Kjell Westö taitaa olla suomenkielisten eniten lukema suomenruotsalainen kirjailija. Rikinkeltaisessa taivaassa hän jatkaa tutulla alueellaan: suomenruotsalaisen Helsingin lähihistoriaa sukupolvikuvauksena. Eihän se kovin etäällä suomenkielisten kokemuksista ole, mutta on siinä vissi ero. Hänen romaaneissaan voi tunnistaa suomenruotsalaisen kulttuurin tunnelmia ja voi havaita puuttuvan jotain suomalaiselle arjen kuvaukselle ominaista. Se on tunneilmaisuun liittyvää, jotain pidäkkeetöntä heittäytymistä. Meille suomensuomalaisille erilaiset padotut tunteet ja vaikeudet ilmaista niitä vaikuttavat tyypillisemmiltä. Kirjallisuudessakin.
Tuttua on aikaisemmista romaaneista myös eri yhteiskuntaluokkien välisen jännitteen kuvaus. Minäkertojan, helsinkiläisen kirjailijan ja historianopettajan lapsuudenkoti on Pohjois-Haagassa. Kesäpaikan kautta hän tutustuu ikäiseensä Alexiin, Rabellin vauraan suvun poikaan. Suvun kartano Ramsvik on näyttämö, jossa kertoja tutustuu Alexin pikkusiskoon, Stellaan, ja suvun edellisiin sukupolviin. Hänelle selviää, että suvussa on vaiettu salaisuus. Helsinki on kuin yksi päähenkilöistä: osoitteet vaihtuvat Haagasta Lauttasaareen ja Rabellien kotiosoitteeseen, Ehrensvärdinkadulle. Myöhemmin, nuorina aikuisina piipahdetaan Berliinin taivaan alla ja Portugalissa bordellissa.
Rikinkeltainen taivas kaartuu muistelmana yli 60-luvun aina 2010-luvulle asti. Sen punaisena lankana hehkuu vanhenevan miehen muistoissa intohimon tulipunainen liekki, rakkaus Stellaan, sen ihanuus ja sen vaikeus. On-off suhteen kuvauksessa on minun makuuni ehkä muutama ylimääräinen kierre. Semmoinen väsähtämisen tuntu tuli, että plääh! joko taas eikö juuri päästy sanomasta, että edellinen paluu oli ollut erehdys. Sen sijaan ystävien välisten valtapelien, kiusaamisen ja muiden moraalisten valintojen tiheikössä aikuisuuden kynnyksellä Westö liikkuu sujuvasti kuin hai pehmeän lihan perässä ja on niissä parhaimmillaan.
Paitsi yhteiskuntaluokkien välisiä jännitteitä, Alexin ja kirjailijan kasvutarina kertoo myös arvomaailmojen etääntymisestä. Alexista kehkeytyy lähinnä isoisänsä mallin omaksuneena yhä häikäilemättömämpii rahamaailman pelaaja - Wahlrooskin mainitaan ja fasaaninmetsästys - kun taas kirjailija on pesunkestävä humanisti. Pieni kliseisyys vaivaa tyyppejä tehden heistä yllätyksettömiä, kuten suvun mahtipatruuna Poa, jonka kovuus ja ahneus aiheuttaa riitoja kuoleman jälkeenkin, ja säröjä hauraampiin läheisiin. Toisaalta se on varmaan uskottavaakin suvun vaurauden takana olevalle tyypille. Romaanissa on taas selkeitä aineksia elokuvalle, kuten Westön aiemmissakin. Viiniä läträtään siihen malliin, että muistui mieleen joskus lehdessä näkemäni alkoholikulutuksen kartta, jossa Kauniaisten bättre folk kunnostautui.
Loppua kohden saavutaan nykyaikaan ja Westön trooli on imuroinut mukaansa kutistuvasta maailmasta pakolaisvirran, kaapista astuvat homot, fanaattisen islamin ja mielenterveysongelmat. Kirjailija kuvaa myös omia ammatillisia paineitaan ylistetyn teoksen jälkeen kaksi flopannutta teosta julkaisseena.
Joistakin puuduttavista elementeista huolimatta viihdyin Rikinkeltaisen taivaan alla, influenssapotilaanakin. Ajankuvaa oli taas riittämiin, musiikkia kirjailijan isän George Harrisonista Alexin David Bowieen. Jokunen mustan huumorin vääräleuka tai muu ripaus huumoria olisi voinut tehdä terää. Mutta tietenkin intohimon syöverit ovat aina aika totisia paikkoja, nuoruuden kimmeltävät saaret ahh niin kaukana. Ja mitä me niistä muistamme, mitä rakastamme, kysyy kirjailija. Kunnon lukuromaani tämä on.
Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas
Den svavelgula himlen, 2017, suomentanut Laura Beck
Otava 2017, 460 s
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti