Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari

Kirjaston kirja on niin rumaksi teipattu että vaati jo vähän koristelua.

Lapsena Japanin Nagasakista Englantiin muuttanut Kazuo Ishiguro palaa Menneen maailman maalarissa lapsuutensa maisemiin, sodanjälkeiseen Nagasakiin.  Masuji Ono on rappeutuvassa arvotalossa puutarhansa keskellä asuva vanheneva taiteilija. Hänellä on kaksi tytärtä, vanhempi Setsuko on jo perheellinen, mutta nuorempi, Noriko asuu isänsä luona. Onon vaimo ja poika ovat kuolleet sodan aikana. Noriko on jo 26-vuotias ja hänen edelliset avioliittoneuvottelunsa, josta perinteestä Japanissa käytetään nimitystä miai, olivat tyssänneet kalkkiviivoilla.

Hienovireinen on sana, jota paljon näkee kirja-arvioissa. En ole täysin sisäistänyt, mitä tämä jotenkin sievistelevä sana tahtoo sanoa. Mutta jos jokin on hienovireistä niin se on tapa, jolla Menneen maailman maalarissa keskustellaan. On ilmeisesti aika tyypillistä japanilaiselle kulttuurille, että erimielisyyksiä ei mielellään tuoda näkyville, ne kielletään kohteliain sanakääntein, niitä kaarrellaan, ne väreilevät pinnan alla ja loputon kiertely vaikuttaa työläältä. Isä keskustelee tyttäriensä kanssa ja kävellessään jälkeenpäin pitkin kaupungin katuja, punnitsee erilaisia sanoja ja painotuksia yrittäen arvailla, mitä tytär tai tyttären mies mahdollisesti tarkoitti.

 Asia, jota tyttäret hienovaraisesti  ja -vireisesti kiertävät liittyy isän taiteilijamenneisyyteen. Onolla on maineikas menneisyys sotia edeltävänä aikana, mutta hävityn sodan jälkeen nationalistisia, Japanin suuruutta pönkittävien taiteilijoiden gloria on himmennyt. Tyttäriensä vihjailujen jälkeen Ono muistelee taiteilijuuttaan ja yhteiskunnallista rooliaan. Hän kiertelee vanhojen tuttujensa luona verestämässä muistojaan ja keskusteluja näiden kanssa. Avioliittoneuvotteluihin kuuluu näet olennaisena asiana se, että morsiamen tausta tarkistetaan perheen tuntevilta. Mahdollisesti epäedullisia lausuntoja antavat tahot on löydettävä ja pyrittävä suotuisaan lausuntoon.

Ono miettii omaa taiteilijan luonnettaan ja tulee siihen tulokseen, että vaikka onkin ollut intohimoisesti omalla, sodan jälkeen tuomitulla linjalla, hän on sentään saavuttanut paljon eikä hän arvosta varovaisia, hiljaisia puurtajia. Hän epäilee jopa heidän onnen tunnettaan:

Minä kuvittelisin, etteivät monet ihmiset osaa sitä tunnetta kokea. Sellaiset kuin Kilpikonna - sellaiset kuin Shintaro - saattavat raahustaa eteenpäin tyytyväisinä ja sävyisinä, mutta heidän kaltaisensa eivät koskaan koe senlaatuista onnea kuin minä tuona päivänä. Silla heidän kaltaisensa eivät tiedä mitä merkitsee se, että ihminen riskeeraa kaiken yrittäessään kohota keskitason yläpuolelle.

Romaani on voittanut Whitbread-palkinnon ja sen perusteluina kerrotaan taka-kannessa sanotun mm: 'Vaikka kirja on sijoitettukin vieraaseen kulttuuriin, se kertoo paljon taiteilijan asemasta missä yhteiskunnassa tahansa.'  Taiteilija-yhteisö Nagasakissa näyttää minusta nimenomaan japanilaiselta. Yhden taideopettajan, Sensein, ympärillä kouluttautuu ryhmä nuoria taiteilijoita. He opiskelevat tiiviissä ryhmässä vuosikausia. Sensein auktoriteetti on luja, hänen asemansa on lähes jumalallinen. Taiteilijat viettävät taiteilijaelämää huvikortteleissa, Yamagatassa ja Migi-Hidarissa, jonka baareissa he lähes asuvat kun eivät työskentele. Siellä keskustellaan ja ryypiskellään. Tässä ei Onon kuvauksissa ole mitään ongelmaa, se on iloista ja taiteilija-elämään kuuluvaa. Taiteilijan on hyvä kestää sitä.

Yksi kantapaikoistamme oli kanavan varrella Kojima-kadulla sijaitseva pieni teehuone nimeltään Vesilyhdyt - paikkaa lähestyessään saattoi todella nähdä lyhtyjen kuvajaiset kanavassa. Teehuoneen omistajatar oli Mori-sanin vanha ystävä, ja sen tähden saimme aina osaksemme ruhtinaallisen palvelun: mieleeni palautuu muutamia ikimuistoisia iltoja jolloin lauloimme ja ryyppäsimme yhdessä emäntämme kanssa.

Romaanissa ei avioliittoneuvottelujen lisäksi varsinaisesti tapahdu mitään; Ono kävelee ja muistelee milloin eilistä, milloin nuoruuttaan, pohtii tyttäriään ja seurustelee tyttärenpoikansa Ichiron kanssa. Yhdessä he sättivät naissukupuolta ja vahvistavat miehisyyttään. Ono on valmis maistattamaan kahdeksanvuotiaalla jo sakeakin.

En voi sanoa, että olisin tästä kovin vaikuttunut. Tunnelma kääntyi lukiessa helposti uneliaaksi vaikka kieli on kaunista ja pohdiskelut taiteilijan yhteiskunnallisesta roolista tai sukupolvien väliset konfliktit ovatkin ajasta toiseen toistuvia. Japanin jäykät avioliiton solmimistraditiot vaikuttavat sotien jälkeisenä aikana vielä vanhanaikaisilta ja tuo asioiden kiertely jätti minut ajoittain lähes ymmälleen. Jonkinlaisen japanilaisen sotatrauman käsittelystä oli myös kyse, mutta se tapahtui hyvin - hienovireisesti.

Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari
An Artist of the Floating World, 1986, suomentanut Helene Bützov
Tammi 1988,  253 s