Atkinsonin Museon kulisseissa ja tämä teos sen todistavat: Kate Atkinson kirjoittaa 'vanhanaikaisia', kunnon lukuromaaneja. Sellaisia, joissa perheen ja suvun kohtaloiden kautta kuvitetaan historiaa, sekä kansakunnan, valtioiden että yksilöiden. Joissa henkilöt tulevat lähelle ja tutuiksi; heidän elämänpolkunsa ja valintansa kiinnostavat. Henkilöissä on riittävästi särmää ja erilaisuutta, paheita ja heikkouksia että heistä tulee eloisia, mutta niitä ei pohdita niin syvällisesti että voisi puhua psykologisesta romaanista. Historiallinen ajanjakso on näissä molemmissa sukupolvea pidempi, jolloin sodat kaikkine tuhoineen tunkevat väistämättä ihmisten elämään, kun on kyse lähihistoriasta.
Toddin vauras perhe Lontoon lähistöllä maaseudulla ja sen koti Fox Corner on se peili, josta seurataan 1900-luvun historiaa alkaen vuodesta 1910, jolloin päähenkilö Ursula syntyy Hughin ja Sylvien monilapsiseen ja -koiraiseen perheeseen. Kirjassa liikutaan sekä Englannin maaseudulla, karviaispensaiden puutarhoissa että Lontoon kahviloissa ja hotelleissa, sen pommituksissa, Hitlerin huvilalla vuoristossa ja paraatissa Berliinissä. Espanjantauti, nälkä ja köyhyys kiusaavat ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Sen sodan jonka piti lopettaa kaikki sodat. Kuinka pian alkoikaan sen jälkeen uusi sota uusine kauheuksineen, se on helppo nähdä yhden perheen kokemusten kautta.
'Aika on keinotekoinen rakenne, todellisuudessa kaikki on virtausta, ei ole menneisyyttä eikä nykyisyyttä, on vain nyt.' Tämän ajatuksen lausuu tohtori Kellet, jonka vastaanotolle Ursulan on vienyt Sylvie äiti, jota huolestuttaa tyttären unimaailma ja varsinkin enneunet. Ursulan piirustus käärmeestä puremassa omaa häntäänsä symboloi samaa. Kronologisen aikakäsityksen keinotekoisuutta romaanissa alleviivaa sen rakenne. Käänteentekevät tapahtumat ja tietty ajanjakso kerrotaan uudelleen, sattumanvaraisesti. Talvi 1910 oli ankara eikä kätilö ehdi lumipyryssä paikalle kun synnytys alkaa. Mitä jos Ursula olisikin kuollut synnytyksessä? Entä jos perheystävä olisi raiskannut hänet kesäpäivänä ullakolla? Olisiko huono kokemus vaikuttanut hänen valintoihinsa aikuisena? Entä jos hän ei olisi päässyt pakoon Berliinistä ennen kuin Neuvostoliiton tankit vyöryvät raunioituneeseen kaupunkiin? Entä jos Ursulan suunnitelma ampua Hitler ravintolan pöydässä olisikin onnistunut? Pienet sattumat vaikuttavat kohtalokkaasti. Ajan virta on hallitsematonta kaaosta, sekä sodassa että rauhassa. Ja lopuksi ollaan taas vuodessa 1910.
Atkinson on taitava herättämään eloon menneen ajan alkaen 1910-luvun rantaelämästä Cornwallissa eväskoreineen Lontoon pommitusten eloonjäämiskamppailuun. Dialogit rullaavat hyvin, brittiläinen huumori virkistää synkeitäkin aikoja ja perhe-elämän monenlaiset kuviot tuovat loputonta ihmissuhdejännitystä palapeleineen. Sivistyneen ja lukevan perheen isä Hugh rakastaa vauvoja ja suvaitsee monenlaisia muutoksia ajassa, älykäs äiti Sylvie on ulospäin omaksunut perinteisen perheenäidin roolin mutta purkaa katkeruuttaan miehensä boheemiin Izzy-siskoon, Pamela-sisko on sovitteleva ja hyväluontoinen, pikkuveli Teddy on kaikkien rakastama, isoveli Maurice on laskelmoiva kiipijä - hieman epäuskottava täydellisessä vastenmielisyydessään - ja kaikkia ja kaikkea tarkkaileva Ursula, isän pikkukarhu, näkee pahoja enneunia. Johtuneeko sitten niistä, että hän suhtautuu sodan tragedioihin ja omiin koettelemuksiinsa lähes fatalistisella rohkeudella. Monia miessuhteita tulee ja menee, tietenkin, koskapa alkuja on monia. Uusia mahdollisuuksia toisenlaiseen elämään.
Atkinson on parhaimmillaan oman englantilaisen arkensa, paikkojen, tapojen ja historian kuvaajana. Samoin sodanaikaiset pommitukset ja Ursulan työ kodinturvajoukoissa raunioihin hautautuvien ruumiiden ja irtonaisten jäsenten keskellä haisee pölyltä, savulta, mudalta ja vereltä. Tätä on sota, jota emme halua. Ursula päätyy myös Berliiniin oppimaan saksaa, Eva Braunin ystävättäreksi. Eva Braun odottaa rakastettuaan Hitleriä ylellisessä piilopaikassaan vuoristossa, mutta tätä kuvausta Hitlerin lähipiiristä vaivaa pieni epäuskottavuus, siihen ei auta 'Kirschtorte' eikä 'gnädiges Fräulein'.
Olin vähällä viedä kirjan takaisin kirjastoon lukematta, kun huomasin aikakikkailun. Romaani, joka alkaa alkaakseen aina uudelleen. Atkinson kirjoittaa kuitenkin niin taitavasti, että mukaan tempautuu ensimmäisiltä riveiltä. Siitä huolimatta pidän tarinoista, jotka säilyttävät oman kaarensa. Jossittelu on sittenkin vain jossittelua, ei loppujen lopuksi niin mielenkiintoista. Mutta näin hyvä tarinankertoja pelastaa jokaisen tarinansa, uudet alut häiritsevät yllättävän vähän. Sanon silti, että ne häiritsevät enemmän kuin antavat. Niin taiturillisen helposti kuin kirjailija loihtii tarinalle uuden alun en minä lukijana seuraa mukana.
Kuulostaa tosi mielenkiintoiselta kirjalta - juuri sellaiselta, joka kannattaisi ottaa mukaan mökille, missä voi rauhassa syventyä lukemiseen.
VastaaPoistaJuu ilman muuta. Tähän voi mukavasti upota missä hyvänsä, mökilläkin. Siinä oli noita ylimääräisiä kikkailuja, joista tulee mieleen, että kirjailija itseään viihdyttääkseen haluaa vähän varioida tarinan kertomisen tapoja. Mikäs siinä kun osaa.
VastaaPoista"Pienet sattumat vaikuttavat kohtalokkaasti." Olen juuri pohtinut tätä samaa, kun sain luetuksi saksalaisen asianajajan Ferdinand von Schirachin esikoisteoksen Rikoksia, jonka esipuheessa hän sanoo, että me tanssimme koko elämämme ohuella jäällä.
VastaaPoistaLioenel Shriverillahan on teos Syntymäpäivän jälkeen, jossa kulkee kaksi eri tarinaa. Päähenkilön valinnan hetki on kahden miehen välillä, mutta kirjailija välttää valinnan kertomalla, millaista elämä on sekä valinnassa A että valinnassa B. On siinä kyllä kikkailun makua. Ei oikein pääse eläytymään, kun muistutetaan, että tarinaahan tässä rakennetaan.
Idea valinnan hetkistä on kyllä mahtava!
Sinulla on tosi hyvä otsikko tässä kirjoituksessa!
Nimenomaan, eläytyminen häiriintyy aika ratkaisevasti, kun joutuu peruuttamaan ja ottamaan alusta. Onhan se kuin matto vedettäisiin alta, petkutusta. Minä en ainakaan jaksa olla kiinnostunut noilla rakenteilla leikkimisestä. Olin silti tosiaan yllättynyt, ettei se sen enempää häirinnyt tässä. Loistava kertoja kyllä tämä Atkinson.
VastaaPoista