Rakastan pihkan tuoksua: vietin lapsuudenkesäni uimarannoila, joita camorran sementti ei ollut ehtinyt vielä kokonaan nielaista ja jotka yleensä avautuivat heti pinjametsän takaa. Pihka on minulle loman, lapsuuden leikkien tuoksu. Jokainen kuivan kävyn naksahdus, tömähdys maahan, pinjansiementen väri tuovat mieleeni äitini nauravan suun, kun hän rikkoo tumman kuoren, ottaa esiin kellertävän siemenen ja antaa sen syötäväksi ---
Elena Ferranten kirjoja on suomennettu lisää alkupäästä, maailmanmaineeseen nouseen Napoli-sarjan jälkeen. Tyttären varjo on hänen kolmas teoksensa, vuodelta 2006.
Ferranten käsialan tunnistaa heti. Tekstistä puuttuu kokonaan miellyttämisen halu, se on rehellistä, suoraa ja kiinnostunut juuri niistä pimeimmistä ajatuksista ja tunteista, jotka itse kukin voi ymmärtää, mutta ei mielellään paljasta. Noloa ja hävettävää tapahtuu, asioita jotka halutaan enimmäkseen kätkeä ja unohtaa. Ei Ferrante. Tunteiden keskellä Ferranten romaaneissa ovat usein äidit ja tyttäret. Muita elementtejä ovat Napoli ja Camorra, mafian myrkyttämä maaperä, jossa kasvavat kantavat sitä aina mukanaan, siltä näyttää. Toinen kaupunki on Torino, joka edustaa pakopaikkaa Napolin kulttuurista. Sinne Ledakin on paennut mafian kortteleista. Feministinen näkökulma korostuu: päähenkilöt käyvät sekä ulkoista että päänsisäistä kamppailua tiukkoja rooleja ja rajoja vastaan löytääkseen oman polkunsa, ahdistuksesta, epävarmuudesta ja normeista välittämättä.
Tyttären varjon minä-kertoja Leda, keski-ikäinen, eronnut yliopistonopettaja lähtee lomamatkalle Joonianmeren rannalle, Etelä-Italiaan. Entinen mies Gianni on muuttanut Torontoon ja myöhemmin parikymppiset tyttäret ovat seuranneet perässä. Ilmenee, että äidin rooli ei ole ollut helppo. Nuoren äidin rakkauteen sekoittuu mustasukkaisuutta, kilpailuakin. Nyt ainainen huoli perheestä, tytärten hyvinvoinnista ja onnesta, on etääntynyt kauas ja sen myötä väistynyt. Yksinäinen nainen aikoo nauttia merestä ja auringosta, hän seuraa vuokraisäntä Giovannin ja rantabaarin kauniin Ginon touhuja turistien keskellä.
Varsinkin nyt korona-aikaan ei voi helpommin päätyä Välimeren rannan tunnelmiin kuin Ferranten pinjanneulasen terävän kuvauksen lukijana. Kuvaus ei ole turistiesitteen kiiltävää ja kaunista ja juuri se tekee kaiken niin todelliseksi. Vuokrahuoneen hedelmäasetelma viikunoineen ja rypäleineen on maalauksellinen, mutta ne ovat sittenkin alta jo mädäntyneitä.
Pinjametsä oli tiheä, aluskasvillisuus risukkoinen, ja tuulen armoilla kasvaneet puunrungot näyttivät olevan kaatumaisillaan taaksepäin, kuin säikähtäneinä jotakin mereltä tulevaa uhkaa.
Aurinkotuolissa lojuen voimme seurata rannan elämää. Paikalle saapuu meluisa italialainen sukukunta, lapsineen, nuorine ja vanhempine naisineen, mahakkaine miehineen ja vaareineen. Kaunis nuori Nina, kolmivuotiaan äiti näyttää madonnamaisen esikuvamaiselta äidiltä keskellä kiljuvaa sukua. Suvun dynamiikka on Ledan silmissä täynnä sitä samaa väkivallan uhkaa, pinnisteltyä harmonian esittämistä kuin koko brutaali Napoli, karkeine murteineen. Tutkijan tarkkuudella Leda analysoi suvun suhteita ja keskinäisiä välejä etäältä ja omaan historiaansa peilaten. Napoli-sarjan tavoin Tyttären varjossakin on Elena, 3 v. Kun hän katoaa rannan täyteen ahdettujen aurinkovarjojen keskellä, Leda tempautuu napolilaisen perhekunnan dynamiikkaan tavalla, jota hän ei ollut suunnitellut, omaa toimintaansakaan käsittämättä. Ja taas on mukana myös nukke. Tämän nuken sisällä on loputtomasti likavettä ja sitä alkaa pulputa lisää Ledan oman äitiyden muistoista, syyllisyydestä kuinkas muuten. Sitä äideistä löytyy.
Tyttären varjo on yhtä maagista kerrontaa - vaan ei maagista realismia! - kuin muutkin Ferrantet, vaikka en kokonaan ymmärtänytkään Ledan kätkettyjä, äitiyden purkamattomia paineita. Italialaisen tai ainakin napolilaisen naisen alisteisemmassa asemassa lienee osansa. Ehkä myös tuossa ikuisessa bella figurassa, tuossa nuoruuden ja kauneuden loputtomassa ihailussa. Kun se väistämättä katoaa.
Elena Ferrante: Tyttären varjo
La figlia oscura, 2006, suomentanut Helinä Kangas
WSOY, 2020, 175 s
Minunkin pitää muistaa lukea tämä. Tykkäsin tosi paljon Napoli-sarjasta ja olen hieman kartellut tätä suomennosta, kun mietin, voiko kirja olla yhtä hieno. Mutta hyvältähän tämäkin kuulostaa, onneksi. :)
VastaaPoistaEi tarvitse sitten enää kartella, kun avaa kirjan. Ferrantella on ilmiömäinen taito vetää aikailematta kerrontansa tunnelmaan, minusta. Onhan siinä osaksi jotain käsittämätöntä, esim tuo viha napolilaisuutta kohtaan sisältäen kielen, mikä toistuu kirjasta toiseen. Se on kai semmoista mikä vaatii omakohtaisen pitkän historian avautuakseen.
PoistaFerrante-ilmiö on kyllä mielenkiintoinen. Luin Napoli-sarjan ensimmäistä väkisin reilusti yli puolen välin ja sitten annoin periksi. Vähän hävettää ja erityisesti kummastuttaa myöntää, että pitkäveteistä tekstiä. Todella kummallista, vähän ärsyttääkin, kun en ymmärrä viehätystä.
VastaaPoistaHyvä kun on erilaisia lukijoita. Ei tarvitse missään nimessä hymistä kuorossa eikä hävetä. Minulla on myös noita kokemuksia, sekä yksittäisistä romaaneista että kokonaisista genreistä. Heti tulee mieleen Ulla-Lena Lundbergin palkittu Jää ja tuoreempana tuo kehuttu Vuosi horroksessa, joka vei välittömästi mukanaan eli horrokseen :)
PoistaHei, kiva lukea sinun ajatuksiasi kirjasta. En itse tullut ajatelleeksi, että Leda haikaili bella figuran perään, mutta niinhän se varmasti oli, sieltäkin sitä katkeruutta kumpusi. Ferrante on tosiaan maaginen ja jotenkin erityisesti tässä kirjassa, vaikka Napoli-sarja onkin edelleen suosikkini häneltä.
VastaaPoistaMinusta kauneuden palvonta on jotenkin erityisen suurta italialaisilla, ja näkyy tässä kirjassa siinä, miten Leda kuvaa kaunotarta ja myös omia tyttäriään. Se on katkeraa, mutta tietty inhimillistä. Ihan sama kokemus minullakin Ferrantesta. Nopeasti hän loihtii sen ilmapiirin, jossa sitten leijailee kuin taikamatolla.
PoistaOlen niin iloinen, että löysin blogisi, kauniit kuvat, hyvät reseptit oikeine ainesosineen ja kirjavinkit. Mille Grazie!