sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Ireland/Éire on my mind and in my heart

Otsikon sanoin koetan ilmaista sitä suurta myötätuntoa, jonka viikon kiertomatka Irlannin vihreällä saarella herätti. Viikon bussimatkalla ajoimme yli 700 km ja yövyimme Limerickissä, Galwayssa, Westportissa, Sligossa ja lopuksi Dublinissa.



Myötätunto irlantilaisten kovasta historiasta, jota en tätä ennen tiennyt/muistanut tai ainakaan sitä ei koulun historiantunnilla aikoinaan irlantilaisten näkökulmasta kerrottu. Yleisesti historiaa kerrotaan enemmän valloittajien näkökulmasta, ainakin minun kouluaikoinani, enkä ole tästä tullut lukeneeksi sittemmin.

Limerick linnoitukselta nähtynä

Moherin kalliot Atlantin rannalla



Matkalla maisemat vaihtuivat Limerickin karuista kaupunkinäkymistä Galwayn yliopistokaupungin vilkkaaseen viikonlopputunnelmaan, jossa irlantilaiset musisoivat pubeissa ja kaduilla. Pubeissa istuivat niin 21-vuotispäiviään viettävä nuori nainen kuin mummot ja papat.


Maaseutu on kotieläinten paratiisia. Tilat ovat pieniä ja karja samoin kuin ponit, hevoset ja aasit käyskentelevät vuoden ympäri muhevaa ruohoa kasvavilla kukkuloilla ja niityillä. Lampaat nousevat jyrkkien mäkien huipulle, josta koirat niitä noutavat, ainakin sillä mallitilalla jossa kävimme.





Matka omin päin on rennompaa, me osallistuimme tällä kertaa pakettimatkaan oppaan kanssa. Onneksi, voin nyt sanoa, opas kun oli varsinainen helmi. Lapin Inarista syntyisin oleva Anu Vikevainen-O'Byrne kertoi aivan viehkolla suomellaan pubikulttuurista, musiikista, iirin kielestä, uskonnosta, elinkeinoista, IT- ja pankkikuplan nousukaudesta samoin kuin sitä seuraavasta taantumasta ja vielä Irlannin pitkästä sorron historiasta, unohtamatta irlantilaista huumoria ja iloa. Kyllä peffa puutuu noilla ajokilometreillä, mutta kun oli niin sivistynyt, mukava ja lahjakas kielenkäyttäjä oppaana, jokainen päivä oli sitten seikkailu. 'Onko alushousut vinossa?' kysyy irlantilainen, jos jollain on naama rutussa. Näin hyväntuulisen jämäkästi hän hoiteli meidänkin ryhmämme muutaman herkkähipiäisen matkustajan.


Tulevia lammaspaimenia Connemaran alueella

Lammasfarmari Joe Joyce ja opas Anu

Lampaat koirien ohjailussa

Postikorttimaisema on Kylemore Abbeyn luostarista vuoristojärven rannalla Connemaran alueella Länsi-Irlannissa. Luostari oli alun perin englantilaisen Henry Mitchellin vaimolleen Margaretille rakennuttama linna.



Westportin kaupunki

Englantilaiset aloittivat irlantilaisten kyykyttämisen 800 vuotta sitten, ajoivat ensin kelttiläiset maanomistajat tiloiltaan, vaativat kansaa muuttamaan uskontonsa katolilaisuudesta protestanttisuuteen, ottivat maat itselleen, asuttivat kartanot omilla aatelisillaan ja pakottivat irlantilaiset vuokraviljelijöiksi. Uskonnossa ei ollut kyse opillisista riidoista, vaan uskontoa käytettiin merkkinä lojaalisuudesta kuninkaalle. Mitä Henrik VIII ei saanut valmiiksi, sen Oliver Cromwell viimeisteli verisesti. Irlantilaiset toimivat englantilaisten ruoka-aittana, itseään varten he saivat viljellä perunaa. Amerikasta 1840-luvulla tullut perunarutto aiheutti suuren nälänhädän. Irlantilaiset häädettiin maanpakoon tai he kuolivat nälkään. Heitä oli silloin 8 miljoonaa, nyt  alle 5. Amerikassa on irlantilaistaustaisia
40 miljoonaa. Irlantilainen Scania-autojen maahantuoja perusti  1990-luvulla Strokestownin The Irish National Famine museon, jossa historia kerrotaan. Hänen esi-isänsä olivat nälänhädän aikoina tilalta häädettyjä.

Nämä ruusut kukkivat vielä Westportin kaupungin katolisen kirkon aidan vieressä.


 Strandhillin hiekkarantaa laskuveden aikaan, Sligon maakunnassa.


Viski- ja Guinness-museoiden sekä elävien pubien kautta matka päättyi Dublinin meluisaan, värikkääseen ja rentoon meininkiin.

Matkakirjaksi olin valinnut irlantilaisen nykykirjailijan John Boynen romaanin Tarkoin vartioitu talo. Aihe liikkui Romanovien aikaisten Englantiin emigroituneiden venäläisten parissa, ja maistui sittenkin turhan eksoottiselta Irlannissa, sen lisäksi ettei aikaa lukemiseen jäänyt. Jäänee lukematta tässä vaiheessa.  Irlantilaisista kirjailijoista ei tällä kertaa puhuttu kovinkaan paljon. W.B. Yeatsin haudalla kävimme Sligossa


En muista lukeneeni kuuluisista irlantilaisista muuta kuin Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvan joskus nuorena. Pidin paljon. Siksi hänen sarkastisesti hymyilevä hahmonsa sopiikin tähän. Patsaan ympärillä pyöri ranskalainen turistiryhmä ja nariseva opas, joka kertoi hänen epäillyistä 'tendances homosexuelles'.  Ryhmä nuoria meni ohi ja matki hekottaen tuota luonnehdintaa.

2 kommenttia:

  1. Ai että kun olisit ottanut luettavaksi matkalle vaikka Seamus Heaneyn runoja tai Lorna Byrnen uskonnollisen Enkeleitä hiuksissani, jossa on myös sivumennen kuvausta irlantilaisesta elämänmenosta. En huomannut yhtään kirkkoa noissa valokuvissasi. Sanoiko opas kristinuskon olevan edelleen voimissaan Irlannin nuorison keskuudessa? Puhuiko hän irlantilaisten Englantiin suuntautuneesta maahanmuutosta?

    VastaaPoista
  2. Irlantilaisia on kai muuttanut sekä Englantiin että Amerikkaan, kun muualle on pitänyt lähteä. En tiedä, oletko sitä havainnut tästä blogista, mutta minä en ole uskonnollinen ihminen. Kirkot eivät myöskään kiinnosta paitsi historiallisina rakennuksina. Runotkaan eivät ole mielilukemistoani. Myönnän olevani näissä lukemisen asioissa rajoittunut. Nobody's perfect ja kaikki me olemme erilaisia.

    VastaaPoista