässä ja mukavudenhaluisessa tyypissä voi piillä sellainen moraalinen selkäranka, jolle tosi paikan tullen häviää moni  rivitalon ja säntillisen nurmikon omistava periamerikkalainen. Se ilmenee esimerkiksi noissa liikuttavissa pikkupoikamaisissa ystävyyssuhteissa.

Elokuvassa vilisee huippunäyttelijöitä, joiden hahmoja seuraa melkein hypnotisoituneesti, siitä taidosta siis. Duden lisäksi kaverit, paksu ja räjähtelevä Vietnamin sodan veteraani Walter (John Goodman) ja laiha luikku Donny (Steve Buscemi), joka laukaisee aina silloin tällöin osuvan kommentin, jolle veteraani säännönmukaisesti aloittaa repliikkinsä 'shut the fuck up'.  John Turturro kekkaloi kilpailevassa keilailujoukkueessa tiukassa lilan värisessä asussa ja heittää leimuavia katseita, joilla on tarkoitus nujertaa vastustaja jo etukäteen.

Elokuva on farssia, komediaa, seikkailua, mukana muutama psykedelinen liitely yli kaupungin. Kamera on tarkka tallentamaan merkityksellisiä ilmeitä ja katseita, dialogi on herkullista ja se piirtää päähenkilöistä sittenkin rakastettavan kuvan, niin vastuuttomia luusereita kuin ovatkin - meidän kunnon kansalaisten silmissä.

                                                                      *

Ihana Teema näytti pari viikkoa sitten kanadalaisen elokuvan

Nawalin salaisuus (Denis Villeneuve 2010, Kanada)



Nawal Marwan on libanonilaissyntyinen, Kanadaan muuttanut nainen, kaksosten äiti. Hänen salaisuutensa on niin kauhea, että hän kuolee elokuvan alussa. Siltä näyttää, että tiedon aiheuttama tuska on liian iso kantaa ja se valkenee katsojallekin yhtä tehokkaasti. Äidin kuolema jättää aikuisille lapsille testamentin, joka vaatii sisaren ja veljen palaamaan synnyinseudulle ja kerimään auki isän ja veljen mysteeriä - ja äidin.


Elokuva kertoo lähi-idän kulttuurista eli ensinnä naisen elämästä maaseudulla, missä nuorten rakkaustarinat usein lopetetaan suvun toimesta, jos ne ovat epätoivottuja. Niin tässäkin tapauksessa. Lähi-idän sotaa sodittiin 80-luvulla Libanonissa monenlaisten ryhmittymien, maroniittikristittyjen, Libanonin armeijan SLA-joukkojen ja muslimien välillä. Tämä mielivalta toimii näyttämönä Nawalin kamppailulle löytää häneltä synnytyksen jälkeen pois viety lapsi. Elokuva kertoo vihan kierteestä ja sodan mielettömyydestä yhden naisen tarinan kautta ja se tekee sen vaikuttavasti. Kun aikuiset teloittavat toisia, jotka kulkevat bussilla lapsineen vain koska he kuuluvat vihollisiin, tai luultavasti kuuluvat, kaikki on mahdollista. Myös tällainen perhedraama, salaisuus, jonka aukeamista seuraa rävähtämättä, henkeä pidätellen. Sellaisen elokuvan teki kanadalainen Denis Villeneuve. Oli ehdokkaana parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarille.