Andrea Abreu: Pilvipeitto

Taloja alkoi nousta ylärinteeseen kuin multasieniä neulasmaton alle sateen kostuttamaan maahan. Ensimmäiset talot nousivat maasta männikköön tulivuoren juurelle, vulkaanin helmaan; vulkaaniksi mummu sitä kutsui ja puhui aina helmasta, ihan kuin vulkaani olisi Shakira. Ylimpänä olevien talojen katot ja terassit täyttyivät männynkävyistä ja monesti näytti etteivät ne mitään ihmisasumuksia olleet, vaan noitien ja haltijoiden koteja. Loput alueesta, se puoli missä ei ollut enää taloja, oil pelkkää syvänvihreää ryteikköä. Tulivuoren erotti ainoastaan niinä päivinä kun taivas oli pilvetön, eli käytännössä ei koskaan. Siitä huolimatta kaikki tiesivät, että pilvimassan takana asui 3718 metriä korkea jättiläinen, joka saattoi halutessaan sytyttää kylän tuleen.

Päästyäni Andrea Abreun kanssa Teneriffan maisemiin lukujumini helpotti vihdoin. Lukujumi manifestoitui neljän kirjan pinon palauttamisessa kirjastoon, joita kaikkia nakersin haluttomasti. Miksi lukisin elämäkertaa runoilijasta jonka runoja en ole lukenut?  Jostain blogista innostuin eräästä 90-luvun Keltaisen kirjaston romaanista, joka maistui ummehtuneelta. Vielä yksi runokirjakin lisäsi tuskaani. Mikä siinä on, että sisäinen algoritmini tarjoaa jatkuvasti Venäjää? Putinin alttaripoika ei enää napannut. Šiškin kirjoitti jo aiheesta - Venäjän ortodoksikirkon ja diktaattorin suhteesta - sekä tyylikkäästi että informatiivisesti. 

Tämän jälkeen pääsin hyrisemään kissamaisesti lukutuolissani, sillä Abreun Pilvipeiton tapaista en ole lukenut koskaan - siitä näkökulmasta, sillä tyylillä, siitä ympäristöstä. Sen maailma on kaukana turisteille tutusta Teneriffasta. Se vie köyhään kylään jyrkillä vihreillä rinteillä, joiden kaikkien takana, enimmäkseen sumuisen pilvipeiton alla lymyää tulivuori. Teiden alueelle Teneriffan turisteja kuljetetaan päiväretkille. Vuoren nimeä ei kirjassa mainita, mutta se on kylän asukkailla kaikilla takaraivossa. Pilvipeitto lepää rinteiden yläpuolella ja toisinaan sitä täydentää Saharan hiekkamyrskyistä nouseva Calima-sumu. Ranta on kaukana, liftausmatkan päässä.

Kahdelle noin kymmenvuotiaalle tytölle, Isoralle ja minäkertojalle, turistit, ulkkarit, grigit ovat vain taustalla näkyvää rekvisiittaa, tyhmiä ja osaamattomia, punaiseksi palaneita. Tytöt sen sijaan pujottelevat kuin vuorikauriit kotimaisemissaan, imeskelevät käenkaalia saniaismetsässä, pujahtavat hieman hullun Carmenin keittiöön syömään, leikkivät Juanita Banaanin - joka on kai virallisesti Juanito - kanssa, katsovat telenoveloita, tanssahtelevat, hyräilevät Aventuraa, ja hinkkaavat itseään ja toisiaan, pimperojaan. 

Isora on räväkkä ja paha suustaan ja sitä toinen ihailee, Isoran rohkeutta ja itsevarmuutta. He ovat parhaat kaverit, mutta Isora on se joka päättää ja johtaa. Isoralla alkoivat menkatkin jo 9-vuotiaana, joten hän on kaikessa edellä, rinnan mitalla. Ainoa, mistä kertoja ei ole kateellinen, on Isoran äidittömyys. Isora asuu komentelevan mummonsa kanssa, joka panee hänet säännöllisesti sipulikeittokuurille, koska tyttö on lihava. Isora taas on päätynyt oksentelemaan aterioitaan. Telenoveloiden kaunottaret ja barbiet määrittelevät ihannetta. Kertojan äiti siivoaa turistien jätöksiä etelän hotelleissa, isä rakentaa siellä loma-asuntoja. Etelä tekee miehet alakuloiseksi, vahvistavat kylän naiset. 

Tytöt tekevät havaintojaan, tutkivat itseään ja toisiaan. Hinkuttavat keskenään, telenoveloista ja tirkistyksistä on saatu oppia. Kertomus hengittää kasvavien tyttöjen mukana. Heitä kiinnostaa seksi, hinkutusta harrastetaan kun siltä tuntuu, usein. Köyhyyden vastapainona voi nähdä, että lapset kasvavat vapaina syyllisyydestä, jota ainakin luterilaisissa maissa on osattu masturbointiin liittää. Isora on pitelemätön. Häntä eivät pelota opettajan varoitukset. Mummoa hän kutsuu bitchiksi, se on mummo englanniksi, hän valistaa kieltä taitamatonta. Paras kaveri, minäkertoja taas on hänelle nimeltään shit - ja se on toisesta rajua ja ihanaa.

Eritteiden tahma, ruokailut mojokastikkeineen, nylkyttävät koirat, ristinmerkkejä tekevät vanhat naiset rukousnauhoineen, viiniä ryystävät miehet, pihoilla rönsyävät puutarhat ruusuineen, sammakoineen - kaikesta kasvaa elämälle tuoksuva/haiseva virta, jota Abreu kuvaa ällistyttävällä voimalla. Se on taustamaisemaa nuorten tyttöjen mielenmaisemalle, kaiken nielevälle uteliaisuudelle ja elämän kiihkolle. Lapset kasvavat kuin piikkipensaat, villeinä ja ympäristölle alttiina, aikuiset ovat kaukana, heistä ei ole tukea, siksi heidän neuvojaan ei edes kaivata. Läsnä olevat aikuiset ovat liian vanhoja, hulluja tai sitten opettaja. Seksuaalisuus vaanii kaikkialla vaarallisena ja viekoittavana. Kaikkea kokeillessa väkivallan uhka ja pelon tunnelma tiivistyy kuin kasvava sadepilvi, rakkaus vaihtuu vihaan äkillisesti. Vulkaanin tuhon minäkertoja maalaa jo unessaan, koko saari häipyy sen mukana. 

Kiivaasti kasvavien lasten seikkailujen, tunteiden vuoristoradan ja paikalliskuvauksen lisäksi Pilvipeitossa ei oikeastaan ole juonta, paitsi lopun yllätyskäänne - tyylikkäästi kuvattu tulivuoren purkaus tyttöjen mikrokosmoksessa.

Anni Valtosen (HS) arviossa romaania verrattiin meksikolaiseen  FernandaMelchoriin. Jotain yhteistä tuossa virtaavassa vimmaisessa kielessä onkin. Minusta Pilvipeitto on kuitenkin kevyempi tunnelmaltaan kuin lukemani Hurrikaanien aika, se ei ole niin toivoton. Johtunee sekä päähenkilöiden iästä että maantiedosta: Teneriffan köyhätkin seudut lienevät  hivenen paremmassa jamassa kuin Meksikon vastaavat. 

Sari Selander on suomentanut romaanin loistavasti. Uskon että hän on tavoittanut alkuperäisen kielen sävyt, tyttöjen oman kielen, kiroilut, laulujen sanat, tunnemyrskyjen monologit täydellisesti.

Andrea Abreu: Pilvipeitto
Panza de burro, 2020, suomentanut Sari Selander
Siltala, 2024, 192 s