Otava
2014, 286 s
'Homoja.
Minä en sitten lainkaan pidä homoista'. Olin hämmentynyt. Eihän
kukaan tulisi tällaiseen paikkaan ellei pitäisi homoista. Kun
kysyin kissalta, miksi se ei pitänyt homoista, se sanoi, ettei sillä
ole mitään homoseksuaalisuutta vastaan, ainoastaan homoja. Ennen
kuin ehdin esittää sille toisen kysymyksen ja todeta, että
yleensähän ihmiset pitävät homoista mutteivät
homoseksuaalisuudesta, kissa täydensi vastaustaan. 'Kyllähän minä
jos jonkinlaisesta kollista pidän, mutta minä vihaan narttuja!' se
totesi jyrkästi ja risti tassunsa pöydälle. 'Täytyy päättää,
aikooko olla mies vai nainen', se jatkoi ja loikkasi sitten aivan
yllättäen pöydälle, nosti takapuolensa koholle ja ojensi
etutassunsa pöydälle.
Voi
miten monta mielenkiintoista rosoa ihmisen elämästä Pajtim
Statovci valaiseekaan tässä kirjassa: kosovolainen muslimiperhe
Suomessa, perheen poika joka löytää homoseksuaalin
identiteettinsä, rakkauden ikuinen jano, sen epätoivo, sen ihanuus
ja kauheus, vanhemmuus ja auktoriteetti, parisuhteet, miehen ja
naisen roolit patriarkaalisessa yhteiskunnassa, niiden muutokset
uudessa kotimaassa, suomalaisten ennakkoluulot, maahanmuuttajien
kohtaama arki Suomessa. Ja vielä käärmeys ja kissaus maagisina ja
mystisinä, selittämättöminä mutta sitäkin kiehtovammin
kuvattuina taustapeileinä. Onko siinä jo liikaa? Ei ollenkaan,
kaikki on kudottu hienoksi balkanilais-suomalaiseksi matoksi, kaikki
värit ovat tarpeellisia ja täydentävät toisiaan.
Olen
kauan odottanut tätä kirjaa. Kirjaa, jonka Suomessa kirjoittaa
maahanmuuttaja, toisesta kulttuurista tullut, jolle suomi on
kuitenkin äidinkielen veroinen. Tämä viisto valaisu on
mielenkiintoinen. Siinä on jotain samaa kuin on seurata kahden
ihmisen vilkasta keskustelua katukahvilassa tai odotushallissa
kolmannen sivustakatsojan ilmeiden kautta. Kielen kauneus ja taidokas käyttö ei
välttämättä liity kirjailijan taustaan maahanmuuttajana, mutta
sisältö ammentaa niistä murroksista.
Albaaniperheen
tarinaa kertoo kaksi perheenjäsentä, äiti ja poika. Äidin,
albaanityttö Eminen kertomus alkaa hänen häistään vuonna 1980
Kosovossa. Häämenot eivät ihan suju traditionaalisen kaavan
mukaan, sillä sulhanen Bajram - jonka nimi tarkoittaa juhlaa - on
niin iso taistelukukko ja machomies, että hän ei välitä edes
paikallisista tavoista vaan ottaa ja alistaa muiden odotuksista ja
etiketistä välittämättä. Hän edustaa taakse jäänyttä aikaa
ja hänenlaisilleen miehille on luvassa suuria vaikeuksia ylläpitää
vahvemman oikeuteen perustuvaa omakuvaansa. Niin tässäkin
perheessä. Mutta Kosovossa vielä eletään miehen kovassa
komennossa, nainen alistuu kovaan kohteluun, tekee ruokaa, siivoaa ja
synnyttää. Titon kuoltua kymmenen vuotta myöhemmin Jugoslavia
hajoaa sotiin ja tältäkin perheeltä loppuu toimeentulo. He
pakenevat Suomeen. Pojan, Bekimin elämää kuvataan nykyajan
Suomessa. Tarinat punoutuvat toisiinsa lopussa.
Bekim
on täynnä nuoren miehen hellyyden ja rakkauden kaipuuta ja
etsintää. When you touch me, I die just a little inside. I
wonder if this could be love on lainaus kirjassa Lady Gagalta.
Pojan käärmepitoisia painajaisia torjuttiin lapsuuden kodissa
imaamin voimin, silti, tai siksi, hän hankkii itselleen lemmikiksi
valtavan kuningasboan, joka oleilee sängyn alla tai ikkunalla
läjänä. Muuten hän pyörii kuten muutkin ikäisensä levottomat
nuoret baareissa onnea etsimässä. Kissat kirjassa ovat mystinen
elementti, koska siinä tavataan sekä 'kissa' että kissa.
Ensimmäinen kohdattu kissa on vähemmän kissa ja enemmän baarista
löytynyt oikukas rakastettu, leuhka ja itsetietoinen. Entiseen
Jugoslaviaan, kotiseudulleen tekemällään matkalla keltaraidallinen
resuinen kulkukissa on tärkein elävä olio, jonka Bekim kohtaa,
siihen hän kohdistaa huolenpitonsa ja hellyytensä. Muu on tässä
väkivallan moukaroimassa maassa hänelle yhdentekevää. Se kaikki
edustaa hänen isänsä julmaa maailmaa, siellä kohdellaan huonosti
niin kissoja, naisia kuin homomiehiäkin.
Suomessa
perheen lapset kasvavat ja katoavat vanhempien vaikutuspiiristä. Isä
menettää aluksi saamansa otteen uudesta ympäristöstä, tilalle
tulee ainainen häpeä ja pelko, hän kutistuu kaikille
olemattomaksi. Bekimin kuningasboa yrittää taltuttaa isäntänsä,
mutta se ei onnistu. Nuori mies ei enää tarvitse boaa mihinkään,
uutta rakkautta sitäkin enemmän. Poika toivoi kauan isän kuolemaa
eikä uskonut sen jonakin päivänä saavansa. Eikä hän tiennyt sen
jälkeen ajattelevansa tätä niin usein.
Pajtim Statovci on syntyisin Kosovon albaani, joka muutti
Suomeen 2-vuotiaana (s. 1990) ja tämä on hänen esikoisteoksensa.
Tästä on paljon kirjoitettu, se on saanut monissa arvioissa kiitosta tai melko hyviä arvoita. Minusta tämä
oli täysosuma. Onnistunut synttärilahja tyttäriltä. En
ole lukenut pitkään aikaan tällaista kielenkäyttöä ja tarinan
rakentelua, herkkää ja hienostunutta, hauskaa ja henkevää. Odotan
lisää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti