Kate Atkinson: Museon kulisseissa

WSOY, 1997, 333 s

Behind the Scenes at the Museum, suomentanut Leena Tamminen

Päällyksen kuva Sarah Perkins, typografia Kirsikka Mänty

Vielä toinen löytö Yrjönkadun divarista.

Ruby Lennoxin suku on kuin iso tammi Yorkin kaupungissa pohjois-Englannissa, ikivanhan kadun varrella, via praetorialla, jota pitkin espanjalaislegioona joskus historian hämärissä marssi. Ruby pannaan alulle Kaupan, lemmikkieläinkaupan, yläkerrassa, kun George on taas kotiutunut Punch Bowlista ja Bunty on nukkuvinaan. Tästä lähtee Rubyn kertomus, tämän ison tammen 1900-luvun historia, alkaen isoäidin äidistä Alicesta päättyen oman äidin Buntyn hautajaisiin. Sukutarina sisältää hitaasti aukeavia mysteereitä, kuoliko Alice vai katosiko hän, lasten traagisia kuolemia ja kaksi maailmansotaa. Tämä on topakoiden ja työteliäiden naisten historiaa. Naiset ovat pahoja suustaan, puunaavat ja leipovat, hoitavat lapsia ja pyöräyttävät uusia sitä mukaa kun heikot ja vastuuttomat häntäheikit niitä pubikäyntien välissä tekaisevat. Naisten haaveet karkaavat enimmäkseen ulottumattomiin, dramaattiset ja rohkeat valinnat osoittautuvat sittenkin vääriksi. Bunty kasvattaa tyttäriään niin kovalla kädellä, että aikuiset lapset lähtevät maailmalle mahdollisimman kauas, Australiaan asti. Perhe kokee tragedioita, jotka kasaavat syyllisyyttä eloon jääneille. Monilapsisessa perheessä sisarusten välillä käydään jatkuvaa kilpailua suosiosta; elossa oleva ei saavuta kuolleen pyhitettyä arvoa.

Rubyn tarina nykyajassa (tai no, 1970-luvulle ulottuva aika) lomittuu 'Alaviite I-XI' – osioiden kanssa, joissa edellisten sukupolvien nuoret kamppailevat omassa ajassaan. Isoäidin äiti Alice repii itsensä irti köyhästä elämästä juopon miehensä kanssa mutta köyhän elämä Marseillessa, kiertelevän valokuvaajan vaimona ei ole haaveiden täyttymys. Tuon ajan nuoret miehet päätyvät ensimmäisen maailmansodan juoksuhautoihin ja yhtä sattumanvaraisesti sota puuttuu seuraavankin sukupolven nuorten orastaviin rakkaustarinoihin. Valokuvat jäävät ja löytyvät laatikoiden uumenista tai medaljongeista.

Tämä on minusta hyvin englantilainen romaani: se on suorapuheinen ja kaunistelematon, huumori on ironista, makaaberiakin, kaikelle saa nauraa. Ihmisen elämä voi päättyä sivulauseessa kuin kärpäslätkällä läpsäyttäen. Silti naurussa on itkua eikä ihmiskuvakaan ole mustavalkoinen: arjen ahertajista on sankareiksi siinä kuin kruunupäistä. Paikallisväri on vahvaa Yorkin kaupungin vanhoilla kaduilla, kuin myös Kanadassa, jossa Lillian, suvun boheemi nainen pakenee kotiorjan roolia lapsi mukanaan tai Shetlandin saarilla jonne Ruby rantautuu lintujen seuraan. Suku on laaja, tarina kuljettaa mukanaan suurta henkilömäärää, mutta taitavasti kaikki kuitenkin pysyvät mukana. Loppuvaiheessa kirjailija on ehkä turhankin huolellisesti päätellyt joka ikisen hahmonsa kohtalon, eikä mikään jää avoimeksi. Kirjailijan rakastava katse käy Englannin vanhoissa kaupungeissa, puistoissa, linnoissa ja historiassa; mitä kaikkea nimettömät heimot, keltit, roomalaiset, viikingit ja muut ovat jälkeensä jättäneet.

Romaani tarjoaa mehevästi kerrottuja dramaattisia kohtaloita, psykologisesti tarkkoja ihmistyyppejä ja hienon ajankuvan (1900-1970). Lisäksi kielenkäyttö on notkeaa ja hauskaa. Suomentajankin ansiota tietysti.

Iltaisin Niamh ja Siobhan ja minä istumme Benedettissä, Leith Walkin poikkikadulla sijaitsevassa italialaisessa kahvilassa, jonka punaiset muovilaminaattipöydät ja höyryävät kromikoneet näyttävät lämpimän kutsuvilta. Itse Benedettit ovat elävää oopperaa, synkkä ja melodramaattinen italialaisperhe jonka keskinäisistä suhteista ei saa selkoa – loputon saatto isoäitejä ja sisaria ja serkkuja jotka vuorottelevat tiskin takana ja heittelevät toisilleen salaperäisiä sanoja kuin kukkia.

Kirja on saanut Englannissa Whitbread Book of the Year -palkinnon ja on palkittu Ranskassakin.