 |
| Näkymiä Limerickistä kesällä 2015 |
Kostean haisevan palttoon, kutiavat luteet ja kurnivan nälän tuntee lukiessa nahoissaan. Käsittämättömän kurjuuden kokemukset: äärimmäisen köyhyyden, isän juopottelun, sisarusten kuolemat, nälän ja taudit hän ylittää kuin kuralätäkön yli hypähtäen ja vaikka kohta kahlaa seuraavassa, hänellä on sitkeyttä ja älyä ja kaiken keskellä mahtavaa komiikan tajua. Se tekee tämmöisenkin elämäntarinan lukemisesta siedettävän; pahimmat kuvaukset voivat aiheuttaa huonovointisuutta, mutta se ei silti vaivuta synkkyyteen. Lisäksi romaanin tunnelma senkun nousee loppua kohden. On nimittäin mistä nousta.
Köyhyys rakentuu ja pahenee isän toivottoman alkoholismin seurauksena. Brooklynin sukulaiset maksavat jo matkalipunkin takaisin Irlantiin päästäkseen tukemasta täysin vastuutonta miestä ja hänen lisää vauvoja synnyttävää vaimoaan. Irlannin Limerick on Frankin mielestä slummeineen kuin Kalkutta, mutta sen kylmä ja märkä versio. Muutaman vuoden aikana kolme Frankin sisaruksista kuolee ja vielä yksi syntyy. Neljä veljestä kasvaa perheessä, jossa ei aamulla tiedetä, mistä löytyy leipä, hiili lämmitykseen tai kengät talveksi. Talo on kujan viimeinen ja koko korttelin yhteiseen vessaan kuljetaan heidän ovensa editse. Alakerta täyttyy sateiden aikaan vedellä ja perhe siirtyy yläkertaan. Kirput hyppivät ja rotat vilistävät. Isä nimeää yläkerran Italiaksi - kuivaa ja lämmintä - alakerta on Irlanti.
Isä, entinen IRA-mies on rapajuoppo, mutta ei väkivaltainen ja selvin päin tarinankertoja. Pubista hän palaa aamuyöstä Irlannin kärsimysten historiaa muistellen ja kansallismielisiä lauluja laulaen. Kotona hän herättää pienet lapsensa, jotta hekin tekisivät kunniaa Irlannille. Kolmevuotiaskin lupaa kuolla Irlannin puolesta kun tilaisuus vain tarjoutuu. Isää sysää sivuraiteille myös paikallisten vieroksunta, hän kun on Pohjois-Irlannin Belfastista ja puhuu väärällä aksentilla.
Irlantilainen lapsuus on kamalaa, mutta vielä erityisen kamalaa on katolinen irlantilainen lapsuus, sanoo Frank McCourt. Lapsia siunaantuu köyhiin perheisiin, joissa ehkäistä ei saa, mutta ei lapsia myöskään sinne lisää haluttaisi ja sen syntyneet saavat myös nahoissaan tuntea. Kouluissa opetetaan katekismusta ja raamattua, ydinsanomana synti, syyllisyys ja kadotus. Kadotus. Se on Limerickin kaikkien pappien lempisana. Oppilaiden ei pidä varsinkaan kysyä mitään. Ylväintä mitä poika voi tehdä on kuolla Irlannin puolesta. Mutta uskonkin puolesta pitäisi kuolla. Koulun ja opettajien opetusmetodin kuvaus on romaanin herkullisimpia.
Emmekö ole paljastaneet kaulaamme protestanttien piilukirveiden edessä? Olemmeko vai emme, pojat?
Olemme, sir.
Mitä me olemme tehneet, pojat?
Paljastanet kaulamme protestanttien piilukirveiden edessä, sir.
Ja?
Nousseet hirttolavalle laulaen, sir.
Kuin?
Kuin olisimme eväsretkelle lähdössä, sir.
Irlannin traaginen historia Englannin saappaan alla näkyy ja kuuluu lauluissa ja puheissa. Englantiin mennään silti sodan aikana työnhakuun, siellä on paikattavana sotaan kadonneiden miesten jättämiä aukkoja. Sinne katoaa Frankinkin isä, nimenomaan katoaa. Muut isät lähettävät palkastaan kotiin, mutta Malachy McCourtilta ei rahaa siihen jää. Perhe on loputtoman kärsivällinen isän kanssa. Ei sillä vaihtoehtojakaan ole.
Irlantilaiset näyttävät suomalaiselle lukijalle jotenkin tutuilta, juroilta mutta teeskentelemättömiltä. Isä on Franckille kaikesta huolimatta rakas, mutta ei Limerickissä voisi sanoa 'I love you', kuten amerikkalaisissa elokuvissa, ellei halua joutua naurunalaiseksi.
Kasvavalle katoliselle pojalle syntitaakkaa ripittäytymiseen alkaa kertyä aina vaan lisää. Maitokin on välillä varastettava suoraan utareesta, omenista puhumattakaan. Frank on jo kyllästymässä nimikkopyhimyksensä Franciscus Assisilaisen mykkään patsaaseen, kun onneksi kohtaa pappien joukossa ymmärrystäkin ja heittää syntitaakkansa. Niin absurdeilta kuin sodan jälkeisen Irlannin opettajat opetuksineen vaikuttavatkin, koulun rehtori patistaa parhaita oppilaitaan opiskelemaan - ja lähtemään Amerikkaan. Häntä inhottaa,että vapaa ja itsenäinen Irlanti pitää yllä englantilaisten meille työntämää luokkajakoa, jonka seurauksena lahjakkaita lapsia kipataan tunkiolle.
Frank McCourt seuraa ohjetta. Ratkiriemukkaan kesätyöepisodin - ensin sähkelähettinä sitten lehdenjakajana - jälkeen Frank on perheensä pelastaja ja Amerikan paluumuuttaja. Siellä Irlannista lähteneitä riittää. Frank McCourt toimi sittemmin Yhdysvalloissa lähes 30 vuotta opettajana ja kirjoitti sitten tämän Pulitzer-elämäkertapalkinnon voittaneen upean, koskettavan ja hauskan romaanin.
Ruusuja suomentajalle, Juhani Lindholmille - aivan loistavaa.
Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli
Angela's ashes, 1996, suomentanut Juhani Lindholm
Otava 1997, 398 s
Luin tämän pian ilmestymisen jälkeen. Aika vahvoja muistijälkiä kirja on jättänyt, yksityiskohtana lentävä keuhkotauti. Minusta perheen äitikin oli omalla tavallaan vastuuton, suorastaan holtiton.
VastaaPoistaNiin oli äitikin kyllä aikamoinen taivaanrannan maalari, siinä kai kaksi samanlaista oli toisensa löytänyt. Lapsiinkin oli periytynyt sinisilmäistä asennetta, yksi veljistä raahasi sinne luhistuvaan taloon jotain nälkiintyneitä koiria ja vanhoja ukkoja.
PoistaKertakaikkisen ihanaan kirjaan olet tarttunut! Muistan kun luin tämän joskus parikymmentä vuotta sitten, olin sitä mieltä, että tämä on maailman paras kirja. Olisi kiva lukea tämä uudelleen. - Taidankin olla eka kertaa blogissasi.
VastaaPoistaOli tämä kyllä kiinnostava ja hauska, tosi hyvin kerrottu ja varsinkin loppua kohden optimistinen ja hykerryttävä paikoitellen.
Poista- Eihän täällä niin moni käykään, tervetuloa vaan :) Ja terveisiä Joensuuhun - kävin katsomassa sinun blogiasi. Minulla on siellä kivoja ex-kollegoja, kaikki tosi hyviä tyyppejä!
Minäkin olin luettuani sitä mieltä, että tämä on maailman paras kirja. Voisin olla samaa mieltä edelleen. Kirja on niin täynnä lämpöä!
VastaaPoistaOlen lukenut McCourtilta myös kirjan Teacher Man, jossa hän kertoo työstään opettajana. Se on suomennettu nimellä Liitupölyä. Hauska ja hyvin koskettava teos.
Youtubesta löytyi kirjailijan haastattelu tuon palkinnon jälkeen. Siinä hän kertoi myös opettajakokemuksistaan ja painotti, että kaiken minkä hän on oppinut, hän oppi oppilailtaan. Aika paljon hän joka tapauksessa koki jo lapsuudessaan, mutta kukaan ei kai hänen mielestään silloin häntä opettanut. Ja semmoinen kuvahan tuosta muistelmasta jäi, että pieni poika on heitetty valtamereen ja sanottu että ui. - Pitää lukea tuo Liitupölyä jossain vaiheessa. Niin hyvä kertoja, naseva ja hauska.
PoistaVoi Leena, minäkin luin ja ihastuin parikymmentä vuotta sitten, englanniksi ja pokkarina, kirja on minulla edelleen, samoin jatko-osat. Vaikuttavaa ja sydäntäraastavaa, silti huumori kukkii ja toiveikkuus elää.
VastaaPoistaHuomaan että nyt tuli paikattua oleellinen puute lukuhistoriassani:) Niin moni muistelee omaa lukukokemustaan. Hyvä niin, pitää minun etsiä sitten noita muita osia vielä luettavaksi. Ihmettelen, että tämä sitten meni minulta aikoinaan ohi. Olisivatko nuo enkelit nimessä harhauttaneet minut pois..
PoistaMinua usein riepoo käännösromaanien suomenkieliset nimet, ne voivat pilata melkein koko kirjan :). Tässä Angela's ashes on väännetty enkeliksi, toki Angela-henkilönnimi pohjautuu samaan sanaan. Rafik Shamin "Die dukle Seite der Liebe" on suomeksi Damaskoksen rakastavaiset... Jo ehkä tästä syystä suosin alkuperäisiä kieliä romaaneissa.
PoistaKyllä, nimi ja sen käännös on tärkeä ensikosketuksessa, se joko vetää tai työntää. Elokuvien nimissä olen ihmetellyt niiden suomennosten puuttumista nykyään, englanninkielisten siis. Kuten esim Three Billboards outside Ebbing Missouri tai the Death of Stalin, samat nimet. Siinä on tapahtunut linjanmuutos. Se kai seurailee nykyisen nuoren polven englannistumista. Muunkielisiä edelleen suomennetaan, ne harvat muunkieliset joita isoon levitykseen. Ja nyt kun tähän harhauduin, vielä kaikkein paras käännös (ruotsista): Kyyhkynen oksalla istui olevaista pohtien.
Poista