Perjantaimessuilua

 

Torstain verkko-osallistumiseni kärsi katkeilevasta yhteydestä, joten Silvia Hosseinin, Paula Norosen ja Aleksis Salusjärven keskustelu Lukemisen tulevaisuudesta jäi harmittavan vajaaksi. Hyvän lukutaidon merkitystä valotettiin, mutta todettiin samalla, että lukemaan painostaminen on turhaa, sen sijaan lukuilolla kannustamisella on tehoa. SH sanoi, ettei pidä suhtautua alentuvasti nuoren valitsemiin aiheisiin, pääasia että lukeminen kiinnostaa, jos esim jääkiekkoilijan muistelmien kautta. Kun lukeminen maistuu, vaikeustasokin voi nousta ajan myötä. Tulevaisuudessa keskustelijat näkivät hyviä asioita esim yhteisöllisessä lukemisessa yleistyvien lukupiirien myötä. Mainittiin myös somen hyöty lukuvinkkien lähteenä. 

Messuilla hengailun pääsin perjantaina aloittamaan aiheesta, mikä on Kirjoittamisen tulevaisuus vuonna 2064. Niklas Ahnberg, Emmi-Liia Sjöholm ja Niko Hallikainen keskustelivat äänikirjoista, tekoälystä ja uusista muodoista, joissa kirjallisuus voisi tulevaisuudessa esiintyä. Kirjoittamisen keskustelijat uskoivat pysyvän aika entisellään eli uudet keinot kirjoittamisen apuna eivät kirjailijoita kovasti innostaneet. Ahnberg mainitsi tekoälyn käytöstä oman esimerkkinsä, jossa lukijat voivat äänikirjan kuuntelun jälkeen keskustella kirjan henkilön kanssa. Hallikainen vastasi ytimekkäästi ei, vastauksena tekoälyn käytöstä kirjan luomisessa, edes oikokuuntelussa, koska vajavaisuus/virheet, tarkoitetut tai ei, kiinnostavat. Positiivisena kirjailijat näkivät sen, että sekä kustantajia että kirjoittajia näyttää ilmestyvän yhä enemmän. 

Li Andersson kertoi jännittävänsä suosikkikirjailijansa Johannes Anyurun haastattelua tämän uudesta romaanista Ixelles. Sitäpä ei varmasta puhujasta huomannut, hän kun säteili niin iloisena ja innostuneena. Romaani sijoittuu 1 min tulevaisuuteen, se vaikuttaa ammentavan sanottavansa sekä ajattomasta eksistentialismista että kertovan ajankohtaisesta trollauksen tyylisestä eksyttämisestä todellisuudessa, jossa olemme kadottaneet yhteiset arvot, jossa harhailemme yksilöinä vailla hallintaa. Anderssonin mielestä se kertoo varsinkin tarpeestamme kuulua johonkin, Anyurun mukaan se kuvaa myös maailmaa ilman jumalaa, sarkasmin ja toivon vaihdellessa. 

Feministitutkijat Emma Kaskinen ja Katariina Yli-Malmi kertoivat ranskalaisen Françoise Vergèsin pamflettikirjasta Dekoloniaalinen feminismi, jonka lähtökohtana on purkaa ns valkoista feminismiä eli kritisoida feminismin, sivistystehtäväfeminismin, kuten tutkijat sen nimeävät, kapeutta, sen sokeutta olla näkemättä yhteiskunnan rakenteellisia syrjinnän tapoja, rasismia ja kolonialismia. Valkoisen feminismin tapaa asettua ylemmäs, nähdä muut aina uhreina ja yksilöinä, vaikka rodullistetun, naisen tai muusta syystä syrjityn asema linkittyy aina yhteiskuntaan. Myös yhteiskunnan yleinen militarisointi ja poliisiväkivalta lisäävät alistetussa asemassa olevien syrjintää. Kiinnittivät huomiota myös Suomen kaltaisten maiden väärään omahyväisyyteen siitä, ettei maassa olisi kolonialismin tapaista syrjintää. Thaimaalaisten marjanpoimijoiden tilanne on esimerkki meiltä.

En voinut tässä 60-luvun nuorena olla miettimättä, että ei mitään uutta auringon alla. Kuusikymmentäluvulla kapina ja protestit suuntautuivat nimenomaan rakenteisiin ja laajempiin yhteyksiin kuin vain sukupuolten tasa-arvoon. Toisaalta pitää toki kiittää eri aikojen aktivisteja siitä, että sukupuolten tasa-arvo on edennyt, 60-luvulla sitä oli vielä enemmän puheissa kuin teoissa. 

Yhdysvaltalainen, Suomeen kotiutunut John Simon on minulle ennestään tuttu kirjailija, Kone-yhtiön entinen tiedottaja ja Koneen ruhtinas -teoksen kirjoittaja. Sen muistan loistavasti kirjoitettuna yritys- ja perhehistoriana. Häntä haastateltiin uudesta teoksestaan Pako revitystä maasta — Syyrialaispojan matka kohti rauhaa. Juutalainen John Simon oli ystävystynyt Vantaan Kivistössä, toimiessaan nuorten jalkapallo-harrastuksen parissa syyrialaisen Basharin, palestiinalaisperheen Syyriassa pakolaisleirillä asuvan perheen pojan kanssa. Kirja on kertomus pojan vaiheista.

Kuten tämänkin kirjan kohdalla ja myöhemmin messuilla kuuntelemissani puheenvuoroissa saattoi todeta, ihmisten polut muotoutuvat järjettömissä sodissa ja niiden jälkeen epäoikeudenmukaisissa rauhansopimuksissa. Bashar on hyvin vilkas poika, joka selvisi uskomattomista tilanteista päätyäkseen Suomeen turvaan ja liiankin rauhallisiin olosuhteisiin. Pakolaiskeskukseen, jossa nuorelle energiselle miehelle ei ilmeisesti annettu mitään keinoja tuntea itsensä tarpeelliseksi. Sen sijaan huumeita ja rikoksia on ollut tarjolla. Äitiä olisi tarvittu, mutta äitejä ei saada helposti Suomeen. Haastattelija korosti, että kirja ei ole mikään raportti, vaan eloisasti kerrottu kuvaus yksityiskohtaisine väläyksineen pojan tiestä. Sen voin uskoa, niin vaikuttava oli Koneen ruhtinas.

Tommi Melenderiltä (Ihmisen näköinen) ja Markku Envallilta (Rajan kahta puolta) on ilmestynyt uudet esseeteokset.  Envall antoi tunnustuksen Melenderille, joka oli kirjoittanut huijarisyndroomasta, omastaankin. Vanhempi ja nuorempi pohdiskelivat esseen luonnetta, viittauksia kirjallisuuteen - elämäessee vai kirjallisuusessee. Molemmat totesivat, että rajat häipyvät ja oma elämä alkaa liukua kirjallisuusesseeseenkin (huhh.. mikä sana). Essee on nyt uudessa nousussa, Melenderin mukaan laadun kustannuksella. Essee on hiljaista vastarintaa, se pohjaa tietoon, sivistykseen, merkitykseen suhteessa historiaan ja kasvaa omasta ajattelusta.

Ihmisen näköinen on Melenderin mukaan vähiten henkilökohtainen hänen esseistään ja enemmän maailmaa ihmettelevä. Toivoa antaa aaltoliike, nykyinen kriisi tulee vaihtumaan toisenlaiseen. - Se ei ole paljon se...

Näinä päivinä TVn ajankohtaisohjelmissa ahkerasti esiintyvät professori Hannu Juusola ja Ulkopoliittisen instituutin tutkija Timo R. Stewart keskustelivat Juusolan uudesta Israelin historia-teoksesta,  joka on 20 viime vuoden aikajakson päivitys samannimiseen teokseen. Minulle tulee Stewartista välittömästi mieleen Valter Juvelius ja hänen seikkailunsa Jerusalemissa. Ehkä se liittyy myös Stewartin persoonaan, rentoon ja hymyilevään. 

Seutu, johon molemmat herrat ovat perehtyneet, on kuitenkin maailman konflikteista sitkeimmän riivaama, jättäen tällä hetkellä lähes varjoonsa muut lukuisat kriisipesäkkeet ja sodat. Todettiin, että huolimatta Israelin jo naapureidensa hyväksymästä asemasta yhtenä valtiona alueella, nationalismi on Israelissakin vahvistunut ja sen myötä tilanne on entistä kireämpi. Kriittisen ajattelun tila on kaventunut ja sen merkkinä Israel on nykyään jo osa meidänkin kulttuurisotiamme. Tilanne on uudelleen politisoitunut, ja sitä mietitään jo niin päin, että mihin leiriin kuulun, jos ajattelen näin.

Jatkoin maailman konflikteilla. Ulkopoliittisen instituutin tutkija Toni Alaranta on kirjoittanut kirjan Kreikka, Turkki ja jaettu Kypros. Itäisen Välimeren jännitteinen historia. Häntä haastatteli turkkilaistaustainen Ayla Albayrak. Ei tullutkaan tässä vaiheessa yllätyksenä, että tämäkin alueellinen pattitilanne - Turkin ja Kreikan konflikti Kyproksesta - on nyt entistä tiukemmin solmussa ja rauhanomainen ratkaisu kaukana. "Diplomaattien hautausmaa" on eräs nimitys saaresta. 

Teos lähtee vuodesta 1820. Molemmat maat ovat olleet sotilasdiktatuureja. Kofi Annanin sopimusehdotus kelpasi turkkilaisille, vaan ei kreikkalaisille. Suurvaltojen, Ison Britannian, Yhdysvaltojen ja EUn väliintulot ovat vain heikentäneet sovinnon näkymää. Alueen maakaasuesiintymät kiinnostavat kaikkia.

Kylläpä tuli taas kaikin puolin virkistynyt olo tästä läsnäolosta sivistyneessä maailmassa, jota kirjamaailma aina on! Sen seurauksena kohosin myös titteliltäni ennen näkemättömiin sfääreihin >>>>>>>
Vaikuttavampi kuin eläkeläinen. Käytän tätä henkilötietolomakkeisiin tästä lähtien.