Ágota Kristóf: Todiste

Kansi Tuomo Parikka

On kulunut riittävästi aikaa Isosta vihosta, että uskalsin käydä käsiksi Ágota Kristófin trilogian toiseen osaan. Sen verran kolea oli tunnelma tuossa ensimmäisessä kirjassa, että se painui mieleen tyrmäävänä kokemuksena. Kristófin ankaran askeettinen käsiala, vailla mitään pehmentäviä sävyjä, jatkuukin Todisteessa tutun oloisena. 

Sota on jo takana, mutta väkivallan koneisto vain muuttaa ilmiasuaan ja kohdistuu henkisen vapauden nujertamiseen ja sitä edesauttavaan valvontaan. Kiellettyjä kirjoja löytää piiloista, kiellettyjä asioita kirjoitetaan päiväkirjoihin ja kätkettyihin kirjeisiin. Kirjakauppias Victorilla ei siksi ole paljon myytävää, kaikki on kiellettyä, paitsi sellainen kirjallisuus, josta kukaan ei ole kiinnostunut.

Koska näissä teoksissa ei ole pienintäkään huumoria, tapahtumapaikan alkaa nähdä dystooppisena ja ihmiset pystyyn kuolleina zombeina, epä-ihmisinä. Se on totalitaarisen valtion sielunmaisema. Suurin osa tekstistä on pelkistettyä ja toteavaa dialogia. Paikka on myös edelleen anonyymin oloinen, vaikka jossain kohtaa Unkarin vuoden 1956 kansannousu vilahtaa taustalla, uutena väkivallan ryöpsähdyksenä.

Kaksoset Lucas ja Claus erosivat Ison vihon lopussa, vaikka olivat läheisiä kuin yksi ja sama henkilö. Claus pakeni rajan yli ja Lucas palaa 15-vuotiaana asumaan isoäitinsä taloon pikkukaupungissa. Hän ottaa luokseen asumaan nuoren Yasminen ja tämän vammautuneen lapsen, joka ilmeisesti on insestin seuraus. Poika, Mathias on kuitenkin älykäs ja Lucasin tukemana hän kestää kiusaamisen koulussa. Sitä ennen äiti on jo kadonnut. Lucas on kieltänyt äitiä ottamasta poikaa mukaansa suurempaan kaupunkiin. Lapsi ikävöi äitiään. Lucas sen sijaan on tyhjä tunteista, vaikka hän on komea nuorukainen, johon naiset ihastuvat. 

Kertomuksessa tavataan sodan murjomia ihmisiä, jotka kaikki ovat jollain tavoin vaurioituneita, kuten Clara, johon Lucas tuntee vetoa, koska tämä muistuttaa hänen äitiään. Isoäidin talon ullakolla roikkuu kaksi luurankoa, hänen tyttärensä ja tämän vauva, sodan uhreja hekin. Lucas ja poika suhtautuvat niihin kuin huonekaluihin:

- Pidän, varsinkin vauvasta. Se on rumempi ja pienempi kuin minä. Eikä kasva ikinä. En tiennyt että se oli tyttö. Sellaista ei voi tietää jos toinen on pelkkä luujuttu. - Niitä juttuja kutsutaan luurangoiksi.

Karut näkymät täydentyvät monen yöllisillä painajaisilla. Erään talon parvekkeella Uneton viettää öitään, kellonaikaa satunnaisilta ohikulkijoita kysellen. Hänelläkin on muistonsa, sodan jälkeen tapettu vaimo, orpokodiksi muutettu kotitalo, entinen kartano.

Kaupungin asukkaat sentään yrittävät tukea toisiaan. Sekin pitää tehdä viranomaisten tietämättä. On hyvä tuntea puolueen virkamiehiä, heillä on  mahdollisuus järjestelyihin. Kaikilla kaupunkilaisilla on kauheat menetyksensä ja varsinkin seksuaalinen hyväksikäyttö on jättänyt useaan henkilöön parantumattoman jäljen.

Vaikka Lucas vakuuttaa, ettei tunne rakkautta ketään kohtaan, jotain sen tapaista joka tapauksessa ilmentää hänen huolenpitonsa Mathias -pojasta. On kuin nuori mies opiskelisi kadonnutta tunne-elämää ja orpo poika on hänen opetusvälineensä. Niin hyvin Lucas on onnistunut sisäistämään kaksosveljensä kanssa Isoon vihkoon kirjoittamansa elämisen ohjeet, tapetut tunteet ja julmuuden harjoittelun, joilla valtiossa piti pärjätä. Lucas auttaa myös kommunistisessa valtiossa työttömäksi joutunutta pappia, vanhaa ja masentunutta miestä.

Kaksosveljeä Clausia muut pitävät kuolleena, mutta Lucas on varma veljen paluusta. Onko paluu totta vai ei, siitä ei lukijakaan pääse varmuuteen. Luotettavaa tietoa ei tule. Lopussa on viranomaisten vahvistus, ettei kummankaan pojan elämästä ole virallista todistetta, siksi heitä ei ole.

Hautojen ja luurankojen luona yöpyvät ihmiset jatkavat varjojen elämäänsä, kaikki ovat sodan ja totalitarismin uhreja.  Samalla kun tyly kieli ja sisältö karmaisevat, on outoa havaita, että Todiste - kuten Iso vihkokin - on helppolukuinen. Se johtuu äärimmilleen hiotusta kerrontatavasta, jossa dialogi nakuttaa armottomasti eikä salli lukijan herpaantua. Tyylin on kerrottu ainakin osaksi johtuvan kirjailijan ranskan kielestä, jonka hän oppi vasta aikuisella iällä ja jolla tämän trilogian kirjoitti.

Ágota Kristóf: Todiste
La Preuve, 1988, suomentanut Ville Keynäs
WSOY/Tammi, 2023, 192 s

Irene Zidan: Isäni appelsiininkukkien maasta

Kansi Ville Laihonen

Vääryydestä jolle ei ole sanoja (takakansi)

Alkaen Israelin perustamisesta vuonna 1948 Lähi-idässä on ollut käynnissä konflikti, joka on toistuvasti puhjennut sodaksi. Palestiinalaisia pakolaisia on paennut naapurivaltioihin ja muihin maihin. Toimittaja ja kirjailija Irene Zidan on palestiinalaisen isän ja suomalaisen äidin tytär ja hänen esikoisteoksensa Isäni appelsiininkukkien maasta lähtee samasta tilanteesta.

Siirtolaisvirta on samanaikaisesti kulkenut päinvastaiseen suuntaan Israelissa, sinne muuttaa jatkuvana virtana juutalaisia kaikkialta. Israel on myös levittäytynyt palestiinalaisalueille siirtokuntina, jotka YK on tuominnut lainvastaisina. Nyt Gazan kaistaleella kuollaan päivittäin massiivisissa sotilasoperaatioissa eikä Hamas ole vapauttanut kaikkia ottamiaan panttivankeja. Siviiliväestö on murskautumassa kahden tulen välissä maailman katsoessa tuhoa uutiskuvista.

Konservatiivikristityt ovat vahvassa myötätuulessa Trumpin kannattajina eivätkä Netanjahun hallituksen toimet kohtaa kritiikkiä suurimmalta tukijaltaan, olivat ne kuinka tuhoisia hyvänsä. Israelin nykyisen hallituksen tukijat päin vastoin katsovat sen omaavan raamatullisen oikeuden laajentumiseen alueella. Näistä ihmisistä ja heidän suhteestaan Israeliin Terhi Törmälehto kirjoitti hienon romaanin He ovat suolaa ja valoa. Trump näkee Gazan alueen lupaavana tulevaisuuden rakennuskohteena, kunhan alue on tyhjennetty sen nykyisistä asukkaista.

Irene Zidanin romaanissa Israelista käytetään nimitystä Valtio ja palestiinalaisten asuttamista alueista Kaistale ja Ranta eli Gaza ja Länsiranta. En ihan ymmärrä, miksi se on ollut tarpeellista. Olisiko niin, että nimet ovat niin pahasti sodan miinoittamat ja kirjailija itsekin niin vereslihalla yhden sukuhaaransa kohtaloista että hän on halunnut käyttää näitä viileitä yleissanoja noiden nykyisten sotatantereina tunnettujen nimien asemesta? Tämä on romaani eikä muistelma, mutta oman sukunsa kokemuksia Zidan ilmeisesti on käyttänyt kirjaansa samoin omaa toimittajataustaansa Lähi-idän kirjeenvaihtajana (nimellä Aishi Zidan).  Hamasin hyökkäys Israeliin syksyllä 2023 on jo tapahtunut kirjan nykyajassa.

Amira Mansurin, minäkertojan kertomuksessa vuorottelevat hänen arkensa ison päivälehden palestiinalaistaustaisena toimittajana ja perheenäitinä nykyajassa sekä hänen isänsä historia pakolaisena, perheenisänä ja perheestään etääntyneenä vanhuksena. 

Omakohtainen kokemus ulkopuolisuudesta, vain ulkomuodon perusteella valottaa sitä mitä moninaisimpien solmukohtien vyyhteä mitä vähänkään normista poikkeavat ihmiset Suomen tapaisessa, pitkään hyvin homogeenisessä maassa joutuvat kohtaamaan. Vaaleita ja karvattomia sääriä voi kadehtia, jos itsellä iho ärtyy karvojen höyläämisestä uimahallikäyntiä varten. Vain suomen kieltä taitava Amira joutuu jo koulussa tuntemaan nahoissaan opettajan epäilyn; tarvitsisiko hän kielen takia tukiopetusta? Isään kohdistuu tietenkin vyöry epäasiallista ja lannistavaa kohtelua.

Isä on syntyisin siitä Palestiinasta, jossa 70-luvulla oltiin vapaamielisempiä kuin nykyään. Naiset eivät käyttäneet huivia, uskonnollinen fundamentalismi ei vielä ollut vallitseva suuntaus. Isä on lahjakas ja sivistynyt mies, joka otti isyysvapaata piirilevytehtaalta osallistuakseen tyttärensä hoitoon, kun se oli vielä harvinaista Suomessa. Vaikka suomen kieli on perheen kotikieli, hänellä on muualta tulleen puhetapa ja ulkonäkö, niinpä hän saa terveyskeskuksessa tai marketissa ymmärtämätöntä ja kärsimätöntä kohtelua. 

Zidan kuvaa iloisen ja optimistisen miehen muuttumista hermostuneeksi ja sulkeutuneeksi mieheksi, joka istuu nauliintuneena synnyinmaansa masentavaan uutisvirtaan. Mies saa rauhaa vain omien ruokiensa kokkaamisesta - vaikka suomalaisista tomaateista ei aivan samaa aromia irtoa. Tyttäret etääntyvät masentuneesta isästä, äidin koulutusta vastaava työ on köyhälle perheelle tarpeen. Kuormittuva tilanne sairastuttaa lopulta isän ja häntä hoidetaan psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla.

Isäni appelsiininkukkien maasta kadottaa paikoitellen jännitteen risteillessään turhan laaja-alaisesti Amiran arjessa. Toimituksessa kollegat ovat ymmärtäväisiä, maailmaa nähneitä tyyppejä riittää. Aviomies tukee kaikessa, lapset tuovat iloa. Työterveys tulee apuun kun Amirakin romahtaa. Lieneekö tarkoitus kuvata myös positiivisia asioita Suomesta, eikä vain isän kokemia vastuksia? Toisaalta toimituksen ulkopuolella Suomi näyttäytyy inhottavien someräyhääjien maana, jokaisesta artikkelista Valtion puolustajat hyökkäävät Amiran kimppuun ja syyttävät häntä ja lehteä puolueellisuudesta.

Isä kuitenkin kantaa mukanaan suurinta traumaa, hänen silmiensä kautta lukija näkee yhden ihmisen kokemuksissa kaiken kohtuuttomuuden. Siksi hän on kirjan sydän, sen nimen mukaisesti. Hänessä ruumiillistuu palestiinalaisten onneton kohtalo sijaiskärsijöinä juutalaisten holokaustista. Johon heillä ei ole yhteyttä eikä syyllisyyttä.

Kun yritin selittää syytä sille, miksi olen kasvissyöjä - tiedättekö ilmasto lämpenee ja lihankulutus on yksi osa ongelmaa - sukulaiseni tuijottivat minua ensin epäuskoisena ja nauroivat sitten vedet silmissä. Heillä oli konkreettisempia ongelmia. "Ei se maailma sinun lautasellasi tuhoudu", Riham sanoi, kun puhe taas kulki.

Vahvimmillaan kuvaus on kun Amira muistelee lukioikäisenä tekemäänsä matkaa Länsirannalle ja kohtaamistaan sukulaistensa kanssa. Siitä lähtien kertomus napakoituu ja isän elämän mittainen ponnistelu tulee lähemmäs. Ponnistelu joka alkaa jo alaikäisenä vankeusrangaistuksella - "Tiedätkös, pidätykset ovat palestiinalaispojille kuin asepalvelus. Melkein kaikkien on pakko suorittaa se jossain  vaiheessa." 

Aikuinen tytär osaa jo paremmin kuunnella isää, jonka ahdistuksen syyt ovat jääneet pienelle lapselle käsittämättömiksi ja pelottaviksikin. Lohdullisesti isä ja tytär päätyvät lähentymiseen. Kaistaleen, Rannan ja Valtion kesken tilanne ei voisi olla tukalampi.

Irene Zidan: Isäni appelsiininkukkien maasta
WSOY, 2024, 281 s

Sjón: Skugga-Baldur

Kansi Eliza Karmasalo/Like

Punaruskeat napaketut muistuttavat ihmeellisen paljon kiviä. Kun ne makaavat kivien vieressä talvisin, niitä on toivotonta erottaa kivikosta. Paljon vaikeampaa kuin sinikettuja, jotka aina häämöttävät tai kuultavat hangella.

Tällaisia ongelmia voi metsästäjällä olla Islannissa, 1800-luvun loppupuolella. Islantilaisen Sjónin hyvin pienessä mutta kuin kullanhuuhtojan vadista hiotussa romaanissa Skugga-Baldur tavataan eräs kettu, pastori Baldur, kasvitieteilijä Friðdrik B. Friðjónsson ja muutama muu. On myös nuori tyttö, joka on löytynyt haaksirikkoutuneelta purjealukselta. Hän on ainoa eloonjäänyt mutta pahasti kolhittu olento.

Tämä voisi olla tiiliskiviromaani, mutta sen sijaan se on lyhyt proosarunoelma, loistokkaasti kerrottu ja kerrostettu tarina, jossa paha saa palkkansa, lumi jymisee jäätiköillä, korpit hyppelevät ja kettu vilistää aavassa maisemassa. Siellä asustaa myös kasvitieteilijä Friðdrik B. Friðjónsson  ja toisaalla pappi Baldur Skuggason. 

Harvoin olen liikuttunut mistään lukemastani niin paljon kuin  sen kuvauksesta, kuinka kasvitieteilijä valmistaa elämässään kovia kokeneen tytön hautaan, kuin kaikkien rakastaman kuningattaren. On niin hienoa myötäelää hyvän ihmisen jalouteen, kuin siitä saisi pisaran lainaksi. Pappi Skugga-Baldur sen sijaan ei aseineen antaudu sääliin eikä rakkauden tekoihin. Sillä - suomentaja Tuomas Kaukon sanoin - Skuggabaldur on islantilaisten kansantarinoiden hahmo, joka on puoliksi kissa, puoliksi kettu tai koira. Sanalla voidaan tarkoittaa myös pahaa henkeä tai salamyhkäistä ihmistä, piileskelijää.

Islantilainen kansanperinne taipuu tässä runollisessa kertomuksessa mitä luontevimmin tarinan henkeen ja hengitykseen, pieniä ilkikurisen huumorin väläyksiä sinne tänne sirotellen, onhan ihminen niin pieni otus aseineenkin tämän taivaankannen alla. 

Maagista, vaivuin suorastaan nirvanaan tätä lukiessani. Kiitos Margit! Teos voitti Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2005.

Sjón: Skugga-Baldur, 2003

suomentanut Tuomas Kauko

Like, 2005, 112 s

Oliver Lovrenski: Silloin ennen

eka duunipäivä 3

enkä aio valehdella, jonas sai eniten paskaa niskaan, marco rages sille koko päivän, koska vaik jonas on mun veli, marcohan sen otti messiin, ja siks se on vähän niinku sen vastuulla, se adoptoi jonaksen sen sitä pitää kouluttaa

Marco alko jopa puhuu sujuvaa norjaa, ja niin se tekee vaan sillon kun se on tosissaan, mut se on oikeesti ihan hiton huvittavaa koska yhtäkkii se kuulostaa ikivanhalt äikän maikalt jonka kaulas roikkuu silmälasit ja leuas kasvaa harmaa parta, mä vannon sun ois pitänyt kuulla ku se oli et: jonas, olen hyvin pettynyt käytökseesi, olet läpeensä vajaaälyinen, sinulta puuttuu tyystin tavalliset valmiudet, perustiedot, kriittinen ajattelu jne jne

Neljä oslolaista 16-vuotiasta hengailee yhdessä, heitä yhdistää maahanmuuttajatausta - ainakin Kroatia ja Somalia - ja intressit, alpron, amfen, budin, candyflipin, hapon, lätkän, mämmin, pirin hankinta yhteiseen ajanviettoon. Oliver Lovrenski, kavereille Ivor, on kroatialaistaustainen, joka 19-vuotiaana kokosi puhelimelleen tallentamastaan ajatusvirrasta tämän sensaatioksi kuvatun esikoisteoksensa Silloin ennen. Lukiessa kuulostaa kuin räppäri vuodattaisi taustalla madonlukuineen. Pysäytyskuvia, luonnehdittiin jossain. Se onkin hyvä sana. Onerva Kuusen suomennos tavoittaa loistavasti oikean rytmin. Viimeiselle sivulle on listattu avainsanojen sanasto, joka ei kohdallani ollut aivan riittävä. Netti tuli taas apuun, kaiken löytää.

Ivorin, Marcon, Arjanin ja Jonaksen oleilu on itsetuhoista kuin Hunter S Thompsonin tai Charles Bukowskin viina- ja huumehouruiset maailmat, ja yhtä viiltävällä tyylillä raportoitua. Erona se, että nämä pojat ovat vielä nuoria, isoja poikia, joiden elämäntapa ja välinpitämättömyys lähipiirin ja yhteiskunnan pelastusyrityksille tanssittavat heitä veitsen terällä. 

Mikä on saanut pojat niin irti ja huumeisen elämän vietäväksi, se ei ole tässäkään yksiselitteistä. Taustalla on Ivorilla sukua, baba, joka oli suvun suurisydäminen pappa. Muillakin pojilla on ollut tärkeitä isovanhempia, joiden poistuminen näyttää olleen isompi isku kuin mikään muu. Jonaksella on pikkuveli, jota hän yrittää suojata väkivaltaiselta isältä. Äiti yrittää saada poikaa kotiin vaikka syömään, mutta ote on jo irronnut. Toisiltaan pojat saavat ymmärrystä, ystävyyttä, veljeyttä, naurua ja iloa. 

Tyypit eivät ole tyhmiä; lukio on käytävä, jos haluaa asianajajaksi. Dialogi on terävää, hauskaakin, aforismit lakonisia. Marco on Ivorille johtohahmo, hän on kova mutta pärjää kuvioissa. Kaveri kuuntelee äänikirjoja ja nyt oli kuuntelussa Bridget Jones! 

Värit kuitenkin mustenevat tässä tarinassa, kuten niillä on tapana tässä ympäristössä. Pojat seilaavat myrskyävällä valtamerellä ilman vanhan merikarhun opastusta. Hengenvaaralliset aineet ja aseet vaikuttavat imevän poikia puoleensa kuin magneettinen pimeys. Kohtalokkainta on kuitenkin se kun poika pettää mummon luottamuksen.

...yhen denan nimi oli steinar ja sil oli punanen nenä eikä juuri sanottavaa, mut täl kertaa se avas suunsa ja kysy jonakselt miks se kaato sitä paskaa itteensä, ja sillon jonas pysähty miettii, sano lopuks kipuun, ja steinar siihen et sä oot hengissä, ei siihen oo lääkettä

Oliver Lovrenski: Silloin ennen
Da vi var yngre, 2023, suomentanut Onerva Kuusi
Gummerus, 2025, 274 s

Atefeh Sebdani: Oman onneni nojassa. Nuoren iranilaisnaisen selviytymistarina

Äiti. En voi enää odottaa. Olen kohta kahdeksantoista. Aikuinen. Minun pitää päästää sinusta irti. Olin niin tyhmä. Enää en mene samaan lankaan. Sinä päivänä henki salpautui sisälle, äiti. Silloin, kun irrotit otteen käsistäni. Nyt minun pitää puhaltaa se ulos. En pysty pidättelemään sitä enää. Minun täytyy oppia elämään ilman sinua.

Atefeh Sebdani on 5-vuotias, kun hänet ja hänen kaksi pikkuveljeään raahataan valkoisen bussin perälle äidin jäädessä Irakiin perustettuun sotilasleiriin, Camp Ashrafiin. Se oli iranilaisen Kansan Mujahidin-organisaation asemapaikka, jonne isä oli jo poistunut, kadonnut perheeltään. Järjestö on marxilais-islamilainen ja perustettiin vastustamaan Iranin vallankumouksen jälkeistä teokratiaa, mullaheita, vanhoillista pappisvaltaa.  

Viisivuotias Atefeh lupaa äidilleen pitää huolta pikkuveljistään siihen asti kunnes äiti palaa heidän luokseen. Lapsia kuljetetaan halki Euroopan. He jäävät Saksassa mujahidinien lastenkotiin. Kuten meillä sota-aikana lapsia lähetettiin Ruotsiin, niin tässäkin organisaatiossa moni perhe lähetti lapsensa lastenkoteihin tai sijaiskoteihin. Rankan matkan jälkeen lapset, Atefeh, Amin ja  Mussa päätyvät Göteborgiin, iranilaiseen mujahidin-perheeseen, jossa on ennestään kolme lasta, oma ja toisen perheen lapsia. Äiti tulee pian, vastataan Atefehin päivittäisiin kyselyihin, mutta lopulta sijaisvanhemmat eivät halua enää kuulla kysymyksiä.

Uutta tytärtä kasvatetaan ankaralla kädellä perheessä, jossa on vain yksi tyttö aiemmin. Atefeh'lle opetetaan varsinkin siivous, siinä hän tulevina vuosina loistaa, sillä pojat eivät tee kotitöitä, sen sijaan heidän jälkeensä siivotaan. Tyttö, jonka perusturvallisuus on pahasti  järkkynyt, tekee kaikkensa miellyttääkseen perheen äitiä, mutta se ei ole helppoa. Isää olisi helpompi miellyttää, mutta myös uhkaavan oloista, sillä Atefeh huomaa pian, että isän kanssa ei ole kivaa jäädä kahden. Hylkäyskokemuksen jälkeen lapsi etsii vimmatusti rakkautta ja hyväksyntää - ja kantaa sisällään mykkää surua äidistä joka ei vain tule. Millainen perhe vain on parempi kuin ei mitään perhettä.

Sebdani kuvaa koskettavasti ahdistavaa tilannetta, jossa hän yrittää miellyttää kasvattiäitiä, olla näyttämättä ikäväänsä ja suorittaa jo kuusivuotiaana tottelevaisesti  monenlaisia kotitöitä. Kiitollisuutta häneltä odotetaankin, ja vaikka äiti soittaa jatkossa kerran vuodessa ja puhelu kestää viisi minuuttia, kasvattiäiti painottaa, kuinka tärkeää taistelua äiti ja isä - joka on jo kauan ollut vieras lapsilleen - käyvät vapauttaakseen maansa. Hänen vanhempansa ovat sankareita.

Lapsen silmin sivustakatsojana kuvataan fundamentalistista järjestöä, joka vaatii yksilön oman hyvinvoinnin unohtamista tärkeän tavoitteen puolesta. Etkö ymmärrä, kuinka suuren uhrauksen vanhempasi ovat tehneet? Kuten on tapana lahkoissa tai kulteissa, niiden organisaation huipulla istuu palvottu johtaja, jota ei pidä kyseenalaistaa, jolle kaikki on sallittu, jonka sana on laki. Pariskunta Maryam ja Massoud nauttii tästä asemasta. Heidän päämajansa sijaitsee Pariisissa. Sieltä käsin johdetaan vallankumouksellista toimintaa, joka keskittyy mielenosoituksiin ja vaikuttaa suosivan marttyyrikuolemia.

Googlasin kultin kriteereitä ja saatoin ruksata toteutuneeksi jokaisen kohdan alkaen karismaattisesta johtajasta päätyen poikkeavien mielipiteiden rankaisemiseen ja jäsenten elämän kontrollointiin. En tiennyt, helpottiko tieto vai herättikö se inhoa. Tämä organisaatio oli kulttti, enkä vonut enää selitellä sitä muuksi. Se  oli kultti, joka kirjaimellisesti käveli ruumiiden yli saadakseen huomiota. 

Atefeh näkee järjestössä ajan myötä muutakin vaikeasti hyväksyttävää kuin kuolemat. Järjestöstä puhutaan matriarkaalisena, ja tytölle kaadetaan siksi enemmän kotitöitäkin, siksi hänelle asetettiin suurempia vaatimuksia.Tasa-arvon irvikuva vallitsee tässäkin kodissa: äiti kuivaa kaksikymmenvuotiaan prinssin tämän tultua suihkusta. Sijaiskotiin muuttanut tyttö joutuu ojasta allikkoon vältellessään tunkeilevaa sijaisisää, perheen pojasta tulee ensin turva isää vastaan ja sittemmin seksipalveluksia vaativa riesa. Itse valittu poikaystävä tuo uutta valoa tytön elämään.

Oman onneni nojassa on erityisistä kokemuksista selviävän tytön kasvukertomus. Haavoittuvassa asemassa vieraassa perheessä kasvava Atefeh joutui vielä lapsena kantamaan aikuisen vastuuta ja hiljalleen irrottautumaan sekä uuden perheen että sen takana muurina nousevan järjestön ideologiasta. Siihen hän tarvitsi jatkuvaa valppautta ja nokkeluutta, jota hänellä onneksi koulumenestyksenkin perusteella oli. Kaikessa on pohjavireenä suru äidistä ja äidin toiminnan käsittämättömyys. YK:n alaisen UNHCRn, pakolaisavun kautta rakentuu pitkällisten mutkien kautta uusi yhteys parikymmentä vuotta myöhemmin. Siinä vaiheessa Atefeh Sebdanin suru oli jo muuttunut vihaksi äitiä kohtaan.

Tulipa tässä käytyä Göteborginkin kirjamessuilla, löysin youtubesta vuoden takaisen kirjailijahaastattelun. Rohkea nainen on kouluttautunut insinööriksi ja on nykyisin kolmen lapsen äiti. Kaiken lisäksi hän kertoo tarinansa taidokkaasti, se koskettaa karmeudessaan, ja siksi lukijan on helppoa myötäelää hänen vaikeuksista voittoon -polullaan kohti omaa elämää.

Atefeh Sebdani: Oman onneni nojassa
Min hand i min, 2023, suomentanut Elina Lustig
Atena Kustannus/Otava, 2025, 333 s

JP Koskinen: Haukansilmä

Kansi Tommi Tukiainen

Apatiaa vastaan annoksella maskuliinista seikkailuromaania! Tällaiseen päätelmään saatoin tulla luettuani hyvän matkaa JP Koskisen historiallista romaania Haukansilmä. Lajityyppi on lukuhistoriassani poikkeus, mutta tähän valintaan siivitti - tietenkin siivitti - aiemmin kirjailijalta lukemani Tulisiipi, perustellusti palkittu historiallinen romaani amerikansuomalaisten idealistien tiestä Neuvostoliiton paratiisiin. Tulisiipi on nimittäin ensimmäinen osa trilogiasta, viimeinen on Ukkoslintu. Mutta että päädyin suorastaan länkkärin tyyppiseen maailmaan, se oli pienoinen yllätys.

Luulin, että ajassa edetään, mutta Haukansilmä palaakin sivilvoorin aikaan ja kertoo, kuinka Kuuran perhe alun perin seilaa Atlantin yli Amerikkaan 1860-luvulla. Åiti, isä ja kaksi poikaa ottavat käyttöön englantilaiset nimet ja yrittävät löytää töitä Nyy Joorkista. Kun isä Edward Frost tekee satulaa läntloordin mielestä liian huolellisesti kun se pitäisi tehdä nopeasti, isä saa tarpeekseen ja perhe lähtee kohti länttä ja preeriaa. Tappelevat veljekset Veikko eli Wilhelm ja Yrjö eli George eivät tee asioita vanhemmille helpoiksi. Veikko oli jo suunnitellut tulevaa jobia putserina eli lihakauppiaana. Yrjö kertoo perheen kohtaloista minäkertojana.

Kertomuksessa ollaankin pian jo uudisraivaajien tasangoilla keskellä sisällissodan ja intiaanisotien melskeitä, kaaddämmit. Putseri, peikkeri, fii - ja muita fingliskan sanoja uudet amerikansuomalaiset viljelevät arjessaan. Perhe saa tuta kovan kohtalon, kun pojat kohtaavat intiaaniväijytyksen ja Yrjö kaapataan lakota-intiaanien heimoon. Poika adoptoidaan kovan kautta kymmenvuotiaana. Hyvän näkökyvyn ansiosta hän saa nimensä Haukansilmä ja hyvän hevosten käsittelytaidon kautta myöhemmin lisänimen Mies jota hevoset kuuntelevat. 

Elokuvien ystävänä on tullut westernejäkin, myös ns spagettilänkkäreitä katsottua riittämiin, joten Haukansilmä nosti mieleen lukuisia tuttuja kohtauksia ja juonikuvioita länkkäreistä. Pertti Avolan tietokirjan Ruutia valkokankaalla luin vuosia sitten, ja se taustoitti mainiosti elokuvien maailmaa. Tämä kertomus on siinä mielessä tutun oloinen eikä tarvitse kuin istuttaa John Waynen tai Clint Eastwoodin perinteisten roolihahmojen tilalle sankariksi suomalaissyntyinen siirtolainen, josta kuuden vuoden aikana kehittyy kelpo intiaani, kielineen, taitoineen ja elintapoineen. Sankari pärjää luonnossa, ratsastaa mustangilla, metsästää antilooppeja ja on arvostettu kyvyistään. Omassa mielessään hän on silti ulkopuolinen vaeltaja, muille vähäpuheinen, jurokin.

Nuolilla ampuvien intiaanien ahdinkoa kaikkialle levittäytyvien, tuliaseilla ampuvien valkosilmien keskityksessä heidän omilla maillaan kertomus kuvaa myötäeläen. Intiaanireservaatteja perustetaan tappion kärsineille. Niissä intiaanit näkevät nälkää, koska ruokatoimituksissa hämärät välikädet näkevät omat mahdollisuutensa. Biisoneita valkoiset tappavat ylen määrin, jotta intiaaneilta loppuisi sekin ravinto alkuperäisessä elinympäristössä. Joten, JP Koskinen ei tyydy kliseiseen sankarikuvastoon, taustalla on selvästi yhteiskunnallista tutkimusta, kuten tässä ajassa voi jo odottaa. Tässä se lähestyy Sergio Leonen westerneitä, joissa mikään ei ole mustavalkoista. Enemmän ilmassa leijuu eloonjäämisen kamppailu ja veren haju.

Muutama jäpäkkä naishahmokin löytyy saluunoista, vähän kuin Jane Calamity, johon tutustuin aikanaan Pecos Bill-sarjakuvassa. Dianan oljen väriset kiharat pettävät; hänen ampumistaitonsa kelpaa sirkusnäytöksiinkin. Naiskuva on kyllä aika kliseinen. Muutoinkin henkilökuvien hahmottelu jää hieman pahviseksi.

JP Koskinen kirjoittaa tässäkin romaanissa mukaansatempaavasti ja osaa nasevan dialogin. Aihemaailma on kuitenkin sen verran kaukainen ja - vuosikymmenten tarjonnan jälkeen - mielessäni jo hieman kulahtanut, joten olin hieman väsähtää tällä mutkittelevalla lännen tiellä. Meksikosta ja Sierra Madresta lukiessani päässä alkoi soida ikimuistoinen Meksikon pikajuna ja tyylilaji vaihtui lennossa...

Täydensin tätä maskuliinista seikkailua sopivasti parilla tunnilla Led Zeppeliniä dokumenttielokuvassa Becoming Led Zeppelin. Saattoi tulla yliannostus testosteronia, sen verran väkevää tuo nuorten rokkikukkojen performanssi vanhemmalle rokkikanaselle.

JP Koskinen: Haukansilmä
Like Kustannus, 2021, 466 s

Elisa Shua Dusapin: Pachinko-kuulat

Japanissa korealaiset saivat huomata, ettei heillä kansallisuutensa takia ollutkaan mahdollisuuksia työmarkkinoilla. He keksivät pelin. Pystypelilauta. Mekaaninen vipu. Metallikuulat. Ja kuulilla sai savukkeita.

Pachinko-kuulat on toinen suomennos ranskalais-korealaiselta Elisa Shua Dusapinilta Sokcho talvella -teoksen jälkeen. Minä-kertoja Claire saapuu Sveitsistä Tokiossa asuvien isovanhempiensa luokse tarkoituksenaan järjestää heidän kanssaan yhteinen matka Etelä-Koreaan, jossa nämä eivät ole lähtönsä jälkeen käyneet. Isovanhemmat pakenivat aikoinaan Korean sotaa ja asettuivat Tokioon. Ei ole selvää, että he edes haluavat käydä synnyinmaassaan eikä asiasta puhuminen ole helppoa. Claire on unohtanut korean kielen eivätkä isovanhemmat puhu japania - tai ainakin he kieltäytyvät käyttämästä kieltä. Hyvin vajavainen englanti on yhteinen kieli. Hiljaisuus on väkinäistä ja ilmassa risteilee alati jännitteinen tunnelma.

Isovanhemmat pitävät elannokseen pelihallia, joka sijaitsee asunnon vieressä, vähemmän arvostetulla korealaisten, zainichien alueella, Shin-Okubussa, joka on kuin yksi pitkä grillattu kanavarras. Pachinko-peli on korealaisille pakolaisille ollut ensimmäinen mahdollisuus työllistää itsensä Japanissa. Siksikin se on ilmeisesti ollut halveksittu, vaikka suosittu. Peliriippuvaiset kököttävät koneiden äärellä aamusta iltaan, voimatta kuitenkaan paljon vaikuttaa kuulien ratoihin. Tyttärentytärtä hämmästyttää vanhusten sosiaalisen elämän rajoittuneisuus: heidän elämänsä rajoittuu metallikuulien vaihtamiseen rihkamaan. Rahapelit kun ovat kiellettyjä, niin pelaaja saa palkinnoksi vaikkapa nallen, jonka sitten pelisalin ulkopuolella voi vaihtaa rahaksi.

Claire opettaa lomallaan ranskaa Mieko-tytölle, jonka äiti rouva Ogawa opettaa samaa kieltä ja on omissa töissään kiireinen - ja isä on kadonnut omille teilleen. Claire poistuu mielellään vaitonaisten ja hankalasti ymmärrettävien isovanhempiensa luota tyttöä opettamaan. Rouva Ogawankaan luona ei tunnelma ole välttämättä lämmin, isän poissaolo on jäänyt jäytämään äidin ja tyttären välejä, asiasta ei puhuta, ei ole puhuttavaa - tässäkään kodissa, joka sijaitsee hylätyn hotellin yläkerroksessa.

Kuten Sokcho talvella, Pachinko-kuulat on kerrottu lasimaisen pelkistetyllä kielellä, rivien väleistä hengittää lausumattomien tunteiden tiheys. Sukupolvia erottavat liian suuret kokemukset, eurooppalaisella tyttärentyttärellä on vaikeuksia nähdä, miksi isovanhemmat ovat haluttomia matkustamaan Koreaan. Isovanhemmat eivät osaa kertoa, mitä kaikkea ovat kokeneet matkallaan sinne missä nyt ovat, fyysisesti ja mielessään. Japanin korealaisille ei ole koskaan ollut Pohjois- ja Etelä-Koreaa. 

Mieko ja Claire sentään löytävät lämpöä ja iloa toistensa seurasta kun vanhemmat sukupolvet näyttävät liikkumattomilta ja turtuneilta arjessaan. Ei ihme, että Claire kaipaa poikaystäväänsä, ilmapiiri aikuisten kesken näyttää kertomuksessa vähintään alakuloiselta, hiljaisuus ihmisten kesken valtavalta Tokion katujen ja pelihallin metelissä. Kukaan heistä ei ole kotonaan. Suurkaupunki näyttää kovalta ihmisille, jotka sota on heittänyt vieraalle maalle. Tylyjä saattavat olla myös vanhempien eleet ja vastaukset lapselle. Kirjailija vangitsee taitavasti kaupungin tunnelman täsmällisillä otoksilla.

Elisa Shua Dusapin: Pachinko-kuulat
Les Billes du Pachinko, 2018, suomentanut Anu Partanen
Siltala, 2024, 175 s

Joonatan Tola: Punainen planeetta

Kansi Tuomo Parikka (kuva kotialbumista)

Koko planeetta ei ollut synnyttänyt isääni jännittävämpää miestä: hän oli tyylitietoinen ja hyvännäköinen, pirullisesti virnuileva puheripulikone, vangitseva tyyppi joka "osasi ottaa yleisönsä". Sitä paitsi isän järki leikkasi kuin aivokirurgin veitsi ja selvinpäin isä vaikutti tavallistakin kirkasjärkisemmältä. Lyhyesti: isä oli - niin kuin sanotaan - valloittava persoonallisuus.

Lapset joutuvat sopeutumaan ja selviytymään kaikenlaisissa olosuhteissa. Sen voi havaita erityisen hyvin Joonatan Tolan esikoisteoksesta Punainen planeetta. Puhutaan virtahevosta olohuoneessa, ja sellainen mammutin kokoinen virtahepo on epäilemättä Mikko Tola, Joonatanin isä, joka 35-vuotiaana kuollessaan oli totuttanut (korjaus alkuperäiseen jossa väitin hänen tehneen niin 35 vuoden ajan) lapsensa ja vaimonsa loputtoman kaoottiseen elämään. Autofiktiivinen romaani kuvaa kirjailijan lapsuutta perheessä, jossa skitsofreniaa ja alkoholismia poteva isä vie perhettään myrskystä toiseen, vailla tyventä päivää. Kirjailija kertaa itsetuhoisia tapoja ja toilailuja mustalla huumorilla - selviytymiskeino sekin. Loppua kohden kyllästyminen, vihaisuuskin alkaa pilkahdella kertomuksen sävyistä selvemmin (mielisairauden kieltämisen takia me elimmekin jo koko perhe kuin joukkopsykoosissa.)

Nauru juuttuu lukijalta kurkkuun ja ennemminkin kauhu ja suru vaihtelevat tunnelmana. Kohtuuttomia tilanteita nousee tiheästi vastaan perheessä, joka onnistuneesti pakoilee sosiaaliviranomaisia vuodesta toiseen. Vanhemmat kehittyvät huostaanottoviranomaisten harhauttamisessa, isän uhkailujen säestyksellä. Onko tällainen elämä mahdollista nelilapsisessa perheessä Suomessa?

Selityksenä saattavat olla perheen jatkuvat muutot paikkakunnalta toiselle ja toisaalta vanhempien rakkaus. Siis nuoren äidin loputon kärsivällisyys rakastamaansa sairasta miestä kohtaan ja lehmän hermot, kuten Mikko, taiteilija, elämäntapaintiaani ja isä vailla vastuuta äitiä, Omenankukkaansa kuvailee. Äiti oli kunnollisen poikaystävän jälkeen kaivannutkin seikkailua ja jännitystä elämään.  Varakas suku yrittää auttaa, vaikka miehen kiitokset usein kääntyvät oikeushaasteiksi. Taiteilija kun kokee itsensä enimmäkseen väärinymmärretyksi. 

Koko sukusaaga keriytyy auki isoäidin Hipen alias Hurtan ja aikuisen Joonatanin tapaamisesta. Isä Mikko ei olekaan ensimmäinen eksentrinen hahmo suvussa; hänen isänsä, polion halvaannuttama neurokirurgi, neroa lähentelevä monialainen lahjakkuus uhmaa kaikkia ennusteita ja rakentaa kokonaisen hoitoyksikön ympärilleen, jonka turvin elää vielä kauan suhteellisen toimeliasta elämää. Tosin hänkin poikansa lailla vaimoaan uupumukseen asti työllistäen. Tässäkin suvussa voi nähdä sen, kuinka ällistyttävän "tarttuvia" parisuhdemallit ovat sukupolvien ketjussa.

Tolan suku on edeltävissä sukupolvissa varakasta joukkoa, joka myös kykenee auttamaan vallankumouksellista ja joka suuntaan siltoja polttavaa taiteilijaa. Hän taas vastaa asianajajan välityksellä kunnianloukkaussyytteillä. Suku ja entiset tukijat päätyvät katkaisemaan välit, tai kuten isoäiti, Hurtaksi nimetty, hänellä ei jäänyt kuin yksi tie valoon: kylmetti koko sielunsa.

Taiteilijalla on kaikki aika - ja maanista energiaa - sekä taiteeseen, kirjoittamiseen, ryyppäämiseen että jatkuviin projekteihin, koska päivätyötä hän ei ole koskaan harkinnut eikä myöskään lastensairaanhoitajaksi kouluttautunut äiti ehdi muuta kuin toteuttaa miehen suunnitelmia ja hoitaa lapsia. Niinpä lapset näkevät toisinaan nälkää, perhe elää tuilla ja lainoilla. Isä otetaan säännöllisesti psykiatrin hoidettavaksi sairaalaan, jossa hän näyttääkin nopeasti tervehtyvän. 

Oman isän itsemurhakirjeiden lukeminen on kyllä sillä lailla erikoista puuhaa, että niiden mukaan minun ei pitäisi olla olemassa - ja jos palomiehiltä olisi kestänyt pari minuuttia kauemmin, en kirjoittaisi näitä rivejä.

Isän terrori sukua kohtaan katkaisi myös lasten, tulevien orpojen yhteydet sukuunsa pitkäksi ajaksi. Kirjailija kuvaa sydäntä särkevästi pienen lapsen riippuvuutta äidistä, joka näyttää ainoalta järkevältä vanhemmalta täysin vastuuttoman isän rinnalla. ...kun äiti poistui huoneesta, aloin pillittää...

Itsemurhauhkauksia ja -yrityksiä tehnyt Mikko Tola onnistuu lopulta. Siinä vaiheessa äidillä on jo todettu MS-tauti. "Isä on kuollut". "Okei", vastasin ja jatkoin autoleikkiä veljeni kanssa. 

Traaginen perhehistoria on kerrottu lapsen silmin ja kirjoitettu sydänverellä, mutta samanaikaisesti tyylillä. 

Joonatan Tola: Punainen planeetta
Otava, 2021, 344 s

Olga Tokarczuk: Empusion. Kauhua keuhkoparantolassa

Kansi Ville Laihonen

Yrttilikööriä herrainpensionaatissa, siinä eräs toistuva rituaali puolalaisen nobelkirjailijan Olga Tokarczukin tuoreimmassa romaanissa Empusion. Romaani asettuu Thomas Mannin Taikavuoren - joka täytti 100 vuotta 2024 - maisemiin, Görbersdorfin (nyk. Sokolowsko) tuberkuloosiparantolaan, ensimmäistä maailmansotaa edeltävänä aikana. Seutu oli siinä vaiheessa osa Preussin Sleesiaa. Nämä ajalliset ja maantieteelliset rajat eivät korostu Tokarczukin feministis-filosofisessa seikkailussa historiallisen parantolan ympäristössä. Pikemminkin Mannin Taikavuori on annettu maisema, johon kirjailija heittäytyy pikkuisen kiusaamaan omahyväistä miessukukuntaa.

Thomas Mannia en ole, muistaakseni Kuolemaa Venetsiassa lukuunottamatta lukenut, mutta sen sijaan mieleen putkahti Aki Ollikaisen Kristuksen toinen tuleminen, joka filosofoi mieleenpainuvasti samassa ajassa ja vastaavassa kotimaisessa historiallisessa paikassa.

Sopivan vanhahtavalla kerrontatyylillä ja lukujen otsikoiden koristeellisella kirjasinfontillakin kertomus vie aikailematta menneeseen aikaan, keuhkotautisten herrojen seurapiiriin, jossa herrat keikaroivat ja keskustelevat maailmanmenosta kuoleman varjon häälyessä lähietäisyydellä. Romaanissa on myös muutama sumea mustavalkoinen valokuva, W.G. Sebaldin tyyliin. Tapani Kärkkäisen suomennos on loistava.

Henkilöitä on yhdeksän ja heidät on kaikki esitelty alkulehdellä ammatteineen ja kotipaikkakuntineen paikallisen henkilökunnan lisäksi. Listan viimeisenä esiintyvät seinien, lattioiden ja kattojen nimettömät asukkaat. Mihin tämä arvoituksellinen ryhmä viittaa, siitä saadaan harvakseltaan vihjeitä taustalta tulevissa me-muodossa esitetyissä hieman etäännytetyissä, leikkisän ironisissa kommenteissa. 

Kertomus etenee päähenkilön, 24- vuotiaan korkeakouluopiskelijan Mieczyslaw Wojniczin näkökulmasta. Hän joutuu vanhempien herrojen seurueessa varsinaiseen kiirastuleen, persoonaltaan ja miehisyydeltään erilaisena, anomaliana tarkkailun ja puolittain kätketyn naureskelunkin kohteeksi. Siihen hän on tottunut jo kotona äidittömänä, isänsä kasvatuksessa ja koulussa. Sadismia on tarjoiltu ennenkin, joten erilaiset hoitoihin kuuluvat karaisevat toimenpiteet eivät tule yllätyksenä. Woijnicz on lähes vainoharhaisesti tarkkailua pelkäävä ja nujerrettu nuorukainen.

Empusion tulee sanoista empusa, naisdemoni, ja symposion, vapaiden miesten keskustelutilaisuus antiikin Kreikassa. Vilkkaasti filosofoivia sairaita miehiä yhdistää vain yksi aihe: naisten halveksunta, pelonsekainenkin. Lähestyvän kuoleman odotus ja kauhu saa naisdemonin muodon. Misogyyniset näkemykset eivät ole tuulesta temmattuja. Kirjailija luettelee kirjan lopussa pitkän listan historian kuuluisuuksia, joiden näkemyksiä on mukailtu herraseurueen keskusteluihin,  Augustinuksesta Darwinin, Freudin, Nietzchen, Sartren, Schopenhauerin ja monen muun lisäksi aina runoilija Yeatsiin. Naisten kamaluuteen päädytään säännönmukaisesti, kun muut yhteiskunnalliset ja filosofiset dilemmat on käsitelty. Miehet päättelevät, ettei naisdemoneita ole olemassa, mutta jotenkin kuitenkin on, koska keskustelevat heistä.

- Filosofisessa mielessä emme voi pitää naista täydellisenä ja tarkkarajaisena subjektina, jollainen mies luonnostaan on. Siitä seuraa, että nainen voi kehittyä ja säilyttää identiteettinsä vain miehen yhteydessä. Mies luo rajat naisen identiteetille.

Kauhun tunnelmaa keuhkoparantolassa lisäävät vuoristoluonnon jylhyys ja metsän mystiset miilunpolttajien menot sekä vanha rakennus ullakkoäänineen. Keuhkoparantolassakin on kahden kerroksen väkeä; herrainpensionaatti on alemman säädyn odotuspaikka, varsinainen sanatorio on varakkaimpien puoli, jonne tuon  halvemman hoidon asiakkaat periaatteessa jonottavat, mutta käytännössä eivät näytä pääsevän. Pensionaatissa hoitoina käytetään hallimakuuta ja kävelyjä.

Viattomalle Wojniczille valkenee epämiellyttävällä tavalla, että pensionaattia riivaavat vaietut kuolemantapaukset, jotka eivät näytä sairauteen liittyviltä, vaan rituaalinomaisilta, marraskuun pimeyteen ajoitetuilta uhreilta. Potilaat myös sekoittavat päänsä vahvalla liköörillä,  Schwärmerei sisältää mm sieniä, joten he irrottautuvat arjestaan melkoisilla tripeillä illallisten yhteydessä. Kauhu ilmenee tunnelmassa, sumuisilla rinteillä, ääninä. Lukijaa kauhistuttaa vielä erikseen nuoren miehen pakkomielle etsiytyä vuoren rinteille pimeässä tai ullakolle - ilmassa roikkuu pahaenteinen uhka.

Keskellä epävakaasti vellovaa kauhukabinettia touhuaa kohtuullisen rationaalinen lääkäri, joka lopulta esittää levottomalle potilaalleen humaanejakin ajatuksia erilaisuuden ja epätäydellisyyden arvosta. Hän saa kaikkiin elintoimintoihinsa torjuvasti suhtautuvan ja lähes aseksuaalin nuoren miehen rauhoittumaan.

Olen tyytyväinen, että luin kirjan loppuun. Lukemista haittasi ensimmäisten sadan sivun aikana ajatus keskeyttää. Kun pääsin sisälle parantolan ovista ja keskusteluihin, siinä oli mielenkiintoiset ajatuskuvionsa. Toisaalta mielikuvituksellisia kauhunäkyjä - eli fantasiaa - en täysin sulattanut, tulivat ne sitten ullakon kujerruksista tai metsän sammalväestä, myyteistä. Parhaina hetkinä Empusionissa tuoksui kuitenkin pyökkimetsän ihanuus ja lennokkaat keskustelut siivittivät hengen rientoa. 

Olga Tokarczuk: Empusion, suom Tapani Kärkkäinen

WSOY, 2024, 368 s

Elokuvissa: A Complete Unknown

Ihana 60-luku! Nyt oli erityisen paljon tarvetta pysäyttää painajaiset päässä kaiken viime päivien mielettömän ja synkistävän uutistulvan jälkeen. Mikään siihen ei olisi tepsinyt paremmin kuin James Mangoldin uusi elokuva Bob Dylanin muusikon tien alkutaipaleesta 60-luvun alkupuolella. Enkä usko, että monikaan olisi voinut vetää tuon roolin paremmin kuin Timothée Chalamet, alle 3-kymppinen uusi tähti filmitaivaalla.

Elokuvan New York näyttäytyy tietenkin täydellisenä vastakohtana sille Trumpin Amerikalle, jopa New Yorkille, joka nyt vyöryy päälle joka tuutista. Kuusikymmenluku mullisti paitsi musiikin, myös politiikan; trendinä nousi rauhanliike ja mielenosoitukset USAn Vietnamin sotaa vastaan. Elokuvassa näkyykin molemmista väläyksiä, usein TV-uutisten kautta, myös Kennedyn murhan uutisointi.

Varsinkin musiikki ja musiikin tekeminen, sanoittaminen, säveltäminen, harjoitukset, hyminät ja lopulta keikat ja konsertit taustoittavat nuoren Dylanin tietä. Ensinnä nähdään Dylanin lampsivan sairaalaan, jossa hänen musiikillinen sankarinsa Woody Guthrie makaa vakavasti sairaana folklegenda Pete Seegerin istuessa ystävänsä vieressä. 

Nämä kaksi antoivat elokuvan mukaan heti tukensa Dylanin tekemisille, Seegerin roolissa isällisenä hahmona Edward Norton. Seegerin ja Dylanin välille kehkeytyy elokuvassa musiikillinen konflikti, kun nuori mies myöhemmin lipuu folkin pehmeästä Where have all the flowers gone kohti sähkökitaralla esitettyä ja Newportin folkfestivaalilla buuausta synnyttänyttä I ain't gonna work on Maggie's farm no more. Siinä vaiheessa miehellä oli jo kanttia seurata oman ikäluokkansa uutta tyyliä ja vaihtaa akustinen kitara sähköiseen. Eikä Dylan alussakaan myönnä näkevänsä itseään missään lokerossa, edes folkmusiikin esittäjänä. Elokuvassa vilahtaa myös Johnny Cash, jonka kanssa Dylan kävi kirjeenvaihtoa (!).

Matka maineeseen kuvataan tässäkin kahtalaiseksi, menestystä tulee ja sen mukana kuuluisuuden kirot, kun nuori mies ei saa enää luuhata aamuyöstä kaupungin kaduilla ja eksyä baariin kuuntelemaan musiikkia, ilman että joku siellä herää huomaamaan kuka on saapunut paikalle. 

Tämän ikävaiheen naisystävistä nostetaan esille kaksi, Joan Baez (Monica Barbaro) sekä tälle mustasukkainen tyttöystävä Sylvie Rosso (oik. Rotolo, Elle Fanning). Hesarin arviossa ihmeteltiin tärkeimmän naisen, Dylanin lasten äidin jättämistä kokonaan pois. Minusta se ei ollut mikään asia, kuvaus oli vain muutaman vuoden ajasta ennen perhettä. Elokuva vaatii draamaa ja tämän tapainen kolmiodraama on hyvin uskottavaa parikymppisten elämässä. Siksipä erityisen latautunut duetto nähdään Baezin ja Dylanin välillä, kun suhteessa taiteilijuus ja odotukset suhteesta ovat törmänneet. It ain't me babe lauletaan intensiivisesti ja merkityksellisten katseiden sähköisessä tulituksessa.

En ole Dylanin musiikkia erityisemmin fanittanut - vaikka se tietenkin kuuluu ajan soundtrackiin oleellisesti - mutta molemmat pääosien esittäjät, Chalamet ja Barbaro, laulavat yhdessä ja erikseen todella hienosti. Ja varsinkin Chalamet'n ääni on miellyttävämpi kuunnella kuin oikean Dylanin hieman nariseva äänen sävy. Nykyisten elokuvateatterien äänentoistossa saa nauttia täysillä musiikista. Laulujen sanoja ei ole suomennettu, englanninkielinen tekstitys oli minusta onnistunut ratkaisu. Ja kyllä nuori mies vetää roolin muutenkin hyvin, siitä hahmottuu oman tien kulkija, oikukas ja introverttikin musiikin tekijä. Eikä haittaa, että häntä on oikein kiva katsella, sen kuuntelemisen ohessa.

Todella hyvää tekevä ja virkistävä elokuvaelämys tässä hetkessä.

A Complete Unknown, USA 2024

Ohjaus James Mangold

Denise Rudberg: Ett litet snedsprång

Välipalaksi pitkästä aikaa ruotsinkielistä dekkaria. Denise Rudbergin nimen löysin jostain paljon luettuna suosikkina. Lisäksi Ett litet snedsprång antoi taas mahdollisuuden tirkistellä Östermalmin ja muiden Tukholman eliittialueiden elämää. Olinhan tirkistellyt sitä nuorena likkana erään Östermalmin arvotalon katutason kerroksesta yhden kesän verran. Tosin näkymä avautui sisäpihalle, jossa vanha pariskunta jaksoi riidellä päivästä toiseen. Sitä ei tullut kovin kauaa katseltua. 

Aika pian alkoi lukiessa tukholmalaisen varakkaan porukan elämä pitkästyttää kunnolla: Djurholmenin varakkaat rouvat kuntoilevat ja juhlivat, miehet tekevät rahaa kuka missäkin, ylläpitävät elintasoa, jossa isot talot puutarhoineen ja hälytysjärjestelmineen syövät rahaa. Seksikään ei enää maistu kotioloissa ja niinpä parit etääntyvät omiin ratkaisuihinsa: kuka löytää rauhaa Just nu -terapiakollektiivista eristyneellä saarella, kuka uudesta köyhemmästä mutta intohimoisesta rakastajasta. Galleristi järjestää ylenpalttisia avajaisjuhlia, joissa hummerin äärellä solmitaan uusia ja virkistetään entisiä suhteita.

Kontrastina kiiltävälle luksuselämälle toimii keskusrikospoliisin tutkintaryhmä ja organisaatio yleisemminkin, jonka piirissä sattuu ja tapahtuu sekä tutkijoiden yksityiselämässä että viraston kiihkeätempoisessa työssä ja kaunaisissa suhteissa. Ydinryhmä koostuu tuoreesta leskestä ja entisen rikostutkijamiehensä hoivaajan tauolta palaavasta, 5-kymppisestä Marianne Jidhoffista, kokeneesta tutkijasta Torsten Ehnistä ja tälle vastikään assistentiksi nimetystä nuoresta Augustin Madridista.

Marianne haluaisi herättää miehensä kuolleista, jotta saisi heittää tämän ulos kodistaan. Miehen viimeinen lausahdus ennen kuolemaansa oli nimittäin: Irene. Ja pettämistä oli esiintynyt aiemminkin. Siitä dekkarin nimikin, pieni syrjähyppy. Aika monella niitä kirjassa riittääkin. Marianne on kuitenkin hyvin arvostettu kollegoiden kesken ja niinpä hän näyttääkin kyntensä, kun on pitkästä lamaantumisestaan toipumassa työkuntoiseksi.

Torsten ja Augustin parivaljakko pääsee myös vauhtiin, vaikka epäilyksiä riittää alkuun. Torsten on tottunut yksin toimimiseen ja uuden työkaverin ulkoinen snobahtava habitus ei myöskään herätä luottamusta.

Kaiken toiminnan keskellä syödään loputtomasti, vähän kuin lapsuuden Viisikko-kirjoissa, joissa kaikki vaikutti kulminoituvan eväskorin avaamiseen ja suklaakakkuun. Tukholmassa syödään arkena varsinkin kanelipullia (vastaavat kai meidän korvapuustejamme) ja aterioilla noissa luksuskodeissa tietenkin Östermalmin kauppahallista hankittuja kalliita herkkuja.

Julmasti yliajettuja miehiä kuolee ja erään veneen alta löytyy nuori nainen. 

Tutkinnan ohessa kuvaillaan erään perheen hajoamista ja Mariannen nousua työyhteisössä naisten kadehtimaksi ja muutaman miehen piirittämäksi sankarittareksi. Matkalla matkustetaan myös sinne lahko-tyyppisen yhteisön saarelle, jossa pariskunta laskuttaa hyvin, vaikka osallistujat riisutetaan ja kävellytetään vaipoissa. Se tapahtuu häpeän tunteen voittamiseksi.

Oj vad det var jobbigt! Yli 400 sivussa oli todella runsaasti yksityiskohtaista kuvausta toiminnasta, joka ei vienyt kertomusta eteenpäin, pukemista, pesemistä, pöydälle laittamista, sitä syömistä ja juomista, vaatteiden värien ja nyanssien kuvailua. Rikostutkimus oli lähes pieni sivujuoni. Vaikka feministinen näkökulma pilkahti siinä, tukholmalaisen vauraan porukan kuvaus on aika kliseistä ja kuivakiskoista.

Denise Rudberg: Ett litet snedsprång
Norstedts, 2010, 431 s

Édouard Louis: Kuka tappoi isäni

Kansi Tom Backström

Édouard Louis on köyhän perheen poikana tehnyt luokkanousun  korkeakoulutetuksi menestyskirjailijaksi Ranskassa, jossa niistä lähtökohdista kouluttautuminen on ilmeisesti harvinaisempaa ja työläämpää kuin meillä tai ylipäätään Pohjoismaissa. Olen tutustunut häneen tähän mennessä parin teoksen verran ja arvostanut lukukokemusta.

Kuka tappoi isäni jatkaa kirjailijan vahvaa yhteiskunnallista puhetta. Pieni kirjanen on oikeastaan J'Accuse/Minä syytän -tyyppinen pamfletti, joka vastaa otsikkonsa kysymykseen. Tapa, jolla Louis siihen vastaa on lakoninen ja hyvin konkreettinen. Samalla kirja on isälle sinä-muodossa kirjoitettu kirje.

Edellisissä kirjoissa jo ilmeni homoseksuaalin pojan ja isän vaikea suhde. Pienellä teollisuuspaikkakunnalla työttömätkin miehet ovat pitäneet tiukasti ja väkivalloin kiinni machomiehen esikuvista. Esikuvia, joihin isäkin on aikoinaan joutunut itseään sovittamaan, unohtamaan tanssin ja oopperan. Louis kuvaa niitä halkeamia, joita isän kovaan kuoreen alkaa ilmestyä, kun poika kasvaa ja tiedonjano samalla; isällä ei ole oikeaa tietoa asioista. Se on hävettävää, isä ei olekaan ylivoimainen - eikä se ole isän syytä. Köyhän perheenisän taakka on raskas, vanheneva keho ei kestä, tulee työtapaturma, työt vähenevät mutta eivät kevene.

Peter Handke kirjoittaa: "Äitini katseli aina maailmanmenoa ihmeissään." Sinä et katsellut. Sinä et ollut ihmeisssäsi, koska olit menettänyt kyvyn hämmästellä tai kauhistella, sinua ei yllättänyt enää mikään, koska et enää odottanut mitään, mikään ei enää ollut väkivaltaista, koska väkivalta ei ollut sinulle väkivaltaa, se oli vain elämää, et kutsunut sitä millään nimellä, se oli läsnä, sitä nyt vain oli.

Poika etsii isänsä hyväksyntää ja se tuleekin ajan myötä, mutta perheessä roolit ja tavat ovat kivettyneet. Hyväksynnän poika oppii lukemaan isän puheista sivullisille. Pojan menestys opinnoissa ei ole isälle yhdentekevää, se on lupaus paremmasta. 

Louis listaa vastaansanomattomasti Ranskan presidenttejä ja lainsäädäntöä, joka on kiristänyt köyhimmän kansanosan mahdollisuuksia saada elää ihmisarvoista elämää, sairaus- ja työttömyyskorvauksiin kohdistuvia leikkauksia, monenlaista vähempiosaisten nöyryyttämistä. Miten tuttua näinä päivinä meilläkin! Onneksi kaiken keskellä isä ja poika löytävät lähemmäs toisiaan ja yhteisen kielen, jossa on vahva poliittinen juonne. Muutos on kuvattu koskettavasti. Muuan ystäväni sanookin, että lapset muuttavat vanhempiaan, ei päinvastoin.

Tilanne tuntuu suomalaiselle jotenkin tutulta, ja suorastaan hämmästyttää, että tätä kovettuneiden, helposti väkivaltaan tarttuvien isien historiaa löytyy Ranskastakin. Toisaalta, miksei löytyisi, eteläisempi kulttuuri ei ole vain aurinkoisia rantoja vaan myös kovaa machoilua - eikä se helposti vähene köyhissä olosuhteissa.  

Hollande, Valls, El Khomri, Hirsch, Sarkozy, Macron, Bertrand, Chirac. Sinun kärsimystarinallasi on monta nimeä.

Édouard Louis: Kuka tappoi isäni
Qui a tué mon père, 2018, suomentanut Lotta Toivanen
Tammi/WSOY, 2022, 76 s

Colm Tóibín: Long Island

Eilis on asettunut Brooklynista lähdön jälkeen Long Islandille. Wikipedia kertoo, että Brooklyn olisi myös osa Long Islandia. Luin aikanaan tuon edellisen, nuoren Eilisin elämän myrskyisästä vaiheesta kertovan Colm Tóibínin Brooklynin. Siinä kaksikymppinen nainen jättää Irlannin taakseen ja lähtee Atlantin taakse suureen maailmaan, ottamaan ensi askeleita aikuisen elämään ja etsimään parempia tienestejä. 

Long Islandissa Eilis on jo nelikymppinen, kahden nuoren opiskelijan äiti ja Tonyn, italialaistaustaisen putkimiehen vaimo. Hyvin eleettömästi hän menee avaamaan oven tuntemattomalle miehelle, joka kiittää Tonyn hoitaneen sekä putket että vaimon raskaaksi. Käänteentekevä kohtaus rävähtää lukijan silmille kirjan ensimmäisellä sivulla, ilman ylimääräisiä taustoituksia.

Samaan eleettömään tyyliin Eilis pitää mölyt mahassaan, jatkaa perhe-elämää, ja osoittaa tarkoin valituilla eleillä tietämänsä vain miehelleen. Hän sietää naapurissa asuvan miehen suvun ja anoppinsa sunnuntaiset ateriat, italialaisen oopperamaiset. Naituaan italialaisen Tony Fiorellon Eilis on nainut myös tämän suvun, kuten monesti on nähty italialaisissa elokuvissakin. Irlantilaista italialainen perhesysteemi saattaa ahdistaa, saada kaipaamaan enemmän omaa tilaa, hiljaisuuttakin. Uuden tilanteen selvittyä ainakin anopille, myös tuon suvun suunnitelmat tilanteen hoitamiseksi saavat Eilisin takajaloilleen, vaikkei hän sitä näytäkään. 

Hillityn naisen sisällä kuitenkin myrskyää ja päätös lähteä taas Atlantin yli omin päin, kypsyy määrätietoisesti. Parikymmentä vuotta perhe-elämää ja oma työ kirjanpitäjänä on kasvattanut itsevarmuutta. Syyksi lähdölle sopii hyvin äidin lähestyvä 80-vuotispäivä ja siksi myös lapset, Rosella ja Larry matkustavat perässä ensi kertaa Irlantiin.

Niinpä - nimestä huolimatta - Long Island tapahtuu etupäässä Irlannin Ennyscorthyssa, n 100 km Dublinista, Eilisin synnyinkaupungissa. Eilis, o.s. Lacey, nyt Fiorello, saapuu maailmannaisen aura ympärillään tuppukylään, jossa äiti ei ole mikään helppo tapaus. Hän ei suostu mukisematta vahvatahtoisen tyttärensä suunnitelmiin. Aika omapäisesti tytär alkaakin modernisoida äitinsä kodinkoneita, sen suurempia kyselemättä. Siinä oli lukijallakin vähän nielemistä, oudoksutti moinen.

Kaikki paikalliset tuntevat myös nuoruuden suhdekiemurat; Jim Sheridanin Eilis jätti kuin nallin kalliolle. Hän on edelleen naimaton mies, pubin omistaja, joka on lämmennyt Eilisin entiselle parhaalle ystävälle Nancylle.  Tämä puolestaan pitää torilla fish&chips -kioskia. Nancy ja Jim ovat kuitenkin salanneet toistaiseksi seurustelunsa. Nancy on leski ja valmistelee ensin tyttärensä häitä. Eilisin saapuminen paikkakunnalle yllättää molemmat - ja häiritsee Nancya. 

Toibinin kerronta jatkaa tutulla tyylillä: se on kuin henkäys menneestä rauhallisesta maailmasta. Tai oliko se nyt sittenkään sitä... Tässä vaiheessa ollaan 1970-luvulla, siitä kertovat uutisotsikot Vietnamista ja Richard Nixonin Watergate-skandaalista. Nostalgiaa joka tapauksessa: puhelinkoppiin hiippaillaan yön pimeydessä, kun pitää salata seurustelu muilta. Pikkukaupungin elämä tuntuu kulkevan vuodesta toiseen tutuissa uomissaan, naiset kodeissaan ja miehet setvimässä jalkapallotuloksia pubeissa. Arkea Tóibín kuvaa miellyttävästi, läheltä, tarkasti, jotenkin naisten arkea ymmärtäen ja arvostaen.

Keski-ikäisten suhdekiemurat kulkevat jo aika eri tyyliin kuin kaksikymmentä vuotta nuorempien. Eilisilla, Jimillä ja Nancyllä on kullakin omat eletyt kuvionsa, joten kukaan ei heittäydy enää varmistelematta, jahkailematta uusiin tilanteisiin. Näitä pohdintoja kirjassa tutkaillaan vuoron perään kunkin pään sisältä. Paljon tapahtuu vain siellä, asiat eivät ole valmiita, tunnustellaan. Se on selvää, että pubin pitäjä Jim Sheridan ei ole päässyt eroon Eilisista, vaikka suhde Nancyyn on vakiintumassa ja häät Roomassa suunnitteilla.

Suhdesoppa kuumenee pikkuhiljaa dramaattisesti. Lukijaakin alkaa hermostuttaa, vähän Tuulen viemää -romantiikan tyyliin. Eivätkö nämä nyt saa lopetettua tätä jahkailua ja piilottelua, eivätkö jo osaa päättää ja saada selvää haluistaan ja haaveistaan?! Yksi ryhtyy konkreettiseen toimintaan nopeammin kuin toinen, ja kaksi muuta ovat autuaan tietämättömiä viimeisestä siirrosta shakkilaudalla. Valinnoista on kyse: mitä tuli tehtyä nuorena, onko myöhäistä katua, kuinka kertoa toiselle mitä tuntee ja missä vaiheessa - ettei taas tulisi tehtyä uutta väärää valintaa. Ja miten on tulkittava toisen käytös, rakastaako vaiko ei, riittävästi?

Long Island veti imuunsa kuten Brooklyn, mutta siinä oli jonkin verran enemmän häiritseviä tekijöitä, uskottavuus horjahteli hieman ja taustalla vilahteli kymmenittäin henkilöitä, jotka painuivat taka-alalle, sekä italialaista sukua Yhdysvalloissa että paikallisia Ennyscorthyn kaduilla ja pubeissa.

Kolmiodraama päättyy ällistyttävästi, joten jatkoa seurannee jollain aikavälillä.

Colm Tóibín: Long Island, 2024, suomentanut Kaijamari Sivill
WSOY/Tammi, 2024, 345 s

E.L. Doctorow: Ragtime. Klassikkohaaste 20.

Luin klassikkohaasteeseen yhdysvaltalaisen E.L. Doctorowin romaanin Ragtime, jota luulin paljon vanhemmaksi. Julkaisuvuosi on 1975, mutta sen tapahtumat sijoittuvat yli sadan vuoden takaiseen maailmaan. Kirja voitti useita palkintoja ja nosti kirjailijan maailmanmaineeseen. Milos Forman ohjasi siitä elokuvan Ragtime - toivon ja vihan aika. Joten eiköhän se ole klassikko.

Ragtime liippaa läheltä yhtä aiempaan klassikkohaasteeseen lukemaani,  nimittäin Henry Rothin romaania Vaikkapa unta. Molemmissa ollaan viime vuosisadan alun Yhdysvalloissa, New Yorkissa ja sinne muuttaneiden siirtolaisten, varsinkin juutalaistaustaisten parissa. Siihen yhtäläisyydet loppuvat, sillä Henry Rothin kirjallinen lahjakkuus päihittää minusta Doctorowin perinteisemmän, vaikkakin hyvin luettavan ja kaikin puolin sujuvan tyylin. Roth häikäisi ällistyttävän modernilla kerronnalla, joka tulvi kielellistä ilottelua ja surrealismia nuoren pojan kasvuvuosien kuvauksessa. Ragtime onnistuu myös loistavasti luomaan värikylläisen panoraaman ja sen tässä vaiheessa jo kymmenistä elokuvista tutun elämää kihisevän ilmapiirin, jonka tuohon kaupunkiin liittää - hänkin joka ei siellä edes ole käynyt.

Ragtimea, jazzin edeltäjää soitettiin newyorkilaisissa kapakoissa yli sata vuotta sitten. Sen ajan New York oli - ja on kai edelleen (vai kuinka vaikuttaa Trump?) - sellainen kansojen sulatusuuni, että kelpaa sieltä kehitellä tarinoita kaikkien Ellis Islandin kautta kaupunkiin saapuneiden kohtaloista. Vaikuttaa kuin Ragtime olisi ottanut vauhtia aikakauden sanomalehdistä, tärkeimmistä uutisista ja ilmiöistä. Kertomus seuraa yhden fiktiivisen tehtailijaperheen elämää; äitiä, isää, poikaa, isoisää ja Äidin Nuorempaa Veljeä. Muita nimiä keskushenkilöistä ei käytetä. Romaanin lopussa ollaan ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. 

New Rochellessa asuvan perheen kokemukset sivuavat todellisia tapahtumia, joissa esiintyy oikeita julkisuuden henkilöitä, sellaisia kuten kahlekuningas Harry Houdini, naparetkeilijä Robert Peary, arkkitehti Stanford White, palvottu kaunotar ja mustasukkaisuusdraamoja sytyttävä Evelyn Nesbit, anarkisti Emma Goldman, miljonääri J P Morgan, teollisuusmoguli Henry Ford - ja fiktiivinen henkilö Coalhouse Walker, musta mies (josta käytetään säännöllisesti n-sanaa), joka antaa kasvot värillisen ihmisen kokemalle rasismille ja muuttaa samalla perheen elämän peruuttamattomasti. Fiktiivisiä ovat  myös köyhä sosialistitaiteilija Tate ja hänen kaunis tyttärensä, äidin menetyksestä alakuloinen.

Highland Parkissa, Michiganissa, lähti ensimmäinen liikkuvalla kokoonpanolinjalla valmistettu T-mallinen Ford vierimään luiskaa alas ja pysähtyi nurmikolle pilvettömän taivaan alla. Se oli musta ja kömpelön näköinen ja sillä oli korkea maavara. Sen keksijä katseli sitä jonkin matkan päästä. Hän piti knallihattuaan takaraivollaan. Hän pureskeli oljenkortta. Vasemmassa kädessään hänellä oli taskukello. Hänellä oli paljon työntekijöitä, näistä monet syntyään vierasmaalaisia, ja hän oli jo kauan ollut sitä mieltä että useimmat ihmiset olivat liian tyhmiä pystyäkseen ansaitsemaan hyvin.

Runsaasta henkilökavalkadista Doctorow punoo kiinnostavan ajankuvan ja tarkan yhteiskunnallisen dynamiikan kuvauksen. Köyhillä on vaikeaa nousta kurjuudesta, mutta rahakaan ei tuo onnea, kauneus jonkin aikaa, köyhä ja värillinen - se on kaikkein vaikeinta. Perheen isä pystyy vaurastuneena yrittäjänä kustantamaan osallistumisen Pearyn naparetkelle, josta hän palaa pettyneenä ja muuttuneena miehenä. Äidin Nuorempi Veli nääntyy rakkaudesta Evelyniin, joka yrittää löytää miehistä myös helppoa elantoa. Kukoistuksensa aikana Evelyn jättää polkunsa varrelle kaipaavia miehiä.

Kertomuksen henkilöt kohtaavat sattumanvaraisesti ajan saatossa, vaikka vain raitiovaunusta katsoen. J P Morgan ja Henry Ford kohtaavat, mutta Morgan ei saa Fordia mukaansa innostumaan sielunvaelluksesta ja matkasta Egyptin pyramideille, vaikka Morganin mielestä muistuttaa erästä faaraota. Heille jää yhteisenä Pyramidi -niminen salainen ja suljettu seura.

Ystävyys säilyy. Yhteiset ihanteet, kunnioitus ihmisyksilön koko persoonallisuutta kohtaan. Mikset voi hyväksyä omaa vapauttasi? Miksi sinun pitää riippua kiinni toisessa ihmisessä ennen kuin pystyt elämään? - Emma Goldman, anarkisti ei turhaan ole jäänyt pysyvästi historian lehdille. Hänestä piirtyy romaanissa karismaattinen henkilökuva. Hänellä on ohjeita kaikkiin elämän käänteisiin, olivat ne sitten rakkauselämään tai yhteiskuntaan liittyviä. Muidenkin vallankumouksellisten polut risteävät romaanissa, Sigmund Freud käväisee kaupungissa ja poistuu pikimmiten, Meksikon Emiliano Zapatakin astelee jostain joukkoineen. 

Coalhouse Walker soittaa arvostettuna pianistina ravintolassa ja luulee voivansa ajaa uutta hienoa autoa rauhassa. Kun hän vaatii oikeutta kokemalleen väkivallalle,  se on traaginen erehdys, jonka myötä perhekin sotkeutuu tihenevään draamaan lynkkaustunnelman valtaamassa  kaupungissa. Perhe pakenee Atlantic Cityyn. (Ymmärsin kuvauksesta, missä kaupungissa ollaan ennen kuin se kerrottiin, thanks to Boardwalk Empire - tvsarjan.) 

Tässä vaiheessa romaania voi hämmästellä, kuinka taidokkaasti kirjailija on osannut kuvata myös äidin tunteiden ailahtelua. Erotiikkaa on muutoinkin romaanissa tarjolla häpeilemättömästi ja hauskasti; me ihmispolot saatamme tunnemyrskyissämme olla liikuttavia. Atlantic City valoineen ja rantoineen on kirjassa ihanasti kuvattu, ei uskoisi että ensimmäinen maailmansota odottaa nurkan takana - ja se Boardwalk Empirekin, kieltolain aika. Ennen sitä elokuva ottaa ensiaskeleitaan, innostuneet tekijät tuovat yleisölle viihdettä.

Elämä heijastuu valkokankaalle kuin ihmismielen hämärästä. Tämä on tärkeä ala. Ihmiset haluavat tietää mitä heille tapahtuu. Muutaman lantin maksusta he voivat istua ja nähdä itsensä liikkumassa, juoksemassa, ajamassa autoilla kilpaa, tappelemassa ja - suottehan anteeksi - syleilemässä toisiaan. Tämä on nykyään hyvin tärkeää tässä maassa, missä kaikki ovat vasta äsken tulleita. Ymmärtämisen tarve on niin suuri.

20. klassikkohaasteen koontipostaus löytyy Tuulevin lukublogista.

E.L. Doctorow: Ragtime, 1975
suomentanut Kalevi Nyytäjä
Tammi 1976, 290 s

Pirkko Saisio: Punainen erokirja

Kansi Tiina Makkonen

En tiennyt odottaa tällaista, impressionistista runoelmaa, kun aloin paikata isoa kirjallista aukkoa lukuhistoriassani eli Pirkko Saision vanhempien teosten kokoista monttua. Olen lukenut häneltä neljä teosta 2010-luvulta, ja viimeisintä odotan kärsivällisesti kirjaston pitkästä jonosta. Syy aiempien lukemattomuuteen liittynee hänen esikoiskirjastaan tehtyyn tv-sarjaan eli Elämänmenoon, jota tuli aikoinaan seurattua. Toiseksi yhdistin hänet mielessäni taistolaisiin - enkä syyttä - ja se tympi. Löysin hänet vasta muutama vuosi sitten, teatterista myös. Hieno elokuva on Pirjo Honkasalon samannimisestä romaanista ohjaama Betoniyö.

Punainen erokirja on kolmas kirja Saision omaelämäkerrallisesta trilogiasta. Syöksyin päätäpahkaa aloittamaan viimeisestä, koska se komeili äskettäisen 2000-luvun parhaat suomalaiset kirjat listauksen kärjessä. Kirjallisuuden ammattilaisten tekemä listaus oli Helsingin Sanomien järjestämän äänestyksen tulos. Epäilenpä, että kansainvälisellä huomiolla on ollut vaikutuksensa ykkössijaan, sillä tammikuussa 2024 trilogia ostettiin arvostettuun Penguin Modern Classics -sarjaan ensimmäisenä elossa olevan suomalaiskirjailijan tuotantona.

Fragmentaarista muistelua 1970-luvun Helsingin opiskelijaelämästä katkovat muutamat väläykset kirjoitusajankohdasta eli 2000-luvun alusta, jolloin Saisio matkusteli kumppaninsa Pirjo Honkasalon, Honksun kanssa maailmalla ja Suomen kesässä. Mukana retkillä on toisinaan myös aikuiseksi kasvanut Sunnuntailapsi. Muutoin ollaan 70-luvun Suomessa, vallankumouksellisessa ajassa, jolloin vallankumous alkaa syödä lapsiaan. Pahimmat inkvisiittorit pitivät kuria Ylioppilasteatterissa ja Teatterikorkeakoulussa. 

Ennen sitä vaihetta lempi leiskuu klovnisilmäisen kanssa ja asia alkaa vaatia selvittelyä vanhempien kanssa, jotka ensin vaikenevat ja mököttävät. Missään vaiheessa kiihottava rikos, homoseksuaalisuus ei näytä olevan epäselvä Saisiolle. Sunnuntailapsi syntyy naisparin kotiin.

Hänestä on tullut rikollinen, Suomen rikoslain rikkoja. Se on merkillistä. Se on kiihottavaa. Hän painaa suunsa klovnisilmäisen suulle ja ajattelee: minä olen rikollinen. (Minä ajattelen, painaessani suuni klovnisilmäisen suuta vasten: hän on rikollinen.) Se on kiihottavaa, merkillistä.

Näinkin se tuntui, eroottinen lataus senkun vahvistuu, kun se on todellakin kielletty hedelmä. Homoseksuaalisuuden rangaistavuudesta kuljettiin 1970-luvulla pikkuhiljaa lievennyksiin. Mutta siis: homoseksuaalisuus oli rikos vielä ennen vuotta 1971!

Kuvaa hän sitten rakkauden tuskaa tai äidin lämpöä Sunnuntailasta kohtaan, kuvaus on täynnä elämän liekkiä, huumoria ja itseironiaa, tärkeilemätöntä ja hauskaa. Tulee vaikutelma, että vaikka puhutaan identiteetin - seksuaalisen, poliittisen, kirjailijan - etsinnästä, etsintä ei ole pitkällistä, koska kirjoittaja on kaiken elämän kuohun keskellä peloton ja vahva tunteissaan. 

Vaikka pääosa muistelmasta keskittyy nuoren Saision kokemuksiin, 2000-luvun matkakokemuksistakin löytyy hienoja kohtauksia, kuten Ateenan Plakan kaupunginosassa missä kauppias kertoo arkkienkeli Mikaelin tarinaa samalla kun kirjoittaja istuu Valamon luostarin kahvilassa ja näkee sivupöydässä entisen rakastettunsa. Lukija voi ällistellä, mitä tekemistä näillä kahdella on keskenään, mutta joku madonna on rakastetun reinkarnaatio, tai siis päin vastoin. Ei voi kuin jännityksellä seurata Saision mielikuvituksen ja näkyjen purkautumista ja lukea, että elämä on ihanaa ja kaunista.

Lyhyet kappaleet on aseteltu ilmavasti ja pikkusanat ja, mutta, lisäksi rakentavat sievän kaarisillan kappaleesta seuraavaan. Asettelu  ruokkii lukuhalua: kappale toisensa perään on pakko ahmia. On vaikeaa keskeyttää, ja lopussa harmittaa vain se, että tämä lukujuhla loppui.

Kirjassa voi tavata monia noiden aikojen julkkiksia; Marja Korhonen, Hertta Kuusinen - joka antoi nimen kissalle (aivan kuten Suvi-Anne Siimes antoi nimensä yhden eläinlääkärin karanneelle koiranpennulle, jonka Espoossa löysin. Mutta sehän on Suvi-Anne...). Andrei Rublev, Tarkovskin korkealle arvostettu neuvostoliittolainen elokuva (jonka aikana häpeällisesti nukahdin). Monet Ylioppilasteatterin ja Teatterikorkeakoulun nimet on armeliaasti jätetty mainitsematta - paitsi Kaisa Korhonen - koska toiminta on sittemmin näyttäytynyt totalitaarisen systeemin sokeana palvontana.

Ja käänteisesti: jokainen kyseenalaisesti käyttäytyvä yksilö asettaa koko vallankumouksellisen liikkeen kyseenalaiseksi. - Niin, sanoo hän ja miettii, haluaako raati hänen sanoutuvan irti Havvasta nyt heti, vai jätetäänkö hänelle harkinta-aikaa, riittääkö suullinen lupaus, vai vaaditaanko häneltä allekirjoitettu paperi lupauksesta. 

Tilanne Teatterikorkeakoulussa kärjistyy julkiseen kuulusteluun. Tässä kohtaa Punainen erokirja kohtaa Riikka Tannerin Leninin ilmestyskirjan. Olin siitä jo lukenut tuosta näytöksestä, jonka vallantäyteiset taistolaiset järjestivät. Nykyiset kristillisdemokraatit voisivat olla kateellisia siitä jämeryydestä, jolla akateemiset marxilais-leniniläiset kävivät taistoon luterilaisten arvojen häpäisyä vastaan.

Pirkko Saision kosto ahdasmieliselle, homoseksuaaleja rankaisevalle Suomelle on riemukas: hän kirjoittaa loistavan romaanin, joka palkitaan vuonna 2003 Finlandialla ja on siis nyttemmin noteerattu kuin ei mikään saman ajan suomalainen romaani ulkomaillakin. Tästä ei voi lukijana kuin iloita, ensinnä itse lukemisen ilo ja vielä kiusaajien henkinen tyrmäys kirjan saamien palkintojen ja huomionosoitusten muodossa.

Pirkko Saisio: Punainen erokirja

WSOY, 2000, 298 s

Vielä yksi Guy Delisle löydetty - ja osaluettuja esseitä

 

Löysin vielä yhden lukemattoman Guy Delislen sarjakuvakirjan kirjastosta. Nyt animaatiostudio tarjoaa hänelle työtä Kiinan Shenzhenissä. Matkan tuloksena syntynyt sarjakuvakirja on yhtä kiinnostava, jännittävä ja täynnä hänelle tyypillisiä, kolkoissakin paikoissa pilkistelevän huumorin - ja itseironian - kukkia kuin nuo edellisetkin teokset.

Näistä kirjoista innostuneena päätin ostaa ainakin yhden. Sepä olikin helpommin päätetty kuin tehty, painos loppunut kaikista (suomennoksista) eikä kirjakaupoistakaan löytynyt. Lopulta löysin yhdestä antivariaatista Merkintöjä Burmasta, joka toivottavasti on tuloillaan.

Shenzhenin komennuksesta muodostuu miehelle aikamoinen koettelemus, josta hän pakenee kerran Kantoniin ja kerran HongKongiin. Shenzhen vaikuttaa sulkeutuneemmalta ja se tekee siellä 3 kuukauden työskentelyn ikävämmäksi. Kirja on kuitenkin kaikkea muuta.

Kirjassa hän kuvaa monipuolisesti hotelliaan, sen hissinkuljettajaa, joka harjoittelee englantia - lauseet  eivät aina istu tilanteeseen - animaatiostudiota, kollegoitaan, kieli- ja tapakulttuurin törmäyksiä ja retkiään kaupungissa ja noissa kahdessa muussa kaupungissa. 

Kielimuuri nousee entistä korkeammaksi siitäkin ilmiöstä, että englantia väittämänsä mukaan hallitsevat eivät näytä kuitenkaan useastikaan sitä osaavan keskusteluun asti. Eivätkä näköjään voi myöntää, että kysymys on jäänyt ymmärtämättä.

Huumori saattaa olla vaikeasti hallittavaa paikan päällä, mutta onneksi matkakirjan lukijat saavat kokea yksityiskohtaisesti hämmennystä aiheuttavat tilanteet. Ne riemastuttavat.

Tietenkään piirtäjä ei lopulta voi olla iloitsematta vapaan maailman ihanuudesta, että jos vaikka lähtisi katsomaan Taj Mahalia... Nähtyään että kiinalaiset epäröivät ottaa edes vastaan hänen HongKongista tuliaisina tuomiaan taidekirjoja kollegoilleen, Rembrandtia ja muita. Pelko on syvää ja kaikkialla.

On helpompiakin tilanteita. Lähiravintolan kyyppari tulee vastaan siellä täällä ja tervehtii tekemällä kananmuna-annoksen merkin käsillään.

Jos olisin nyt menossa mihinkään Delislen matkakertomusten kohteista, lukisin/katsoisin sitä ennen tarkkaan k.o. kirjan, sen verran laajalla säteellä Delisle antaa katseensa kulkea näkemässään maailmassa.

Guy Delisle, Shenzhen, 2000, suomentanut Saara Pääkkönen
WSOY, 2010, 147 s

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - 

Luin n 120 sivua Anna Kontulan esseekokoelmasta Kadonneen järjen metsästys. Alkoi tuntua, että olen lukenut liikaa jo näistä samoista aiheista, liiallisesta terapia- ja tunnepuheesta esim, vaikka tiedän ja huomasinkin, että hänen sanansa sosiologina ja yhteiskuntatieteiden tohtorina on painavampaa kuin monen kirjoittajan. Hän siteeraa toista sosiologia ja puhuu emotionaalisesta kapitalismista, jossa tunteiden hallinta ja analyysi sekä kaupalliset pyrkimykset yhdistyvät. Yhdessä luvussa hän me too´sta lähtien tutkii feminismin ikonin Simone de Beauvoirin ajatuksia aikansa kontekstissa. Toisessa kohtaa oli puhe ns turvallisen tilan käsitteestä demokraattisen keskustelun pysäyttäjänä.

Arvostan Anna Kontulaa fiksuna ja persoonallisena yhteiskunnallisena vaikuttajana eli kaikin puolin kansanedustajan paikkansa täyttävänä. Siksi onkin sääli, ettei hän enää asetu ehdolle seuraavissa eduskuntavaaleissa. Kirjoittajana hän on minun makuuni hieman raskas kieleltään, ainakin tässä ensi tutustumisessa. En päässyt kissa-aiheiseen esseeseen, joka viimeisenä saattoi olla tarpeellinenkin kevennys (?) kirjaan.

Anne Tyler: Kellotanssi

Anne Tyler osaisi opettaa kirjoittamista, kuinka dialogi onnistuu esimerkiksi. Hän ei kuitenkaan pidä julkisuudesta, ehkä ei opettamisestakaan. Voisi hän opettaa paljon muutakin kirjoittamisesta, henkilöhahmoista, psykologiasta ja siitä, kuinka kertomusta kuljetetaan vaivattomasti, ilman venyttämistä ja maalailua, tarkkojen havaintojen ja yllättävien, mutta luontevien tapahtumakäänteiden kautta. Yhdysvaltalaisen Anne Tylerin (s. 1941) lukija tuntee heti olevansa vankan kertojan kyydissä. Ensi tutustumiseni kirjailijaan, Kellotanssi sujui miellyttävästi ilman kompasteluja.

Päähenkilöön, Willa Drakeen tutustutaan neljässä ajanjaksossa. Hän on 11-vuotias kun äiti katoaa vuonna 1967, hän tapaa Derekin kymmenen vuotta myöhemmin ja kihlautuu, hän jää leskeksi vuonna 1997 ja vuonna 2017 hän muuttaa Baltimoreen auttaakseen yksinhuoltajan perhettä, johon hänellä ei oikeastaan ole yhteyksiä. Hänen poikansa on jo eronnut naisesta, eikä lapsi ole lapsenlapsi.

Elämän käänteet tekevät Willasta lempeän, joustavan, myötäelävän, mutta samalla myös itsensä ja rajansa unohtavan naisen. Perheen, kodin sisälle ja lähipiiriin tarkentaen Tyler luo elävän ajankuvan amerikkalaisesta elämäntavasta vuosikymmenten vaihtuessa. Se voisi olla sovinnainen ja tylsäkin kehys tarinalle, mutta Kellotanssi näyttää, että taitavan ja tarkkakatseisen kirjailijan käsissä siitäkin, keskivertokansalaisen elämästä tulee värikäs ja monenlaisia ajatuksia herättävä romaani. Kenenkään elämä eikä kukaan ole lopulta tavallinen. Jokaisella on oma ainutkertainen tapansa katsoa maailmaa.

"Tiedätkö, mikä ilkeiden äitien lapsissa on kaikkein surullisinta? Se, että äidin sylistä haetaan jälkeenpäin lohtua kaikesta huolimatta. Eikö ole säälittävää?" "Elaine. Elämä jatkuu", Willa sanoi.

Willalla on pikkusisko Elaine ja kiltti isä, opettaja, joka koettaa pitää perhettä kasassa, kun äiti, perheen draamakuningatar, oikukas ja ailahtelevainen, saa äkillisiä puuskiaan. Siitä jo alkaa Willan tie varovaiseksi tarkkailijaksi, joka ei halua lisää konflikteja. Lapset sopeutuvat, muita vaihtoehtoja ei ole, vaikka äiti raivostuisi laatikkoon viikattujen alusvaatteiden sotkemisesta. Siksi avioliittokin näyttää kuin sinne ajelehtimiselta, ilman omaa valintaa. Nuorena sitä tapahtuu. 

Jättikaktukset olivat tyyniä ja hillittyjä, ne olivat kestäneet stoalaisesti kaiken mahdollisen apassien nuolista kauppakeskusten rakentamiseen.

Ei liene sattumaa, että Willa on erityisen viehättynyt jättikaktuksista, jotka viihtyvät Arizonassa, mutta niitä saadaan vauvoina ruukuissa Baltimoreenkin. Viimeisessä osassa, kesässä 2017- joka on muita osia laajempi - sattuma vie jo kuusikymppisen Willan ja tehokkaan oloisen aviomiehen Peterin toiseen osavaltioon ja vieraisiin olosuhteisiin. Olosuhteisiin, joissa häntä tarvitaan enemmän, vaikkeivät tarvitsijat itse ole osanneet hänen apuaan edes odottaa. 

Vieraassa ympäristössä kaikki näyttää toiselta, köyhempi naapurusto on vahva yhteisö, joka toimii kuin idyllinen maalaiskylä kissoineen ja koirineen, juoppoineen ja yksinhuoltajineen. Idylliä on ehkä pisara liikaa, mutta siirappiseksi kuvaus ei mene, sen verran persoonissa on särmää ja huumoria. Baltimoresta on olemassa aika vastakkaistakin kuvastoa eräässä hienoimmista tv-sarjoista mitä on tehty: The Wiren urbaani gangsterimaailma ei näy näille pihoille. Mutta on sentään aseita täälläkin, ja yksi vahinkolaukaus laittaakin liikkeelle kaikki Willan maailman mannerlaatat.

Ulkoisten tapahtumien ohella Tyler kuvaa hienosti Willan yksityisiä muistoja, ääniä menneisyydestä. Muistikuvia äidistä, kauas etääntyvästä siskosta, kiltistä isästä, poikien koulussa hoilaamista lauluista "oon vieras parasiitin".  Omat aikuiset pojatkin ovat kaukana ja vieraita, tyttöystävät vaihtuvat. Vaikka Willasta muodostuu kuva erityisen kilttinä, liiankin lammasmaisena tyyppinä, hän osaa pitää puolensa, hänessä on komiikan tajua ja vahvaa ymmärrystä erilaisuudelle. Eikä haaveilu, uneksinta ole turhaa sekään, kuusikymppisellä on jo kertynyt filminauhaa...

Niinpä romaani rohkaisee riuhtaisemaan irti kaavamaisista, sovinnaisista rooleista, ja löytämään rakkautta ja ystävyyttä epätyypillisistä suunnista, riittää että näkee ne. Kaiken lisäksi kertomuksen loppu ei lässähdä vaan jää mukavasti poreilemaan mieleen: tie on edelleen avoinna uudelle.

Lue Kellotanssi, jos kaipaat optimistisia näkymiä synkkyyden keskellä.

Jos hän olisi keksinyt kellotanssin, se ei olisi samanlainen kuin pikkutyttöjen esittämä versio. Hänen tanssissaan nainen viilettäisi näyttämöllä vasemmalta oikealle hullun  lailla pyörien, niin että yleisö näkisi pelkkää värisumua, ja sitten hän katoaisi sivunäytttämölle. Puf! Silmänräpäys vain ja hän olisi poissa.

Anne Tyler: Kellotanssi
Clock Dance, 2018, suomentanut Markku Päkkilä
Otava, 2024, 272 s