Tuhatkuusisataaluku kuulostaa ei-historioitsijalle eli maallikkolukijalle aika kaukaiselta tässä ihmisiän lyhyessä perspektiivissä. Tieto-Finlandia -palkitulle, Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian lehtorille Mirkka Lappalaiselle se näyttää julkaisujen perusteella olevan hyvin läheinen aika tutkimuskohteena. Luulisin, että historia alkaa näyttäytyä jokaiselle lukevalle ihmiselle entistä kiinnostavammalta mitä vanhemmaksi tulee, ja katse kääntyy enemmän taakse- kuin eteenpäin, sekä oman että yleisenkin historian tapahtumiin.
Tuoreimman teoksensa aiheen Lappalainen on poiminut mainitun vuosisadan loppupuolelta. Porvoon lähistöllä sijaitsi Sköldvikin kartano, jonka isäntä Nils Rosenschmidt, seudulla tunnettu nimellä Smitten, katosi jälkiä jättämättä vuonna 1673. Seitsemän vuotta myöhemmin muurilaastin tekijät avasivat kartanon entisen kaivon, josta löytyi ruumis. Siihen mennessä katoamisen selitykset olivat olleet moninaiset. Puutarhamestarin mukaan isäntä oli varustautunut matkalle ja lähtenyt hevosineen ja koirineen matkalle Liivinmaalle. Nykyisinkin seitsemän vuotta kaivossa hajonneen ruumiin tutkimiset olisivat vaikeita saati entisinä aikoina.
Smittenistä piirtyy Lappalaisen tutkimuksessa erikoinen hahmo. Hän oli aatelinen, jonka aateluus oli kuitenkin hataralla pohjalla aikana, jolloin kirkon istumajärjestys kertoi selvimmin kunkin säädyn aseman. Smitten, joka näytti riitelevän joka suuntaan, elävän naimattomana suhteissa monen naisen kanssa, aviottomien lasten isänä, ratkaisi hänelle osoitetun epätyydyttävän paikan jättäytymällä kokonaan pois kirkosta. Tämäkin oli anteeksiantamaton teko ja ihmisten silmissä helvettiin johtava tie. Kirkko oli yhteisölle keskeinen paikka.
Mies käytti itsestään kenraaliadjutantin titteliä, mutta tärkein rooli oli olla kartanonisäntä, husbonde. Tähän aikaan kartanot Suomessa eivät olleet mitään downton abbey'tä vaan hirrestä rakennettuja puutaloja kuten muukin rakennuskanta maaseudulla. Aatelisilla oli läänityksiä ja asukkaat olivat velvollisia maksamaan vuokria ja tuottamaan läänityksen haltijalle palveluksia. Palveluskunnasta oli kuitenkin pulaa eikä köyhä ja vieroksuttu mies onnistunut niitä ympärilleen hankkimaan. Puutarhamestari ja renki oli. Läänitysten hallintaoikeus ja omaisuudet menivät muutoinkin sekaisin, myös kruunun virkamiehillä. Suurin riita sukulaisten kanssa näyttikin Rosenschmidtillä muodostuneen kartanosta, johon mies asettui asumaan ilman asianmukaista päätöstä. Asiasta viranomaisten kanssa kirjelmöinyt lankomies olikin hänen pahin vihamiehensä
Suomen harvaan asutulla maaseudulla, sen mutaisilla teillä yhteiskunta ja järjestyksen valvonta oli kaukana. Sen sijaan lähisuku ja sen verkosto olivat sitäkin tärkeämmät, esimerkiksi rahaa lainattiin ja velkoja järjesteltiin yleisesti sukulaisten kesken tai sitten pankkeina toimivat varakkaat kauppiaat, kuten Frans von Stockmann. Smitten oli riitautunut lähisukunsa kanssa. Hänestä ei pidetty eikä hänellä ollut montaa ystävää. Alkujaan ylempää säätyä osoittava ilveksen nahkainen takki kului repaleiseksi.
Ruumis jätettiin kaivoon maatumaan vielä yhdeksi talveksi, koska kukaan ei halunnut koskea siihen. Kun Rosenschmidt vielä eli, kukaan ei halunnut puuttua hänen elämäänsä. Kun mies katosi, kukaan ei etsinyt häntä. Väistely ja poispäin katsominen jatkuivat, kun ruumis löytyi kaivosta. On kuin porvoolaiset olisivat toivoneet, että surmattu mies olisi jäänyt ikiajoiksi kivien alle.
Tuhatkuusisataaluvun Porvoo ja Kirkkonummi näyttävät kurjilta ja väkivaltaisilta yhdyskunnilta. Aseita, vaikka toisenlaisia, käytettiin kuin nykyään Yhdysvalloissa, raiskauksesta syytettiin 14-vuotiasta uhria, kuten nykyään Intiassa tai Saudi-Arabiassa. Oikeuslaitos kuitenkin näyttää pyrkineen kohti parempia menetelmiä. Esimerkiksi noitavainojen hysteria oli noina aikoina jäänyt juuri taakse ja herätellyt oikeuslaitoksen huomaamaan syyttömien joutumisen väärin perustein tuomituiksi. Varovaisuus oli ohittanut kostonhimon. Hallitsija eli kuningas oli viimeinen instanssi, jonne hovioikeus siirsi vaikeissa tapauksissa päätöksen. Puutarhamestarin tapauksessa hallitsija iski pallon takaisin hovioikeudelle.
Henkilökohtaisella rintamalla oli tällä kertaa niin paljon tekemistä, että Smittenin murhan lukukokemus jäi aika katkonaiseksi enkä oikein päässyt tästä innostumaan. En vaikka tapausta verrataan Agatha Christien Neiti Marplen viimeiseen juttuun, jossa kadonnut henkilö lähettää postikortteja, mutta löytyy lopulta haudattuna omalle pihalleen. Historiallinen murhamysteeri avaa kuitenkin monitahoisen näkymän lähes neljänsadan vuoden takaisen Uudenmaan maisemaan ja sen asukkaiden enimmäkseen rankkaan elämään.
Viimeisessä luvussa Mirkka Lappalainen kertoo kansikuvan vanhasta maalauksesta. Se on flaamilaisen taiteilija Ferdinand van Kesselin 1600-luvun maalaus Rottien tanssi. Nimi viittaa sananlaskuun "kun kissa on poissa, hiiret hyppivät pöydällä". Kissana tässä Nils Rosenschmidt, jonka talon hiirten touhu on saanut tutkijat penkomaan vanhoja oikeudenkäyntejä ja muita dokumentteja. Turun palossa 1827 hävisi kai tähänkin tapaukseen liittyneitä hovioikeuden papereita.
Historioitsija pohtii sitä, keiden historiaa milloinkin tutkitaan ja kirjoittaa kauniisti jokaisen oikeudesta tulla muistetuksi. Rosenschmidtistä tuli sittemmin kuuluisuus ja kummitus, kaivoon jäänyt mies, jonka aikanaan suurta huomiota herättänyttä murhaa on tutkittu ja pro graduja kirjoitettu vielä meidän päivinämme. Sen sijaan hänen rakastajattarensa ja näiden lapset ovat kadonneet.
Mystisin varjoissa tanssijoista on puutarhamestari, mies, joka ei kuulu minnekään ja joka ei puhu mitään. Hän ilmestyy tyhjästä ja häviää, ikään kuin olisi olemassa ainoastaan tätä tarinaa varten.
Mirkka Lappalainen: Smittenin murha. Katoamistapaus 1600-luvultaSiltala, 2022, 250 s
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti