Tiina Raevaara: Minä, koira ja ihmiskunta. Lajien välisen yhteiselon historia.

Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka

Tiina Raevaara, kuten moni suomalaisista nykykirjailijoista, on minulle uusi kirjailijatuttavuus, vaikka hän on jo kirjoittanut ison kasan teoksia. Koiran evoluutiostakin hän on kirjoittanut jo aikaisemmin. Tämän teoksen nimi on hyvä, kattavasti se kertoo juuri noista asioista: kirjailijan omasta erityisyyden, ulkopuolisuudenkin tunteesta, koirasta henkilökohtaisen rakkauden ja ystävyyden kohteena ja molempien lajien yhteiselosta ja evoluutiosta. Kirja kertoo myös kirjailijan masennuksesta ja uupumuksesta, joiden selättämisessä koiralla on tärkeä rooli. Tosin masennus on myös saanut alkunsa tai pahentunut yhden koiran kuolemasta. Miksi ihmisen seura uuvuttaa, mutta koiran seurassa olo on levollinen?

Raevaara pohtii omaa henkilökohtaista tarvettaan eläinyhteyteen, jonka hän kokee erityisen painavaksi. Se saa hänet jopa ihmettelemään, mikä ihminen semmoinen on, jolle eläimen seura on ihmistä läheisempi, mutta samalla hän tutkijana näkee siinä selittäviä - ja rauhoittaviakin - yhteyksiä evoluutioon.

Olen yksilö, jossa korostuu eräs ihmiskunnan selviytymisen kannalta merkityksellinen ominaisuus: tarve eläinyhteyteen. 

Vähän samaan tyyliin kuin Nina Burton kirjassaan Elämän ohuet seinät Raevaara lomittaa tutkijan tietämystään omiin kokemuksiinsa perheensä ja koiriensa kanssa ja seuraa Almaa ja Ossia, sääksiä joiden pesimispuuhia Suomessa on seurattu netti-tvn välityksellä. Tunnelmassa on kuitenkin selvä ero. Siinä missä Burton puuhastelee hyväntuulisena mökillään Raevaara kantaa huolta ja ahdistusta, josta hän syyttää liiallista empatiaansa. Liiallista siinä mielessä, että siitä on jo haittaa arjessa.

Valottaessaan koiran ja muiden eläinten yhteiselämää ihmisen kanssa, eläinten domestikaatiota kesymmiksi, lauhkeammiksi ja siirtymistä keräily- ja metsästystaloudesta maanviljelykseen viitataan myös Yuval Noah Hararin Sapiens-teokseen, jonka kanssa löytyy samoja ajatuskulkuja sen tuhovaikutuksista luonnolle, ihmisen terveydelle ja lopulta hierarkioiden syntymiseen ihmisten välillä. Raevaara näkee myös kristinuskon luomisopin ja sen käsityksen ihmisestä luonnon kaitsijana muokanneen länsimaisen kulttuurin luontoa tuhoavaksi.

Ylimalkaan kirjassa kyseenalaistetaan vahvasti ihmisen ylivoimaisuus muiden lajien yläpuolella ja myös ihmisten yleisiä käsityksiä mm eläinten älykkyydestä tai tietoisuudesta. Moni asia näyttäisi menevän vain huonompaan suuntaan, mutta kirjailija yrittää nähdä toivoa ihmisen kulttuurin muutoksessa. 

Filosofi Descartes varasti muunlajisilta eläimiltä sielun, mutta moni muu filosofi on tuonut sen niille takaisin.

Näistä muista hän mainitsee esimerkkinä Jacques Derridan, joka on hänen laillaan pohtinut toislajisen eläimen katsetta. Derridan teos Eläin joka siis olen oli saanut alkunsa hetkestä, jolloin Derrida huomasi olevansa alasti kissan edessä ja häpeävänsä sitä. Tämä toi minullekin mieleen vastaavan muiston: kuljin töistä kotiin puiston poikki. Penkillä istui ihminen ja vieressä ihmisen koira. Molemmat silmäilivät minua kauempaa, mutta muistan miettineeni kuinka hassua oli tulla koiran arvioimaksi. Tai ainakin mietin, mitä se silloin ajatteli.

Minä luin kirjan nykyisin koirattomana ihmisenä, joka olen erityisen innostunut koirista ja muista eläimista ja niiden tuomasta ilosta elämään, niiden olemassaolon oikeudesta. Minäkin olen huolissani eläinten vähenevästä elintilasta täällä ylivoimaisen ihmisen planeetalla. Olen sitä myös itsekkäistä syistä; ihminen näyttää syöksevän itsensäkin tuhon partaalle muita lajeja sukupuuttoon ajaessaan. Ehkä, toivottavasti meillä on aikaa siihenkin korjausliikkeeseen.

Tiina Raevaara: Minä, koira ja ihmiskunta. Lajien välisen yhteiselon historia.
Like, 2022, 316 s