Lukuelämässäni eräs polku on ristennyt toiseen huvittavalla tavalla. Sattumalta vanha tuttu paikka tuli vastaan Raija Siekkisen novellikokoelman ensimmäisessä novellissa Pyhä Ambrosius. Siinä ryhmä suomalaisia naiskirjailijoita on opintomatkalla Puškinin kotimuseossa. Naisparat tarpovat ruokkoamattomassa maastossa, ovelan likinäköisen tulkin perässä, joka lopulta nappaa yhden naisen silmälasit omaan käyttöönsä. Majoituspaikat, mökit ovat lahoamaisillaan ja naiset niissä jäätymäisillään. Puškinin museokin on lopulta virallistettu jäljennös. Näin hän olisi voinut asua. Näin siihen aikaan asuttiin. Niin, tämähän on aivan kuin oltaisiin Sergei Dovlatovin Ulkomuseossa. Ettei vain tulkkikin olisi ollut sama mies.
- Ja tässä, tulkki viittasi kohti vitriiniä, jonka sisällä oli paperia, ja sillä pientä mustaa kirjoitusta, -tässä meillä on Pushkinin käsikirjoitusta. Se on hyvin alkuperäistä. Sitä ei ole muualla kuin täällä. Sitä säilytetään Moskovassa. Se on tuhoutunut.
- Mikään näistä ei ole olemassa. Tämä talo on palanut, poltettu. Kenties voimme olettaa että se on ollut tällainen. Täällä eli Pushkin.
Pyhä Ambrosius on poikkeus Siekkisen novelleissa; se on tunnelmaltaan absurdin koominen, lopussa suorastaan riehakas. Venäläiset ja suomalaiset naiset löytävät hetkittäin toisensa laulaessaan, mutta venäläiset ukot puhuvat virkansa puolesta palturia, varastavat silmälaseja eikä saunamatkan päästä löydy enää saunaa. Se paloi jo. Silti tässäkin novellissa nainen muistaa pahaenteisen näyn asemalaiturilta kotoa lähtiessä. Pahalta suojaisi museon myymälästä hankittu Pyhä Ambrosius.
Kokoelman muut novellit ovat täynnä melankoliaa, eroa, pettymystä, yksin jäämistä, kesän muistoja marraskuussa. Niminovelli Kaunis nimi on arvoituksellisin, melkein jo itsetarkoituksellisen. Salaperäinen Iris on kaunis, puhumaton nainen keskellä ymmärtämättömiä ja moukkamaisia miehiä. Mutta ei vain saa sanottua mikä painaa. Miehet hänen kanssaan puhuvat elokuvasta, mutta eivät sisällöstä. Mystinen nainen tapaa toisen samanlaisen baarin vessassa. Toinen on sivusta näkemässä, mitä on tulossa ja samalla oman nuoruutensa. Ero taitaa tässäkin olla edessä.
Lentoasemanainen on voittanut Karibian matkan arpajaisissa. Kuten kaikilla Siekkisen novellien naisilla, hänelläkin näyttää olevan kuudes aisti, joka kertoo lähestyvästä uhasta. Sen pelon takia naiset eivät uskalla tehdä irtiottoa. Novellissa Esineet on muistoihinsa vaipunut ihminen, joka on surunsa takia kuin koomassa. Muistoissa tuoksuvat metsän sienet saunassa kuivuessaan, pariloitu kala, soi kreikkalainen musiikki meren rannalla, mutta nainen ei pääse muistoistaan suruunsa ennen kuin muistaa kadonneen sormuksensa.
Kokoelman viimeinen novelli Vedet vaihtuvat on himpun verran valoisampi hulluine kaivontekijöineen. Siinä mieskin vaihteeksi ilon antajana, katon pellittäjänä, veneen hoitajana; kaverina eikä vain ainaisena murheen lähteenä.
Siekkisen lause on timanttisen luja ja samalla säkenöivän kaunis. Tässä kokoelmassa on kahdeksan novellia, joten olen novellihaasteessa päässyt lukemaan 30.
Menen kirjaston sivuille heti, kun olen kirjoittanut tämän kommentin ja katson, onko Siekkistä saatavilla. On varmasti. Vaikka hän asui Kotkassa, meidän kirjaston piirissä, niin hän on ollut aika unohdettu.
VastaaPoistaSiekkinenhän oli joskus Finlandia-ehdokkaanakin, mutta hänestä ei kirjoitettu paljon. Novelleita ei jostain syystä ole arvostettu kuten romaaneja. Ompun alullepanema novellihaaste on hieno juttu.
Muistan lukeneeni jotain Siekiseltä ja silloin panin merkille mainitsemasi hienon tyylin.
Niin mistähän se johtuu, se että novellit jäävät vähemmälle huomiolle, en tiedä. Pidetäänkö niitä lyhyyden vuoksi jotenkin helpompina, heppoisina? Kuitenkin ne juuri sen lyhyyden takia ovat usein tiiviitä, kokonaisia, kaikesta blaa blaasta riisuttuja. Kuten just Siekkisen novellit. Ne tulee heti niin lähelle, niitä lukiessa on jotenkin suorastaan intiimi tunnelma.
VastaaPoistaLeena, tuossa kirjoituksesi alussa olevat sitaatit. Onko siinä sekä Siekkistä että Dovlatovia? Mielenkiintoinen yhteentörmäys joka tapauksessa.
VastaaPoistaKaunis nimi -novellin puhumaton nainen. Tuntuu, kun luen teksistäsi hänestä, että hän on jo melkein tietynlainen arkkityyppi Siekkisen tuotannossa. Minusta tuntuu kuin tuntisin hänet, ei siis sillä tavalla kuin tunnetaan joku ihminen, että hän on tuttu, vaan että tuntisin, miten hän tässä maailmassa on ja miten ajattelee. Kiitos, että toit Siekkistä mukaan novellihaasteeseen. Myös Tekstiluolan Tuomas on kirjoittanut Siekkisestä. Itse olen ehtinyt lukea vasta Metallin maun. Siekkisen lukeminen ja erityisesti hänen novelleistaan kirjoittaminen on mulle hyvin hidasta, vaikeaa, tuskallistakin.
PS. Ai että mitä Marjatta tuolla yllä kommentoi. Minä ilahdun niin kamalan paljon aina, kun joku sanoo, että aikoo lukea Siekkistä.
Alussa olevat sitaat ovat Siekkistä. Ihan kuin niissä olisi ripaus dovlatovia, jotain samaa absurdia ja mustaa huumoria. Paikka varmaan itsessään, noin ylläpidettynä kuin se silloin toimi, tuottaa tarkkakatseiselle havainnoitsijalle aika hykerryttävää materiaalia.
VastaaPoistaTotta mitä sanot tuosta Siekkisen arkkityyppisestä naisesta. Hänessä on jotain niin tuttua ja helposti samastuttavaa.