lauantai 12. syyskuuta 2015

Katja Petrovskaja: Ehkä Esther



Taas yksi juutalaisen suvun jälkeläinen matkustaa ympäri Eurooppaa isoäitiensä ja -isiensä polkuja, heidän joukkohautoihin päättyviä kohtaloitaan tutkimassa. Ei niin, etteikö tämänkin ukrainalais-puolalaisen suvun historia ansaitsisi tulla kerrotuksi, mutta olen itse tullut niitä lukeneeksi viime vuosina aika monta. Katja Petrovskajan katkelmalliset muistelmat ja filosofiset esseet syntyvät palasista, joita hän kerää matkoillaan nykyisestä kotikaupungistaan Berliinistä Ukrainan Kiovaan, Itävallan Wieniin, Puolan Varsovaan. Siihen sekoittuu setien ja tätien kautta sukuhaaroja Neuvostoliiton Moskovasta Yhdysvaltoihin. Sama on sävel tämänkin suvun kohdalla kuin monesta aiemmin luetusta historiasta jo on tullut opittua: valtava määrä lahjakkaita ihmisiä, joiden elämä on tuhottu natsismin ja kommunismin likaviemäreihin.

Petrovskaja  perkaa  runsashaaraisen sukupuunsa eri oksia, ennen Petrovskeja oli Gellereitä, Krzewinejä, Levejä ja Sternejä. Tädit, sedät, isosedät vilahtelevat isoäitien ja isoisien lisäksi runsaana kavalkadina. Punaisena lankana suvussa äidin puolella on kulkenut kuuromykkien kouluissa opettajana toimiminen, mikä ammatti on periytynyt suvussa. Toinen punainen lanka on verta ja se on kaikkien Euroopan juutalaisten historiaa toisen maailmansodan aikoihin.

Katja Petrovskaja googlaa, facettaa, matkustaa museoiden arkistoissa, tapaa ihmisiä, käy läpi kirjeitä. Sukunsa käänteitä kerratessaan hän samalla pohdiskelee historiaa, kieltä, juutalaisuutta, sukulaistensa persoonallisuuksia, toiminnan motiiveja. Isosetä Judas Stern ampuu saksalaista lähetystöneuvosta keskellä Moskovaa vuonna 1932 ja teloitetaan myöhemmin. Onko tällä teolla vaikutusta toisen maailmansodan syttymiseen? Oliko Judas Stern hullu, poliittinen aktivisti vai tekoon värvätty?

Babi Jarin rotkoon saksalaiset tappoivat kaikki Kiovaan syyskuussa 1941 jääneet juutalaiset, mukana myös Petrovskajan sukulaisia. Isoäiti Rozan ja isoisä Vasilin tiet erosivat 41 vuodeksi. Vasili-isoisä eli elämäänsä Neuvostoliiton hallitsemassa Ukrainassa datsallaan, puutarhaansa hoitaen:

Isoisällä oli myös omenapuita, joiden lajike oli Kunnia voittajille ja hedelmät fasismista saadun voiton todellinen, runsas ja mehukas nautinto. Mutta koska hän ei ollut mikään voittaja, hänen puutarhassaan kasvoi paraatipaikalla paratiisiomenapuu, kuin jalosukuinen kääpiö jättiläisten joukossa.

Minä luulen, että hänen nimensä oli Esther, sanoi isäni. Niin, ehkä Esther. Kirjalle nimen antanut, aina vain babushkaksi kutsuttu nainen raahustaa kadunkulmaan saksalaisten upseerien luo kysyäkseen, miten hän pääsisi sinne Babi Jariin, jonne virallisen määräyksen mukaan - jossa juutalaisia kutsutaan jutkuiksi - jokaisen juutalaisen on mentävä. Hänet ammutaan siinä paikalla.

Hitler tappoi lukijat ja Stalin kirjailijat, kuului isäni kiteytys jiddishin kielen katoamisesta. Kaliszin kaupungissa Puolassa on heprealaisia kirjaimia katukivissä. Ne oli jo sodan aikana viety juutalaisten hautausmaalta, käytetty katukivinä kirjaimet piilossa, mutta putkirikkojen jälkeen huomaamatta palautettu kirjaimet näkyviin.

Tätä lukiessani tuli välillä mieleen W.G. Sebaldin Austerlitz valokuvineen. Monet henkilönimet ja tarinat sekoittuneena Petrovskajan arkistomatkoihin, kuvitelmiin ja tunnelmiin tekivät pikku hiljaa lukemisesta kuitenkin hermostuttavan katkelmallisen ja rikkonaisen. Ohi kiitävistä tarinoista ja ihmisistä ei oikein ehdi kiinnostua. Kaikkea on vain liikaa. Kirja on esikoisteos ja palkittiin Saksassa vuonna 2014. Se ei kuitenkaan ole romaani eikä muistelmakaan vaan niiden yhdistelmä. Kirjan nimi on oikein onnistunut, se kuvaa hyvin sitä kuinka epävarmaa voi olla ihmisen oman historian ja identiteetin etsintä.

Adolf vahvisti pelkoni etten kykene hallitsemaan menneisyyttä, se elää niin kuin tahtoo, mutta kuolemaan siitä ei vain ole.

Katja Petrovskaja: Ehkä Esther
Vielleicht Esther. Suomentanut Ilona Nykyri
Tammi, Keltainen kirjasto, 2015, 277 s

8 kommenttia:

  1. Minäkin olen lukemassa tätä kirjaa, joten en lue vielä sinun tekstiä.

    VastaaPoista
  2. Noniin, odottelen sinun arviotasi. Mukava lukea sitten.

    VastaaPoista
  3. Tämän kirjan nimi vetää minua puoleensa niin, että pakkohan se on mennä varaamaan, vaikka juutalaiskohtaloista on kyllä minunkin tullut luetuksi.

    VastaaPoista
  4. Nimi on lakonisuudessaan harvinaisen onnistunut. Tässähän tulee paljon esille myös sukututkimuksen työtapoja ja tilanteita.

    VastaaPoista
  5. Nyt kun luin arviostasi kirjan nimen selityksen, olen varma, että tämä olisi juuri minun kirjani. Ehkä pärjäisin ihmismääränkin kanssa. Tuli mieleeni upea kirja viime talvelta: Jänis jolla on meripihkan väriset silmät

    VastaaPoista
  6. Kyllä sekin kirja voi tulla mieleen tästä, mutta kyllä minusta Jänis loikkii aika eri sarjassa. Se on niin loistava tyyliltään, henkevä, hauska ja tyylikäs. Tämä oli minusta jotenkin raakile kuitenkin. Välillä vähän rasituin. Jänistä lukiessa pelkäsin sen loppuvan.

    VastaaPoista
  7. En osaa purkaa tämän kirjan lukemista sanoiksi. Hieno kirja, mutta ehkä minä luen mieluummin tarinaa. Aloittelin Vuosisadan matkustajaa ihan hiukan. Minua väsytti Petrovskajan tyyli eli esseetä, muistelmaa ja kerrontaa. Liian paljon kaikkea. Jänis on ehjempi. Tämä olisi tarvinnut jotain karsintaa ja ehjempää tarinaa.

    VastaaPoista
  8. Samaa mieltä. Lajityyppi oli vähän hakusessa. Ehkä haettu jotain modernia vapaata tajunnanvirtamaista, mutta kyllä se lukijalle kävi rasittavaksi. Ilman tätä blogikirjoittamista olisin ehkä jättänyt kesken, nyt pakotin itseni loppuun. Eihän se huono ole, mutta minulla kävi mielessä, että sen palkitseminen voi liittyä Saksassa heidän ankaraan syyllisyystraumaansa tuosta natsiajasta.

    VastaaPoista