Katja Petrovskaja: Ehkä Esther

Taas yksi juutalaisen suvun jälkeläinen matkustaa ympäri Eurooppaa isoäitiensä ja -isiensä polkuja, heidän joukkohautoihin päättyviä kohtaloitaan tutkimassa. Ei niin, etteikö tämänkin ukrainalais-puolalaisen suvun historia ansaitsisi tulla kerrotuksi, mutta olen itse tullut niitä lukeneeksi viime vuosina aika monta. Katja Petrovskajan katkelmalliset muistelmat ja filosofiset esseet syntyvät palasista, joita hän kerää matkoillaan nykyisestä kotikaupungistaan Berliinistä Ukrainan Kiovaan, Itävallan Wieniin, Puolan Varsovaan. Siihen sekoittuu setien ja tätien kautta sukuhaaroja Neuvostoliiton Moskovasta Yhdysvaltoihin. Sama on sävel tämänkin suvun kohdalla kuin monesta aiemmin luetusta historiasta jo on tullut opittua: valtava määrä lahjakkaita ihmisiä, joiden elämä on tuhottu natsismin ja kommunismin likaviemäreihin.

Petrovskaja  perkaa  runsashaaraisen sukupuunsa eri oksia, ennen Petrovskeja oli Gellereitä, Krzewinejä, Levejä ja Sternejä. Tädit, sedät, isosedät vilahtelevat isoäitien ja isoisien lisäksi runsaana kavalkadina. Punaisena lankana suvussa äidin puolella on kulkenut kuuromykkien kouluissa opettajana toimiminen, mikä ammatti on periytynyt suvussa. Toinen punainen lanka on verta ja se on kaikkien Euroopan juutalaisten historiaa toisen maailmansodan aikoihin.

Katja Petrovskaja googlaa, facettaa, matkustaa museoiden arkistoissa, tapaa ihmisiä, käy läpi kirjeitä. Sukunsa käänteitä kerratessaan hän samalla pohdiskelee historiaa, kieltä, juutalaisuutta, sukulaistensa persoonallisuuksia, toiminnan motiiveja. Isosetä Judas Stern ampuu saksalaista lähetystöneuvosta keskellä Moskovaa vuonna 1932 ja teloitetaan myöhemmin. Onko tällä teolla vaikutusta toisen maailmansodan syttymiseen? Oliko Judas Stern hullu, poliittinen aktivisti vai tekoon värvätty?

Babi Jarin rotkoon saksalaiset tappoivat kaikki Kiovaan syyskuussa 1941 jääneet juutalaiset, mukana myös Petrovskajan sukulaisia. Isoäiti Rozan ja isoisä Vasilin tiet erosivat 41 vuodeksi. Vasili-isoisä eli elämäänsä Neuvostoliiton hallitsemassa Ukrainassa datsallaan, puutarhaansa hoitaen:

Isoisällä oli myös omenapuita, joiden lajike oli Kunnia voittajille ja hedelmät fasismista saadun voiton todellinen, runsas ja mehukas nautinto. Mutta koska hän ei ollut mikään voittaja, hänen puutarhassaan kasvoi paraatipaikalla paratiisiomenapuu, kuin jalosukuinen kääpiö jättiläisten joukossa.

Minä luulen, että hänen nimensä oli Esther, sanoi isäni. Niin, ehkä Esther. Kirjalle nimen antanut, aina vain babushkaksi kutsuttu nainen raahustaa kadunkulmaan saksalaisten upseerien luo kysyäkseen, miten hän pääsisi sinne Babi Jariin, jonne virallisen määräyksen mukaan - jossa juutalaisia kutsutaan jutkuiksi - jokaisen juutalaisen on mentävä. Hänet ammutaan siinä paikalla.

Hitler tappoi lukijat ja Stalin kirjailijat, kuului isäni kiteytys jiddishin kielen katoamisesta. Kaliszin kaupungissa Puolassa on heprealaisia kirjaimia katukivissä. Ne oli jo sodan aikana viety juutalaisten hautausmaalta, käytetty katukivinä kirjaimet piilossa, mutta putkirikkojen jälkeen huomaamatta palautettu kirjaimet näkyviin.

Tätä lukiessani tuli välillä mieleen W.G. Sebaldin Austerlitz valokuvineen. Monet henkilönimet ja tarinat sekoittuneena Petrovskajan arkistomatkoihin, kuvitelmiin ja tunnelmiin tekivät pikku hiljaa lukemisesta kuitenkin hermostuttavan katkelmallisen ja rikkonaisen. Ohi kiitävistä tarinoista ja ihmisistä ei oikein ehdi kiinnostua. Kaikkea on vain liikaa. Kirja on esikoisteos ja palkittiin Saksassa vuonna 2014. Se ei kuitenkaan ole romaani eikä muistelmakaan vaan niiden yhdistelmä. Kirjan nimi on oikein onnistunut, se kuvaa hyvin sitä kuinka epävarmaa voi olla ihmisen oman historian ja identiteetin etsintä.

Adolf vahvisti pelkoni etten kykene hallitsemaan menneisyyttä, se elää niin kuin tahtoo, mutta kuolemaan siitä ei vain ole.

Katja Petrovskaja: Ehkä Esther
Vielleicht Esther. Suomentanut Ilona Nykyri
Tammi, Keltainen kirjasto, 2015, 277 s