maanantai 21. marraskuuta 2016

Hannele Mikaela Taivassalo: In transit



Keltainen paritalo, maatila puutarhoineen, jossain Uudellamaalla, on paikka, johon Hannele Mikaela Taivassalon In transitin henkilöt palaavat matkoiltaan ja josta he taas lähtevät. Talossa asustaa nykyajassa Sem, hiljalleen yläkerran, Semilän, vuoteeseensa hiipuva vanhus, hänen kälynsä Vera, lapsenlapsi Galadriel ja tämän viimeisin mies, Muukalainen. Talossa on lapsuuttaan elänyt myös Galadrielin pikkuveli, nyt maailmalla itsekseen viihtyvä Nallukka. Talosta poistutaan lyhyissä vaihtuvissa muistoissa, päiväkirjamerkinnöissä ja sen villiintyneeseen puutarhaan palataan uusiin tapaamisiin, jossa edellisen sukupolven V ja seuraavan sukupolven G:n ystävä, Muukalainen kohtaavat puutarhakeinussa päiväsavuillaan.

Talokaan ei ole oikeastaan kenenkään koti, se on yhtä sattumalta sellaiseksi kasvanut kuin tuulen kuljettamasta siemenestä kasvanut puu. Kukin talon asukkaista on oikeastaan haaveillut jostain muusta, mutta palaa sinne, koska se on ainoa paikka, jonne voi palata. Sukulaiset ja muukalainen kohtelevat toisiaan ystävällisesti, mutta toisiaan he eivät tunne eivätkä toistensa unelmia.

Ajassa kuljetaan vanhemman sukupolven muistoista jostain 50-luvulta Galadrielin, maailmanmatkaajan lentomatkoilla aina vuoden 2015 kevääseen, jolloin saksalainen pilotti ohjasi lentämänsä matkustajakoneen päin vuorta. Pääosassa ovat noiden kolmen: Semin, Veran ja Galadrielin elämät ja rakkaudet. Sem, viisikymmenluvun nuorimies on aikansa lapsi. Hän on kokenut elämänsä suurimman intohimon toisen nuorukaisen kanssa Tukholmassa, Bernsin kristallikruunujen alla, kulkenut kiillotetuissa kengissä Humlegårdenissa, mutta jättänyt sen taakseen velvollisuudesta, palannut tilalleen, haalareihin ja peltotöihin. Sem on kätkenyt intohimonsa itseltäänkin. Vera on samaa sukupolvea, nuoruutensa Helsingin Käpylässä viettänyt elämäniloinen nainen, hiljalleen perheellisen miehen toiseksi naiseksi ajautunut, ja rakastunut. Galadriel ajelehtii levottomana elokuva-alan työntekijänä, alituiseen intohimonsa riivaamana, jatkuvassa välitilassa, seuraavaa hetken huumaa takaa ajamassa, milloin Los Angelesissa, milloin Bombayssa, milloin Arktiksessa Fridtjof Nansenin jalanjäljillä.

Oliko Galadrielilla sijaa edes itsessän vai joutuiko hän kenties sen takia liikkumaan, olemaan matkalla jonnekin muualle koska osa hänestä jäi aina ulkouoliseksi ja loppuosa seurasi perässä ollakseen hukkaamatta jotain, hukkaamatta sitä näkyvistä?

Galadriel on viettinsä vanki, intohimosta riippuvainen. Elokuva-alan kollega George Gordon Junior, perheenisä, on se, jonka pelkkä puhelinviesti riittää hänet kuumentamaan. Hän laskee päiviä seuraavaan tapaamiseen, joka elokuvatyyliin alkaa heti eteisessä vaatteiden repimisellä. Rauhallisemmat tyypit, kuten Peter M. Arvidsson, ja päivänvalo eivät tälle intohimolle riitä; salaisten tapaamisten jännitys vetää levotonta naista.

Taas törmäsin romaaniin, josta löydän yhtymäkohtia omaan nuoruuteen. Sem kuljeskelee Tukholman katuja hämillään nuoruuden ihanuudesta, maailman mahdollisuuksista. Sellaisena itsekin muistan 60-luvun lopun. Humlegården oli tuttu puisto, siellä minäkin haikailin jotain. Galadriel lähetettiin Sveitsistä kotiin, kun au pair-tytöt järjestivät talossa bileet kun isäntäväki oli poissa. Olin Zürichin Ottikerstrassella au pairina. Alakerran englantilainen Heather - muistan paksun maskaran - lähetettiin kotiin kun ilta poikien kanssa venähti liian pitkälle. Galadriel epäviihtyi Sveitsin järjestyksessä ja 'kirkkaudessa'. Sama kokemus minulla.

Taivassalo kirjoittaa ilmavaa lausetta, se istuu hyvin lentämiseen ja unelmointiin. Hän uppoutuu syvälle henkilöidensä tunne-elämään, yksinäisyyteen, haluun ja haaveisiin. Yksittäiset, irralliset kohtaukset, eri aikoina, eri paikoissa sopivat hyvin luettavaksi kuin pienet novellit, vaikka solmiutuvat samaan sukupuuhun. Silti, se mikä alkuun maistui virkistävältä, omaperäiseltä, herkältä alkoi kasaantua monotoniseksi ja hivenen kyllästyttäväksi. Tunteita märehditään loputtomasti. Mikähän merkitys on nimillä, Sem, Galadriel - Taru sormusten herrasta? En tiedä, kun en ole lukenut. Välillä Vera on V ja Galadriel G. Kuin kirjailija olisi päättänyt jättää nimet luonnosmaisesti, vähän niinkuin maalauksissa nykyään maali saa valua.

Loppua kohden Galadrielin ja George Gordon Juniorin kohtaamiset ovat yhtä replaytä. Sitä ennen, ennen kyllääntymispistettä, romaani on täynnä kaunista ja koskettavaa. Galadrielin vimmaisten matkaan lähtöjen vastakohtana Semin hiipuva alistuminen; rakkaus riittää, ei tarvita intohimoa. Hänen katuva olemuksensa, kun ei voi tarjota Esterille, vaimolle sitä, tango passionia.

Me olisimme voineet nyt syleillä toisiamme pimeässä, Ester ja minä. Olisin voinut silittää hänen hiuksiaan ja sanoa että kaikki muuttuu hyväksi, hän olisi itkeä tirauttanut minua vasten, flanellipyjama niin paksu ettei olisi siitä juuri kastunut, minä olisin tuudittanut ja hyssytellyt häntä ja hän olisi nukahtanut.

Näin Omppu ja Ulla.

Hannele Mikaela Taivassalo: In transit
Suomennos Raija Rintamäki
Teos & Förlaget, 2016, 460 s




2 kommenttia:

  1. Hei! Sä luit tämän! Mulla ei tullut kyllästymispistettä :D In transit liittyy varmaan monen nuoruuteen ja en nyt sanoisi, etteikö liittyisi vieläkin, mutta nuoruuden transitointi on oma juttunsa.

    Tässä kirjassa, kaiken muun hyvän lisäksi, on mun asteikolla tämän vuoden kirjoista kaunein kansi, mitä olen nähnyt.

    VastaaPoista
  2. Niin varmaan onkin monella samantapaisia nuoruuskokemuksia kesätöistä Euroopassa ja muualla.

    Nappasin kustantajan sivuilta tuon kansikuvan, joka taitaa olla alkuperäisestä ruotsinkielisestä. Suomenkielinen, jonka luin, on hehkuvamman punainen ja kuvastaa ehkä vielä paremmin tuota tunteen paloa.

    VastaaPoista