Alejandro Zambra: Kotiinpaluun tapoja

Kansi Salla Keskinen, Outi Vihlman

Romaanit ovat vanhempien romaaneja, ajattelin silloin, ajattelen nyt. Kasvoimme siinä uskossa, että romaanit kuuluivat vanhemmille. Me kirosimme heitä varjoissa, ja sinne me myös pakenimme, huojentuneina. Sillä välin kun vanhempamme tappoivat tai olivat kuolleita, me piirtelimme jossain nurkassa. Sillä välin kun kotimaamme romahti, me opimme puhumaan, kävelemään, taittelemaan serveteistä laivoja ja lentokoneita. Sillä välin kun romaani tapahtui, me leikimme piilosta, katoamista.

Chileläisen Alejandro Zambran pienoisromaani Kotiinpaluun tapoja kytkeytyy kahteen historialliseen tapahtumaan, ensinnä Pinochetin diktatuurin aikaan, toiseksi  vuonna 1985 tapahtuneeseen maanjäristykseen Chilen pohjoisosissa. Kokijana on nimetön kertoja, alussa 9-vuotias poika Maipún kaupungissa, Santiagon, pääkaupungin metropolialueella. Lapsuuden kokemukset täydentyvät episodeilla myöhemmistä nuoruuden ja keski-iän vuosista.

Lapsi on tapahtumissa sivuhenkilö, joka elää lapsuuttaan kykenemättä ymmärtämään aikuisten diktatuurin aikana omaksumia eloonjäämisen tapoja, valheita, vaikenemista, peittelyjä, uusia identiteettejä.  Poika seuraa mystistä naapurin miestä, enoksi sanottua, 12-vuotiaan ihastuksensa Claudian ehdotuksesta. Raúl on kuitenkin jotain muuta kuin eno. Ajan ilmiöitä on myös se, että ihmiset lähtevät äkkiä yöllä, katoavat jälkiä jättämättä. 

Pojan kotona luetaan kirjoja ja poika löytää varhain kirjoittamisen tavan, mutta nykyhetki näyttää aina epäselvältä. Mennyt aika on jättänyt jälkensä ihmisten mieliin, maanjäristys herättää koulun opettajassa vanhan trauman. Taistelu Chilestä, dokumentti maan väkivallan vuosista, kuuluu nuoremman sukupolven opintoihin. Kirjoista tulee vastaan Madame Bovary, Selma Lagerlöf - ja yllätyksenä nuori mies pakkaa laukkuunsa myös Kaurismäen elokuvia.

Viisitoista vuotta myöhemmin kertoja palaa vanhempiensa kotiin, kirjailijana, joka etsii itseään ja pohtii suhteitaan, sekä vanhempiinsa että rakastettuihinsa. Kirjailija kirjoittaa samalla romaanin kirjoittamisestaan. Se on tuskallista, liian paljon on jäänyt pimentoon. Rivien väleissä on luettavissa pojan mykkä syytös vanhempien toiminnasta pimeänä aikana. Toisaalta välit ovat lämpimät ja aikuisen pojan voi nähdä myös haluavan ymmärtää vanhempiensa toimintaa ahdistavassa todellisuudessa.

Kertojan menneet rakkaudet, erot, nuoruuden ihastus Claudia ja nykyhetken tärkein M - josta hän on jo eronnut? - kuplivat kertojan ajatuksissa. Tässä vaiheessa Alejandro Zambra toi mieleen Milan Kunderan, nimenomaan tämän Ranskassa kirjoittamat romaanit. Naiset näyttäytyvät samalla tavalla houkuttavilta, jännittäviltä mutta vaikeasti käsitettäviltä, julmiltakin. Kertoja uppoutuu rakkauselämäänsä eikä oikein onnistu siinä herättämään mielenkiintoa.

Zambra kirjoittaa kuitenkin herkkävaistoisesti, hiljaisella äänellä Chilen historian räikeiden tapahtumien vaikutuksesta perheeseen ja perheenjäsenten väleihin, siitä kuinka kansakunnan muistot kietoutuvat omiin muistoihin. Muistot rakkauksista kiemuroineen, keskustelut Mn kanssa värittyvät melankolisiksi, koska on ilmeistä että pariskunta on etääntynyt, mukana on alakuloa.

Tunne kaiken katoamisesta seuraa väistämättä menneen muistelemisesta. Näin tulehtuneesta menneisyydestä ei ole helppoa kirjoittaa, ja kuitenkin se on kirjailijalle tärkeintä.  Kotiinpaluun tapoja lienee vahvasti autofiktiota. Tiet kotiin ovat monenlaisia, osa niistä eksyttäviä.

Odotan vanhaa, vakaata romaanin ääntä. Tai sitten minä vain haluan olla kirjassa. Haluan mieluummin kirjoittaa kuin olla kirjoittanut. Haluan pysyä, asuttaa sitä aikaa, elää mukana niissä vuosissa, jahdata rauhassa saavuttamattomia kuvia ja kerrata niitä pikkutarkasti. Nähdä ne väärin, mutta nähdä. Jäädä sinne, katselemaan.

Alejandro Zambra: Kotiinpaluun tapoja
Formas de volver a casa, 2011, suomentanut Laura Vesanto
Fabriikki Kustannus, 2017, 155 s

Kesää etsimässä - Gdansk

Viime syksynä tuli testattua Turun pieni mutta sujuva lentokenttä ja niinpä ei tarvinnut tässä Suomen kesättömässä kesässä miettiä kohteita. Suoria lentoja on nimittäin Turusta suunnilleen yhtä vähän kuin oli aikanaan tuotteita neuvostoliittolaisessa kaupassa. Eli Puolan Gdansk, Itämeren eteläisellä rannalla valikoitui itsestään selvästi. Lentoaika on 1 h 20 min. Puolassa aluetta mainostetaan tri-citynä eli Gdansk, Sopot ja Gdynia ovat kasvaneet kiinni toisiinsa. Lähijuna kulkee kuten Helsingissä Espooseen tai Vantaalle.

Vanhan satamakaupungin halki virtaa Motława-joki, jonka rannalla hotellimmekin sijaitsi. Saimme onnen potkuna neljän tähden hotellin kolmen tähden hinnalla. Se ilahdutti viimeiseen aamuun asti, nukuttiin huomattavan hyvin äänieristetyssä hotellissa, mukavassa sängyssä ja popsittiin aamuisin ylellistä aamiaista. Ihanaa päättää aamupala tuoreilla mansikoilla ja kirsikoilla. Hotellilta oli hyvä käppäillä tien yli kaupungin sydämeen, vanhaan kaupunkiin. Turistirysä se toki on, mutta täydestä syystä. Koristeelliset hansatalot kehystävät loputtomia terasseja ja ravintoloita.

Yksi jokirannan nähtävyyksistä on Gdanskin 1300-luvulla rakennettu keskiaikainen nosturi, joka oli käytössä vielä 1800-luvulla. Vierestä olisi lähtenyt myös vesibussin tapainen Westerplatten saarelle, jossa käytiin syyskuussa 1939 II maailmansodan ensimmäinen taistelu Saksan ja Puolan välillä. Jätimme nuo bunkkerit nyt katsomatta johtuen aihepiirin yliannostuksesta - ja muutaman vuoden takaisesta Normandian matkastamme, jossa tuli vastaan riittävästi bunkkereita loppuelämän tarpeisiin.

Pyhän Marian basilikan tornista näkee kauas. Vanha rouva myi muutaman zlotyn lippuja ja odotin pääseväni hissiin. Ei nyt sentään hissiä 1500-luvun tiilikirkossa. Sen sijaan sai kiivetä 400 jyrkkää ja kapeaa kierreporrasta. Upea kaupunki avautui sitten pulujen asuttamista viimeisistä holvikaarista ja kellokin lähti lyömään tasatuntia niin että vastaan tulevat nuoret pitelivät korviaan.

Raitiovaunulla pääsi posottamaan 10 km matkan Gdanskin keskustasta Oliwan lähiöön, jossa vaeltelimme rehevässä Oliwskin puistossa.

Täällä ajauduimme komeaan Oliwan katedraaliin, jossa sattumalta soi Händelin allelujaa mahtavilla uruilla soitettuna, kuulemma kyseessä on yhdet Euroopan suurimmista uruista.

Gdanskista pääsee lähijunalla viereiseen Sopotin rantakaupunkiin, paikalliselle rivieralle, jossa olikin turisteja joka nurkalla ja varsinkin kävelemässä pitkin 511 m pitkää laituria, puolalaisittain molo. 

Kävelykadun varrella vääntyilee kuuluisa crooked house, puolalaisten arkkitehtien suunnittelema talo, joka saanut inspiraationsa taiteilija Jan Marcin Szancerista.

Sopotin kävelykatu on nimeltään Monte Cassino ja sillä kunnioitetaan puolalaista joukko-osastoa, joka taisteli Italiassa samannimisessä taistelussa murtaen siellä saksalaisten rintamalinjan. Puolalaisilla oli adoptoituna orpo karhunpentu, jolle annettiin nimeksi Wojtek. Sitä kohdeltiin yhtenä miehistön jäsenenä, koulutettiin kuljettamaan ammuslaatikoita ja ylennettiiin myöhemmin korpraaliksi.

Lauantai-iltana Gdanskin terassit ja ravintolat täyttyivät turisteista. Aika paljon jäi näkemättä, mutta hieno kaupunki, Turun ystävyyskaupunki, Gdansk on. Gdanskin kuuluisuuksia on Daniel Fahrenheit, fahrenheit-mitta-asteikon keksijä 1700-luvulta, kirjailija, nobelisti Günter Grass ja tietenkin Lech Wałęsa , Puolan solidaarisuusliikkeen keulahahmo.

Puolan kielen suhteen tunnelma oli kuin Venäjällä ja Kiinassa - kun ei kieltä ole opiskellut, ei mistään saanut kiinni, ei edes yksinkertaisista tervehdyksistä tai kiitos- sanasta: Dzięki.  Googlen lausuntaohje ei paljon auttanut, sen opeteltuani tarkistin autonkuljettajalta ja hänen sanomanaan sana kuulosti aivan toisenlaiselta. Englanti ei myöskään ole yhtä yleisesti käytetty tai hallittu kuin Suomessa. Otantani on tosin hyvin rajallinen. Junalippuautomaatin englannin valinta katosi ensimmäisen sivun jälkeen, mutta sillä mentiin onnistuneesti mikä tuli valittua.

Takaisin Turkuun tultiin myrskyn siivin ajassa 1 h 10 min. Enkä enää ikinä lennä. Ehkä.

Ágota Kristóf: Kolmas valhe

Kansi Tuomo Parikka

Vastaan, että yritän kirjoittaa todellisia asioita mutta jossakin vaiheessa asiat muuttuvat oman todellisuutensa painosta sietämättömiksi, jolloin minun täytyy muutella niitä. Kerron, että yritän kertoa oman tarinani mutten voi, minulta puuttuu rohkeutta, se sattuu liikaa. Silloin kaunistelen enkä kerro asioita niin kuin ne tapahtuivat vaan niin kuin olisin halunnut niiden tapahtuvan.

Ison vihkon ja Todisteen jälkeen Ágota Kristófin Kolmas valhe päättää Klausin ja Lucasin, kaksosten yhteisen tarinan. Sota on jo kaukana takana. Klaus asuu äitinsä kanssa. Lucas elää muistoissaan ja unissaan, toisessa  maassa, hän haluaa palata veljensä luo. Molemmat ovat yksinäisiä ja kaipaavat toista, molemmilla on tapansa muistaa menneet tapahtumat. 

Kolmas valhe kuvaa hajonneita mieliä ja identiteettejä. Perheen vaiheet sodan kynnyksellä selviävät pieninä välähdyksinä, lapsen kuulemina dialogeina, toisesta huoneesta, seinän takaa. Onko niihinkään uskominen, mikä on totta, mikä unta - se kaikki jää epäselväksi. Selviämistaistelussa lapset ehtivät opetella itselleenkin valehtelemisen, eikä se taito ole kadonnut aikuisikään mennessä. 

Minun täytyy puolustautua. Minun on puolustettava Äitiä. En halua, että Lucas särkee meidän rauhamme, meidän arkemme, meidän onnemme. En halua, että meidän elämämme järkkyy. Äiti ja minä emme kumpikaan kestä, että Lucas tulee tonkimaan menneitä, hämmentämään muistoja, kyselemään Äidiltä asioita. Minun on kaikin keinoin väisteltävä Lucasia, estettävä häntä repimästä auki sitä vanhaa, kamalaa haavaa.

Traagisinta on ennen läheisten kaksosten etääntyminen ja valhe, joka estää uutta lähentymistä. Rikkinäisten lasten on vaikeaa kasvaa tunteviksi aikuisiksi, kun he tempoilevat uniensa ja muistojensa keskellä, äidin kärsiessä yhtä lailla lamaannuttavan syyllisyyden taakan alla. Toisaalta, enää ei ole varmaa, onko heitä edes kaksi veljestä vai ovat he yksi ja sama henkilö, psykoottisen mielen maisemassa.

Kulttimaine tai ei, en voi sanoa trilogian lukukokemusta hyväksi. Jäljen se jätti, mutta yritän unohtaa sen. Kaksi ensimmäistä osaa alkoivat rakentua jotenkin ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi, mutta Kolmas valhe - nimensä mukaisesti - hajotti kaiken sekavaksi maailmaksi, jossa muistikuvat ja unet sekoittuvat eikä varsinkaan ensimmäisessä luvussa (kahdesta) ollut selvää kenestä puhutaan ja milloin ollaan keskellä unennäköä.

Kerrontatyyli mukautuu täydellisesti tunteettomiksi invalidisoituneiden hahmojen mieleen. Jopa tuo nakuttavan pelkistetty esineiden ja arjen kuvaus alkoi puistattaa. 

Ágota Kristóf: Kolmas valhe
Le Troisième Mensonge, 1991, suomentanut Ville Keynäs
Tammi/WSOY, 2023, 163 s

Kristiina Vuori: Pihlajanmarjat

Noin 50 vuotta sitten (huh!) olin mukana opinahjoni järjestämällä Leningradin matkalla. Bussilla kuljettiin Viipurin kautta ja perillä tutustuttiin paikallisen korkeakoulun kollegoihin. Syötiin rasvaisia kyljyksiä ja vierailtiin valuuttakauppa Berjoshkassa. Niiden hyllyiltä löytyi sentään jotain tuliaisia, päin vastoin kuin tavallisista leningradilaisista kaupoista, joissa hyllyt ammottivat tyhjyyttään. Illalla siirryttiin hotellin baariin nauttimaan campareita ja veivaamaan bodia, taustalla Kirka lauloi oh mamy, oh mamy mamy blue. 

Oma muisto innosti lukemaan Kristiina Vuoren Pihlajanmarjat, jossa sama matka tehdään parikymmentä vuotta myöhemmin, Neuvostoliiton valtion olemassaolon viime hetkillä. Samat systeemit kuitenkin jatkuivat, maatushka-ostoksineen, tylyine viranomaisineen, sukkahousujen ja muiden vaatekappaleiden kaupitteluineen, salakuljetuksineen - ja kaikkialla läträttiin viinalla.

Pihlajanmarjoilla viitataan siihen happamia sanoi kettu -juttuun ja tässä suhdedraamaan. Minäkertoja Jaana on salasuhteessa pomonsa kanssa firmassa, jonka perinteinen kevätmatka tehdään bussilla Leningradiin. Matkalle Jaana ei ollut menossa, koskapa pomon vaimokin on mukana. Mutta sinne hän kuitenkin päätyy yhdessä kaverinsa ja kämppiksensä Simon kanssa. Mukana on myös suomalaisia vodkaturistin arkkityyppejä. On myös nuori nainen, kasvissyöjä, joka äitinsä katseen ulottumattomissa kumoaa konjakit ja muut juomat siihen malliin, että on jatkuvasti kannettavassa kunnossa. Niin on moni muukin.

Jaanakaan ei lasiin sylkäise, mutta hänellä on tekemista myös ovensa vahtimisessa, koska ovesta on koko ajan tupsahtamassa sekä salarakas että muita miehiä, jotka ovat ihastuneita hänen rubensmaisiin suloihinsa ja tulipunaisiin alusasuihinsa.

Pihlajanmarjat on tuore romaani, mutta se kantaa mukanaan aimo annoksen tunkkaista seitsemänkymmenlukua ryyppäjäisineen, joka on vain surullista luettavaa. Menohan on jatkunut saman kaltaisena muillakin lähialueilla, kuten Tallinnassa. Tällä vuosituhannella näin maineikkaassa Viru-hotellissa monia suomalaisia jo kypsässä iässä olevia emäntiä ja isäntiä niin vahvassa humalassa, että ymmärsin virolaisten antaman poro-nimityksen, nelijalkainen.

Romaani on vauhdikkaasti kerrottu, monilla puhekielen sanonnoilla silattu  - ei hyvää päivää - ja mukaan on kudottu salakuljetukseen liittyvä jännitysmomentti. Tulee mieleen tv-sarja, jossa on karrikoituja perushahmoja ja monta hölmöä tilannetta, joita ei voi välttää jatkuvan viinan latkimisen virrassa. Naisnäkökulma on vahva, ja hauskaa että nuoren naisen annetaan jakaa elämän rohkeuttaan kokeneemmalle Jaanalle. Sydän siinä voi särkyä, totta kai. Mutta särkynytkin sydän on parempi vaihtoehto kuin se, ettei edes yritä. 

Kuitenkin vähän nolotti olla mukana tällä matkalla, semmoista matalalentoa. Överimpiä komediallisen kertomuksen juonenkäänteistä on se oletus, että leningradilainen poliisi sekoaisi suomalaisen naisen tulipunaisista alushepenistä. Onhan se toki ystävällinen kuvaus naapurin miliisin inhimillisistä puolista, joita näinä aikoina ei naapurimaassa nähdä.

Kristiina Vuori: Pihlajanmarjat
WSOY/Tammi, 2025, 240 s

Andrei Kurkov: Kiovan korva

Vuonna 1919 elämä Ukrainan Kiovassa oli kaoottista; siellä käytiin sekä Venäjän sisällissotaa että Ukrainan itsenäisyyssotaa. Tälle näyttämölle ukrainalainen kirjailija ja toimittaja Andrei Kurkov on kattanut romaaninsa Kiovan korva tapahtumat. Sitä kuvataan takakannessa hirtehiseksi, ja kieltämättä tyylistä tuli mieleen sekä Kunnon sotamies Švejk että Mihail Bulgakov ja ehkä hieman Gogolkin - vai johtuisiko viimemainittu vain tuosta aistimesta, nenästä? Tässä kun korvalla on merkittävä roolinsa, ei kuitenkaan niin ylivoimainen kuin nenällä Nikolai Gogolin satiirissa.

Samson Koletški nimittäin menettää oikean korvalehtensä sapelin sivalluksesta heti ensi tutustumisella, samalla kun hänen isänsä kuolee. Nuorimies nappaa korvalehtensä mukaansa paetessaan ja siitä tulee hänen uudenlaisen kuulonsa jonkinlainen etäapuri, joka sijaitsee peltipurkissa, tarkemmin sanottuna klassisessa hedelmäkaramelli Monpensiers -purkissa.

Kaikki muu Kiovan korvassa onkin sitten melko realistista kaupungin köyhän ja kurjan väestön kamppailua mielivaltaisessa kaaoksessa, jossa kukaan ei tunnu kaupunkia hallitsevan, kaikki ovat epäilyksenalaisia, kukaan ei luota mihinkään ja kaupungin kaduilla tapetaan puolihuolimattomasti pimeyden turvin.

Samson asustaa vanhempiensa entistä asuntoa talossa, jonka porraskäytävää valvoo talonmiehen leski. Ajan olosuhteissa oli normaalia, että asuinoloja tiivistettiin, joten Samsoninkin pitää alistua seuraamaan sekä parin puna-armeijalaisen muuttoa kotiinsa että heidän huonekalujen ja muiden tavaroiden ryöväämistä. Asunnoista saatettiin viedä myös huone.

Yhtä sattumanvaraisesti mies miliisin luona käydessään huomaa saaneensa univormun ja työskentelevänsä miliisinä, vaikka oli suunnitellut opiskelevansa sähkötekniikkaa. Hänellä on näet hyvä käsiala ja selkeät lauseet ja sitä bolshevikit arvostavat. Luontaisetuna tulevat kupongit neuvostoruokalaan ja sen ihrapuuroihin.

Omaa pakoaan suunnittelevien puna-armeijalaisten melskeessä Samsonkin tempautuu mukaan mystiseen kaksoismurhaan, jota lähtee selvittämään ja yrittää samalla saada vastahakoisen esimiehensä suostumaan omiin tutkimuksiinsa. Kodissakin tapahtuu, kun Samson tarjoaa orastavalle rakkaudelleen Nadeždalle huonetta samoin kun tämän vanhemmille tilapäistä suojapaikkaa.

Kaoottiset tapahtumat seuraavat toistaan murhatutkimuksen hukkuessa monenlaiseen väkivaltaan ja yllätykseen. On ihme, että Samsonin rakastettu on niinkin selväpiirteisessä toimessa kuin väestönlaskentavirastossa. Sellaista ei uskoisi tarvittavan yhdyskunnassa, joka on lähes hajoamassa keskenään sotivien osapuolten rähinöissä. Kirjan epilogissa osapuolia mainitaan olevan ainakin viisi, ukrainalais-, saksalais- ja venäläistaustaiset sekä talonpoikaiskapinalliset ja kenraalin johtamat valkoiset. Kasakkarykmenttejäkin riittää useampaan ryhmään.

- Kellarissa, pidätettyjen tiloissa, on rottia! Siellä on nurkassa  reikä, joka vie vissiin viemäriin. Sieltä niitä tulee! - Käske sitten tukkia se reikä. - Jaa ketä käsken? - Sitä neuvostolaitosta, joka tukkii reikiä! - Meillä on toistaiseksi vain semmoisia laitoksia, jotka kirjoittavat papereita. Semmoisia, jotka jotain tekevät, ei ole kuin raitiotielaitos, rautatielaitos ja sähkölaitos!

Kiovan korvassa tapahtuu paljon, liikaakin, kiinnostus lopahtaa. Kertomuksessa on mustaa huumoria ja satiiria, joka kohdistuu ihmisten valtapyrkimyksiin, korruptioon, kirkkoonkin. Kuitenkin ihmispolojen kamppailu väkivaltaisessa kaaoksessa ja köyhyydessä tuntuu ahdistavalta. Tässä on liian vähän humoristisia aineksia hirtehiseen romaaniin. Monenlaisiin asuntoihin murtaudutaan ja niiden salakäytäviä ja ovien takaisia kätköjä tutkitaan väsyttävän yksityiskohtaisesti.

Kieli on kekseliästä, leikkisää, taidokasta ja siitä voi kiittää upeaa suomentajaa Arja Pikkupeuraa samoin kuin lopun epilogista, joka onnistui edes hieman ryhdistämään romaania, joka oli loppuun mennessä hajonnut sadan vuoden takaisen Kiovan kaduille kuin ratsurykmentin jälkeinen pölypilvi. Teos aloittaa Kiovan mysteerit -sarjan, johon en aio tutustua tämän enempää.

Andrei Kurkov: Kiovan korva

Самсон и Надежда, 2020, suomentanut Arja Pikkupeura

Otava, 2025, 296 s

Lisa Ridzén: Tranorna flyger söderut

Jag fantiserar om att göra honom arvlös, se till att han inte får någonting.

Onko vanhuksella enää jäljellä muuta mahdollisuutta kuin piruilu testamentin kanssa, kun näyttää siltä, että kaikki ollaan viemässä, omat päätökset, itsemääräämisoikeus, arvokkuus? Ja koirakin! Lisa Ridzénin romaanin Tranorna flyger söderut (Kurjet lentävät etelään) päähenkilö, minäkertoja Bo asuu yksin vaimon dementoituessa hoivakodissa Östersundissa. Kaupunki sijaitsee Pohjois-Ruotsin Jämtlannissa. Tärkein vanhalle miehelle on nyt koira, Sixten, joka makoilee Bon vieressä keittiön sohvalla ja mörisee tyytyväisenä, kun silkkistä korvaa rapsutetaan.

Seutu on Ruotsin metsäteollisuusaluetta, jossa Bo isänsä lailla on hankkinut elantonsa sahalla. Bon mielen maisema avautuu monologeissa, joissa puhuteltu Du on hänen vaimonsa Fredrika. Vaimo on Bolle jo kuollut, hänestä on jäljellä kuori, jota poika Hans haluaa kuitenkin heidän käyvän yhdessä tervehtimässä. Isä ei haluaisi, eikä Fredrika tunnu vierailuista ilahtuvan, päin vastoin hän ei halua tuntemattomien tulevan lähelle. 

Sixten sen sijaan on terve koira, isännälleen parasta seuraa. Muut - Hans, pojantytär Eleonora, kotiavustajat - sen sijaan huolestuvat koiran ja isännän terveyden eroista. Bo horjahtelee helposti jo sisätiloissa, puhumattakaan metsäpoluilla innokkaasti  juoksevan koiran  perässä.

Kertomus etenee toukokuusta lokakuuhun, päivämäärästä seuraavaan ja alkaa kotihoidon merkinnöillä einesaterioista, kellonajoista, Bon tilanteesta kunakin päivänä. Hän on hoidon kohde, hänen kotinsa on työpaikka vaihtuville kunnan työntekijöille. Jotkut heistä ovat suosikkeja, joku inhokki. 

Alakuloisissa mietteissään, pahinta pelätessään, Bo miettii historiaansa, lapsuuden kotiaan ja vanhempiaan. Äidiltä poika sai lämpöä ja ymmärrystä, kun isä - gubbe -vain nöyryytti, rankaisi eikä näyttänyt pojan tekemisiä arvostavan. Pohjois-Ruotsi näyttäytyy tässä perhehistoriassa aika suomalaiselta. Tulee mieleen suomalaiset sodan käyneet isät, joiden jäyhyyttä ja puhumattomuutta on usein selitetty sotakokemuksilla. Se selitys ruotsalaisilta puuttuu. On opettavaista havainnoida vanhuksen silmin nuoremman sukupolven suorittamaa holhoamista. 

Vem fan tror han att han är? Komma här och dirigera vad jag borde göra med dina grejer. Vad spelar det för roll om din jacka hänger kvar i hallen?

Historiaansa peilatessaan vanhus näkee toistavansa isänsä inhottavia esimerkkejä varsinkin nyt, kun isällä ja pojalla on käynnissä iso skisma koirasta, isän viimeisestä ystävästä. Ainoa toinen ystävä, Ture on vakavasti sairas. Kaveri, joka uskaltaa sanoa ääneen sen, mitä Bo peittelee itseltäänkin. Että oli helpotus, kun äijä kuoli. 

Meneillään on vanhan miehen viimeinen kesä, mutta muistoissa poika jättää vanhempiensa kodin, käy Fredrikan kanssa tansseissa, juhannuksen kukkaniityillä ja poikansa kanssa kalastamassa. Vanhus tuntuu monologeissaan sympaattiselta, välillä sapekkaalta, välillä katuvalta ja ihmettelevältä. Hänen viimeiset hetkensä hiipivät hiljaa lähemmäs.

Tranorna flyger söderut säteilee lämmintä ymmärrystä vanhaa miestä kohtaan, ja näyttää sen, että jokaisella on oma kiinnostava tarinansa, vastoinkäymiset, ilot ja elämästä oppimisen polkunsa.

Lisa Ridzén: Tranorna flyger söderut
Boklaget Forum, 2024, 361 s

Neil Hardwick: Poistetut kohtaukset. Muistelmat

Kansi Anna-Mari Tenhunen

Kuusi-ja seitsemänkymmenluvun nuorelle Neil Hardwickin muistelmat ovat nostalgista luettavaa. Siellä ne vilistävät nuo kaikki menneen yhtenäiskulttuurin nimet, tuttuja teatterista ja tv-ohjelmista - tässä järjestyksessä Hardwick ilmeisesti haluaisi ne muistettavan. Se oli sitä aikaa, kun työpaikoilla ihmiset keskustelivat edellisen illan tv-sarjoista. Useimpien sen ajan nimien jälkeen kirjassa seuraa suluissa maininta: ikävä kyllä ei enää keskuudessamme. Ja muistelma loppuu erääseen 70-luvun lopun hauskimpaan muistumaan, Jussi Jurkka Parempi myöhään -viihdesarjassa Hyvää ötyä!  Edelleen naurattaa. Ja ne muut tunnetuimmat: Musta tuntuu, Pakanamaan kartta (kirjastosta löytyy tallenne), Sisko ja sen veli...

Neil Hardwick oli vuosikausia Suomen "virallinen" britti, samalla tavalla kuin Roman Schatz on ollut se virallinen saksalainen. Heitä haastateltiin heidän synnyinmaataan koskevissa asioissa tai Suomi-vaikutelmista. Viisikymmentä vuotta sitten Suomi oli sulkeutuneempi ja pelkästään ulkomaalainen tausta herätti kiinnostusta. 

Poistetuissa kohtauksissa Hardwick on ajautunut hukkumista vastaavaan tilanteeseen. Vanhan kliseen mukaan ennen hukkumistaan ihminen näkee koko elämänsä juoksevan filminä silmiensä editse. Hardwick palasi palvelukotiin myöhään illalla taksilla ja taksin poistuttua hän kaatui rollaattoreineen lumihankeen, jonne jäi avuttomana, kykenemättä nousemaan. Joten hänen ei auttanut kuin alkaa kelata elämänsä kuvia.

Tajunnanvirtamainen muistelu ei noudata kronologiaa eikä muutakaan teemallista jaottelua, mikä sopiikin Hardwickin rentoon ja huumorintajuiseen tyyliin hyvin. Kaksi selvää erillistä aihekokonaisuutta kuitenkin on: perhe- ja parisuhteet sekä ura. Ura kehittyi teatteri- ja tv-ohjauksista, Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen professuurista ja monipuolisesta kirjoittamisesta.

Suomessa Hardwick epäilee saaneensa aseman, jota hän ei ehkä kotimaassaan koskaan olisi kovemmin kilpaillussa tv/teatterimaailmassa saavuttanut. Mahdoton tietää, mutta hyvin lahjakas hän alallaan on ollut. Hänen parhaimmat ohjelmansa ja ohjauksensa muistetaan. Mutta henkilökohtainen elämä alkaen lapsuuden perheestä ja avioliitto suomalaisen naisen kanssa on ollut traumaattista ja traagista. Pahinta on lukea, kuinka hän on onnistunut löytämään omituisella tavalla rakkaudetonta äitiään muistuttavan naisen. 

Kun ihminen vihaa lapsiaan, lapset eivät välttämättä lakkaa rakastamasta vihaajaansa. Mutta he lakkaavat rakastamasta itseään. Lapsiaan enemmän äitini vihasi vain miestään.

Äiti, pojan sosiopaatiksi kuvaama, oli koko ikänsä katkeroitunut, koska ensirakkaus, amerikkalainen mies, häipyi eikä Hardwickin isä onnistunut asiaa koskaan paikkaamaan. Äidin veli käytti Hardwickin sisarta seksuaalisesti hyväkseen. Suomalainen vaimo taas oli järjestelmällisen uskoton eikä salannut asiaa. Päin vastoin, vaikuttaa että vaimo, niin juristi kuin olikin, kärsi epävarmuudesta ja vaati hyvin voidakseen jatkuvia todisteita menestyksestään miesmaailmassa. Niitä hän sitten esitteli onnettomalle miehelleen, ja selitykseksi kelpasi myös feministinen näkökulma. Miehet olivat kautta aikojen olleet avionrikkojia, ja nyt loistokkaalla 1970-luvulla feministien piti pystyä samaan.

Avioliitto oli levotonta aikaa ja sitä kesti liian kauan. Kaksi lasta syntyi, joiden kanssa isä on edelleen läheinen. Ex-vaimo on kuollut. Trauma on syvä, koska tässäkin kirjassa avioliittoon ja vaimon tapaan kiusata miestään yhä uusilla miessuhteilla palataan tuon tuosta. Seurasi masennusta, lääkitystä, vääriä lääkkeitä ja niiden aiheuttamia seurauksia. Filosofian opinnoista ihanteiksi tulleet Spinoza ja Wittgenstein ovat tukeneet avioliitonkin käsittelyssä.

Neil Hardwickista, kaivoskaupungin opettajan pojasta piti tulla fyysikko. Hän ponnisti köyhien kouluista Englannin eliitin yliopistoon Cambridgen King's Collegeen. Fysiikka ei kiinnostanut sittenkään, vaan hän vaihtoi opintonsa filosofiaan. Älykkyysosamäärä mitattiin myöhemmin Suomen Mensankin piireissä, hänet palkittiinkin siellä ansioistaan. 

Muistelmissa mennään paikoitellen kohtaamisten kautta erinäisiin sisäpiirin juttuihin, jotka kaikki eivät ole niin kiinnostavia, mutta osa taas hauskoja ja teräviä ajankuvia, niin Seppo Heikinheimon nenään ilmestyneen finnin merkitys, Teatterikorkeakoulun hankkiman kuolleen sian hinta kuin Juha Valjakkalan, kolmoismurhaajan etäännytys suhteessa tekemisiinsä, sitten mulle tuli ne murhat. 

Tv-sarjojaan Hardwick purkaa ja analysoi niin valaisevasti, että herää mieliteko katsoa yksi ja toinenkin uudelleen paremmalla ymmärryksellä. Tosin täytyy myöntää, että minä en muistaakseni ole kovinkaan montaa katsonut, olin jossain mystisessä kotimaisen (!?) halveksunnan moodissa ja katselin lähinnä ulkolaisia sarjoja. Dennis Potterin Laulavan salapoliisin muistan hyvin, sen Hardwick nimeää itselleen mullistavaksi kokemukseksi.

Kaiken muun lisäksi sain tästä vielä kirjailijavinkin, Michael Frayn. Ei ihme, että Hardwick on tehnyt ne osuvimmat suomalaisluonnehdinnat:

Minusta tuntui päivänselvältä, että jos kerran tehdään suomalaista komediaa suomalaisilla hahmoilla suomalaisissa tilanteissa, niin kenenkään ei pidä sanoa pitkään aikaan mitään. - Toinen tärkeä suomalainen piirre, jonka sarjaan halusin, oli huono palvelu; se ei enää kuulu suomalaisten arkeen, mutta seitsemänkymmentäluvulla se oli erittäin hallitseva ilmiö. Jos tapahtumapaikkana toimi baari, niin sitten asiakkaiden (jos heitä oli) täytyi saada huonoa palvelua. Lisäksi asiakkaista täytyy olla huutava pula, koska baari/huoltamo on sijoitettu siten, että sinne on vaikea päästä.

Neil Hardwick: Poistetut kohtaukset. Muistelmat
Käsikirjoituksesta suomentanut Tero Valkonen
WSOY, 2025, 222 s

Louise Kennedy: Rikkomuksia

On tarpeeksi epämukavaa istua siellä kuin joku kiintiökatolilainen ilman että sinun pitää vielä valmistautua pieksämään kaverisi.
En pidä tuosta sanasta.
Ai pieksämisestä? Muistuta minua etten enää koskaan käytä sitä.
Älä ole nenäkäs.
Kiintiökatolilaisestako et pidä? Sehän minä olen. Mikä olisi parempi? Feeniläinen? Paavinuskoinen irkku? Katolinen hempukka?

Irlantilaisen Louise Kennedyn esikoisromaani Rikkomuksia sijoittuu vuoden 1975 Belfastiin, aikaan jolloin Pohjois-Irlannin levottomuudet, pommi-iskut ja murhat olivat tavallisia uutisotsikoita. Protestantit, lojalistit kannattavat vallitsevaa Britannian hallintoa ja katolilaiset tasavaltalaiset ajavat alueen yhdistämistä Irlantiin. Poliittiset vastapuolet eivät katso hyvällä rajojen sekoittumista, se on petoksellista toimintaa. Latautunut viha, epäluulo ja pelko väreilee ilmassa.

Cushla Lavery, 24 -vuotias nuori nainen opettaa katolisessa alakoulussa lähellä protestanttien asuinaluetta. Hän asuu alkoholisoituneen äitinsä kanssa ja auttaa isoveljeään perheen omistamassa pubissa iltaisin. Hänen arkensa on tasapainottelua pikkulasten opettajana, kun yrmeä rehtori ja epäluuloinen isä Slattery tekevät kaikesta vaikeampaa, ja kotona Gina-äiti löytyy sammuneena tai humalassa tyhjien  ginipullojen kolistessa sängyn alla. Pubi tuo kaivattua vaihtelua, vaikka sielläkin kaupungin jännitteinen ilmapiiri näkyy asiakkaissa. Pubin omistajien on esitettävä neutraalia, jos mielivät saada sisään kaikki mahdolliset asiakkaat.

Viisikymppinen Michael, perheellinen juristi iskee pubissa silmänsä Cushlaan eikä jää vaille vastakaikua. Mies on protestantti mutta liberaali eikä hän kaihda ajaa väärin kohdeltujen katolilaisten asiaa oikeudessa. Hän on tunnettu myös naistenmiehenä. Päivänvaloa kestävä selitys heidän tuttavuudelleen löytyy iirin kielen harrastepiiristä, johon kuuluu miehen tuttavia, pariskuntiakin. Cushla alkaa opettaa seurueelle iirin kieltä illanistujaisissa.

Rakkaussuhde etenee vauhdilla intiimeihin tapaamisiin, joita molemmat järjestelevät aina kun pystyvät - salaisena suhteen on pysyttävä. Miehellä on perheensä, naisen äiti, veli tai kouluyhteisö ei missään nimessä hyväksyisi suhdetta. Sovinnaisuusrajojen lisäksi rakastavaiset uhmaavat myös Belfastin poliittista palomuuria. Raastava rakkaussuhde on kuin Romeo ja Julia tai West Side Storyn rakkaustarina, ehdottoman kielletty ja ennalta moraalittomaksi tuomittu. Samalla se Cushlan näkökulmasta on vääjäämätön; se on liian voimallinen, kumpikaan ei epäröi. 

Rikkomuksia on kerrottu selkeästi ja päähenkilön näkökulmasta. Dialogi soljuu muun tekstin joukossa erottelematta, lakonisen huumorin maustamana. Aluksi tyyli vaikuttaa töksähtävältä, mutta hiljalleen se tuntuu juuri oikealta tavalta kertoa rakkaustarinaa niin väkivaltaisessa ympäristössä kuin Pohjois-Irlanti noina aikoina oli. Nopeat luonnehdinnat napsahtavat kuin luoti.  Kenen kanssa? Yhden opettajan, Gina sanoi. Hän oli valmis vihamiehensä liittolaiseksi nöyryyttääkseen omaa tytärtään. 

Eroottisten kohtaamisten taustalla kaupungissa leimahtelee tuon tuosta. Cushla on ottanut köyhän katolisen perheen siipiensä suojaan, sen nuorin poika, Davy on hänen oppilaansa, kiusattu ja myös rehtorin sekä isä Slatteryn, ankaran katolilaisen epäluulon kohde. Hänen kauttaan konkretisoituu köyhän perheen vaikeus pysyä edes koossa, koulussakin perhettä epäillään jo ennalta rikolliseksi. Isoveli Tommy on jo liukumassa etäälle koulupolusta. Cushla ottaa tavakseen kyyditä Davy kouluun ja muutenkin pitää silmällä häntä vaanivia uhkia koulutiellä. Koulusta löytyy myös Cushlan uskollinen ystävä, kollega Gerry, jolle ainoana luotettuna voi myös uskoutua.

Belfastissa tulessa ovat rakastavaisten lisäksi myös poliittiset tunteet. Tilanteet kärjistyvät hallitsemattomasti. 

Elämänmakuinen, rosoinen, lämmin ja itseironinen kaiken väkivallan keskelläkin, niin voisi Rikkomuksia  kuvata. Edna O´Brienin kiellettyjä romaaneja Cushla muistelee nuorena katolisten tyttöjen kanssa lukeneensa. Ihana O'Brien tästä tosiaan tuleekin mieleen, Irlannin maisemista ja yhteiskunnallisesta kuvauksesta, uskonnon, katolilaisuuden merkityksestä - mutta kerrontatyylissäkin on jotain samaa. Äänessä on nainen, uhmakas, suorapuheinen ja herkkävaistoinen. Edna O'Brien kuoli viime vuonna Lontoossa. Louise Kennedy asuu nykyään Sligossa, Irlannissa.

Louise Kennedy: Rikkomuksia
Trespasses, 2022, suomentanut Maija Heikinheimo
S&S, 2025, 367 s

Daniel Kehlmann: Ohjaaja

Kansi Andrew Smith

Itävaltalaissyntyinen G.W. Pabst (1885-1967) oli aikansa  arvostetuimpia saksalaisen kielialueen elokuvaohjaajia, joka elokuvan globaalin maailman siivittämänä liikkui suvereenisti yli valtioiden rajojen, kunnes siihen tuli tunnettu stoppi, toinen maailmansota ja Hitlerin Saksan pakkovalta. Pabst oli ohjannut menestystä niittäneitä elokuvia jo ennen äänielokuvaa Yhdysvalloissakin. Häntä pidetään myös ajan ylivertaisen filmitähden, Greta Garbon löytäjänä. Pääosan elokuvistaan Pabst ohjasi Euroopassa.

Saksalaisen Daniel Kehlmannin uusin teos, Ohjaaja avaa jälleen yhden näkökulman Saksan historian traagisimpaan aikaan, joka on osoittautunut ehtymättömäksi aarrearkuksi kirjallisuuden ja elokuvan tekijöille. Taiteella on pintaa syvemmälle pureutuvat keinonsa näyttää paha, kun se kätkeytyy aikansa yleisesti hyväksyttyihin muotoihin.

Elokuvaohjaaja Pabst romaanin päähenkilönä valaisee sitä umpikujaa, johon vapaudessa kasvanut taiteen tekijä joutuu uudessa tilanteessa, kaiken tekemisen ollessa alisteinen vallanpitäjän hyväksynnälle. Ajankohtaistahan tämä on taas tällä hetkellä Yhdysvalloissakin. Bye-bye Hollywood hills. Hollywoodista tämäkin tarina alkaa kuvatessaan natsihallintoa paenneen ohjaajan epämukavuutta filmitaivaan starojen uima-allasbileissä. Euroopassa hän on jo ehtinyt paistatella kuuluisuudessa, Amerikassakin nimi tiedetään. Niin kiinnostava hän ei siellä ole, etteikö hän tuntisi itseään ulkopuoliseksi tässä ympäristössä, tällä kielellä. Eurooppa kutsuu.

Taakse jää Amerikka, ja entinen palava rakkaus, näyttelijä Louise Brooks, Pabstin palatessa yli Atlantin vaimonsa Gertruden ja poikansa Jacobin kanssa Ranskaan. Samaan aikaan Euroopasta kulkee pakolaisten täyttämiä laivoja toiseen suuntaan. Pariskunnalla on suunnitelma käydä tapaamassa ohjaajan vanhaa äitiä Wienissä, mutta tässä vaiheessa Hitlerin joukot ovat jo miehittäneet Itävallan.

Uusi barbaarinen komento tulee pariskunnalle yllätyksenä. Sen kouriintuntuvin havainto tulee heitä vastaan vanhassa linnassa, joka on perheen käytössä. Talonmies vaimoineen on uuden vallan uskollisia tukijoita ja se on nostanut heidät uuteen arvoon. Siksi asetelmat ovat vaihtuneet, palvelijoista on tullut käskyttäjiä ja pilkkaajia. 

Jatkossa perheen liikkumisvara kutistuu entisestään, Gestapon ilmiantajia on varottava, kotona on vaarallista. Poika Jacob raivaa tietä koulumaailmassa, sielläkin väkivalta on tie, jolla arvostus ansaitaan ja potentiaaliset kiusaajat nitistetään. Poika liittyy myöhemmin Hitler-Jugendiin. Elokuvaohjaajan on otettava lusikka kauniiseen käteen eli natsimielisiä käsikirjoituksia vastaan ja ohjattava Hitlerin hovikuvaajan, Leni Riefenstahlin kanssa, tämän oikkujen ja määräysten mukaisesti. Poikkipuolinen sanakin voi osoittautua hengenvaaralliseksi.

Pabstille elokuvan tekeminen, vaikka tiukasti raamitetuin säännöin, antaa mahdollisuuksia jatkaa omaa uraansa, tehdä töitä kameran kanssa ja leikkaajana, joka on hänen intohimonsa. Hänen sisäinen maailmansa, mahdollinen tuskailu yhteistyöstä natsihallinnon kanssa jää arvoitukseksi. Hänen tyylilajikseen, monologeissa ja dialogeissa, jää sarkasmi - silloin kun se ei ole vaarallista. Muutoin käsi alkaa tarvittaessa suoristua yläviistoon.

Trude-vaimon mielenliikkeet ja kauhu kertovat selvemmin moraalisesta ristiriidasta. Hän hakee lohtua viinipullosta. Natsirouvien lukupiirin kokous vaikuttaa Gestapon kuulustelulta, vaikka pienessä piirissä. Thomas Mannin nimen mainitseminen positiivisessa valossa sytyttää hälytysvalon siinä salongissa. Huonon kirjallisuuden satiiri kukkii tässä luvussa.

"Tällainen piiri perustuu jäsenten väliseen yhteisymmärrykseen", Else Buchholz sanoi. "Sopusointuun. Ja jos se puuttuu... Rakas Gritt, kaikella kunnioituksella, ehkä me tapaamme jonkin aikaa ilman teitä."

Natsien vallan lujittuessa Pabstilla ei ole vaihtoehtoja, hänen maineensa elokuvantekijänä halutaan valjastaa propagandaministeriön käyttöön. Ei edes vanha maine "punaisena Pabstina" haittaa voimansa tunnossa saapastelevia natseja. Romaanissa vilisee henkilöitä, oikeita ja fiktiivisiä. Käsikirjoittajista on pulaa, kirjailijoita on vangittu, Erich Kästnerinkin (Tuuliajolla Berliinissä) nimi vilahtaa. Avustajia elokuvaan saadaan keskitysleirivangeista. Ilmainen työvoima oli laihanlaista ja kalpeaa, mutta oikeilla valaistuksilla heistä saatiin yleisökohtauksiin tarvittava määrä.

Ohjaajan työtä kuvataan kirjassa osin mielenkiintoisesti, kuvaamisen ja leikkauksen yksityiskohtien kautta, lavasteista, kamera-ajosta, kuinka liike saadaan kuvassa virtaamaan. Kuvattuja käsikirjoituksia ja niiden juonen käänteitä kerrataan turhankin laveasti, pääasia eli ohjaajan ja hänen perheensä selviäminen moraalisen romahduksen uhan edessä, hajoaa sivupolkujen ryteikössä. Näkökulmat vaihtuvat rönsyilevässä tarinassa tiheästi.

Huipentumana Pabst saa ohjattavakseen natsikirjailijan huonon käsikirjoituksen, Molanderin tapauksen, johon hän heittäytyy koko kuristetulla elokuvaajan sielullaan. Elokuvaa kuvataan lähes paniikissa ja se on saatava miehitetystä Prahasta vietyä. Vaikuttaa kuin kirjailija olisi tässä vaiheessa nähnyt kirjassa elokuvan käsikirjoituksen (jawohl, elokuva on näköjään tulossa) ja on kirjoittanut siihen lisää actionia. 

Minusta tässä vaiheessa kertomus vesittyy kaikista aineksista, joita siihen kasaantuu. Sitä ei selkeytä kehyskertomus, jossa ollaan dementikkojen parissa vuosikymmeniä myöhemmin. Ei siitäkään huolimatta, että Pabstin ohjaaman kadonneen elokuvan arvoitus löytänee selityksensä niissä huoneissa.

Kun lopussa Jacob vielä kohtaa vanhan naisen, joka paljastuu... minusta tarina alkaa muistuttaa ohukaissoppaa. Kyllä, ohukaissoppa mainitaan erään menyn osana. Oli pakko tutkia sitä soppaa, ja päättelin että kyse olisi käännösvirheestä/painovirheestä. En tiedä, mutta olisiko sittenkin ollut kyse linssisopasta? Blinsen vai Linsen? Vai tekoälyä sopassa mukana?

Daniel Kehlmann: Ohjaaja 

Lichtspiel, 2023, suomentanut Tuulia Tipa

Siltala, 2025, 381 s.

Hanna Lantto: Bilbao

 

Kansi Markko Taina

Olen syntynyt bilbaolaiseksi Oulun yliopistollisessa keskussairaalassa. Viimein, kahdenkymmen vuoden ja kahdeksan kuukauden iässä, ymmärrän mihin kuulun ja mistä olen kotoisin.

Parikymppinen Elina lähtee Erasmus vaihto-opiskelijaksi Espanjan Baskimaan Bilbaoon 2000-luvun alkupuolella. Hän on opiskellut Suomessa espanjan filologiaa, mutta pian painopiste on vaihtunut baskikieleen. Kaupunki vie nopeasti nuoren naisen mukanaan, siitä tulee hänen rakkautensa kohde. Hän omaksuu kielen poikkeuksellisen nopeasti, saa oman juhlivan kaveripiirin, ja kaupungin öiset kadut baareineen tulevat läheisiksi, kuten myös yhteiset kämpät läheisimpien ystävien kanssa. Kaupungissa hän tuntee viimein olevansa kotonaan; saa meluta, riekkua, tanssia ja puhua aamuun asti, vaikka vuorokausia putkeen. Ilmapiiri on vapaa ja innostava. Viini ja monet muut juomat virtaavat, amfetamiini antaa lisävauhtia.

Hanna Lanton Bilbao alkaa yleismaailmallisena, ajattomana opiskelijaelämän kuvauksena. Solmitaan uusia tuttavuuksia, syödään ja juodaan, nautitaan suussasulavia ruokia, tavataan rentoja tyyppejä, opitaan paikallisia tapoja - kaikki on Elinalle kiinnostavaa ja loputtoman jännittävää. 

Baskinuoret ovat kiihkeän baskimielisiä, ja niin on Elinakin. Mielenosoituksia itsemääräämisoikeuden puolesta järjestetään ja niihin osallistutaan energisesti. Espanjalaiset koetaan ylimielisinä vallanpitäjinä. Asetelmassa on paljon samaa kuin pohjoisirlantilaisten suhteessa englantilaisiin. Elokuvissa ja dokumenteissa kuvattu Francon aika tuleekin mieleen kansalliskaartilaisista, jotka yöllä pysäyttävät nuorten auton ja aloittavat tiukan tarkastuksen. He ihmettelevät, kuinka suomalainen on siellä, eikä Madridissa, upeassa kaupungissa. Hukkaat täällä aikaasi näiden peikkojen kanssa.

Omaelämäkerrallinen kertomus etenee kahdessa aikajaksossa. Elina palaa Bilbaoon tekemään väitöskirjaansa kymmenen vuotta myöhemmin. Siinä vaiheessa hän on jo saanut kiittävää huomiota tutkimuksistaan ja työstään sekä Suomessa että Baskimaalla. Kirjan luvut alkavat sitaateilla baskilaisen Miguel de Unamunon runoista, espanjan- ja suomenkielisinä.

Väitöskirjan tekeminen on yksinäistä työtä, mutta siihen tuovat vaihtelua Bilbaon baari-illat. Erään myöhäisen aamuyön tunteina hän jää yksin tuntemattoman miehen kanssa. Hauska jutustelu vaihtuu odottamatta lähentelyyn ja raiskaukseen, jota hän ei heti suostu itselleenkään tunnustamaan sellaiseksi. Onhan hän akateeminen ja pärjäävä nuori nainen, ei mikään hyväksikäytettävä reppana. Kun hän avautuu tapahtumasta, ystävä syyttää häntä. Välirikko seuraa.

Baskimaan kohtalo rinnastuu kertomuksessa Elinan kokemuksiin väkivallan kohteena. Elinan trauma nimittäin ei häviä, hän kerää uusia vastaavia kokemuksia. Kun raiskattu ajautuu toistamaan kokemuksensa, kirjailijalla on siihen selitys: ”Se on tapa ottaa tilannetta takaisin omiin käsiin. Ihminen saattaa myös kaivata korjaavaa kokemusta ja sen takia palata raiskaajansa luo tai elää vaikkapa pitkään väkivaltaisessa suhteessa. Sitä haluaa uskoa, että seuraavalla kerralla tilanne menee paremmin.” (HS 8.3.25)

Ansioituneesta yliopistotutkimuksestaan huolimatta Elina ei ole rauhoittunut keski-ikään. Bilbaon kadut kutsuvat ja uudelleen hän päätyy samaan tilanteeseen, vieraiden miesten hyväksikäyttämäksi. Ja inhoaa itseään. Tapahtumien ohessa kerrataan Suomessa seurattuja oikeusjuttuja humalaisten naisten raiskauksista ja siitä oikeuslaitoksen pyörityksestä, jossa raiskaajat nähdään vähemmän syyllisinä kuin vahvassa humalassa ollut uhri.

Kuitenkin Elinan baskilaiset ja suomalaiset kaverit ihmettelevät, eikö hänellä ole mitään rajoja. Ei ole, sillä häntä on kolme. Kunnianhimoinen tutkimustyötään urakoiva filologi, loputtomasti juhliva baarikärpänen ja kolmantena herkkä ja haavoittuva lapsi. Tämä persoonallisuusanalyysi avasi päässäni vanhan levysoittimen ja sieltä lähti soimaan Tuula Amberlan/Jukka Alihangan vanha kipale Lulu.

Lululla oli kolme mieltä

Lululla oli kolme mieltä

Ja yksi niistä valtasi hänet iltaisin

Hän illalla kohtasi rappiomiehet

Illalla kohtasi rappiomiehet

Myrkystä kuiskien, rumuutta palvoen

Bilbao oli vaikea luettava. Aihe, seutu, kieli kiinnostaa, kaikki on kerrottu tyylillä ja tarkasti. Päähenkilö, joka ei lakkaa lyömästä päätään seinään ärsyttää ja surettaa. Ei terapia, ei puoliso, eikä menestys opinnoissa saa häntä katkaisemaan vahingollista kierrettä. Jokin on särkynyt perusteellisesti, eikä mikään näytä itsetuhoista kuviota korjaavan.  Häpeä ja itseinho on katettu kaikille nähtäväksi. Voi vain toivoa, että traumasta kirjoitettu kirja on vahvistanut ja että tämän umpikujan päässä näkyisi valoa. 

Olen ollut vuosia sitten viikon patikointimatkalla San Sebastianista - baskiksi Donostia - Bilbaoon. Bilbao jätti minuun aivan päinvastaisen muistikuvan, minusta kaupunki tuntui jotenkin uhkaavalta ja ilottomalta, Guggenheim ei sitä muuttanut. Ehkä minulla oli vain koti-ikävä ja olin talsinut liian kauan Baskimaalla. Hanna Lanton rakkaus Bilbaoon on säilynyt, kovista kokemuksista huolimatta.

Hanna Lantto: Bilbao
Tammi/WSOY, 2025, 322 s

Kyllikki Villa & Saara Villa: Äidin lokikirja

Sataa, on harmaata, lähestymme Kieliä. Ymmärtääkseni luotsia odotetaan laivaan. Kapteeni ei joutanut lounaalle, Saara ja minä istuimme juhlallisesti kahden puolen leveää pöytää kuin Pikku Lordi ja hänen isoisänsä; sunnuntain kunniaksi oli upea voileipäpöytä ja vanha tarjoilija palveli meitä vakaasti ja kohteliaasti niinkuin aina. Ajamme aivan hiljaista vauhtia (niin minusta tuntuu) vastatuuleen, sade pisaroi ruutuihin, tuntuu kuin jo hämärtyisi kun on niin harmaata ja vastaantuleva laiva oli sytyttänyt mastolyhtynsä. Sivuutimme kellopoijun. - Istuin tupakkasalongissa kahvikuppini ääressä rauhassa, yksin,  nautiskellen, ja hämmästyin yhtäkkiä sitä että näin rahaton ihminen kuin minä voi saada elämäänsä tällaista lyxiä.

Kyllikki Villa, suomentaja, kirjailija ja maailmanmatkaaja valitsi itselleen sopivan elämäntavan, joka taitaa olla ainutkertainen koko maailmassa. Hän työskenteli eli kirjoitti rahtilaivoilla vuosikausia pitkin poikin maailman merillä ja mantereilla reissatessaan. Olen tutustunut kirjailijaan Vanhan rouvan lokikirjassa. Äidin lokikirja on tyttären, Saaran äidin matkapäiväkirjamerkinnöistä kokoama ja omilla taustoituksilla täydennetty kirja äidin ja tyttären yhteisistä matkoista. Matkat tehtiin vuosina 1965-71, jolloin tytär oli 5-12-vuotias. Matkat KV rahoitti kirjoitustöillään, suomennoksilla ja lehtijutuilla, usein ennakkopalkkioillakin.

Kyllikki Villa (1923-2010), hitaan ja epätietoisen matkustamisen "grand old lady", oli tässä vaiheessa nelikymppinen, eronnut nainen. Matkustaessaan pienen tyttärensä kanssa poikkeuksellisella tavalla hän uhmasi äitiyden tiheää normiviidakkoa. Tyttärestä kasvoi matkoilla selvästikin harvinaisen omatoiminen ja fiksu lapsi ja nuori, joka ehti sekä osallistua laivan miehistön päivittäisiin toimiin, - spuulaukseen, kunnostustöihin ja maalaukseen - uiskennella ja lukea että opiskella koulusta annettuja tehtäviä, mukaan lukien erityisen kiinnostavaa algebraa, joka on kuin pitsin virkkausta. - Niin varmaan, motkotin mielessäni minä, jolle algebra oli paremminkin piikkilangan virkkausta.

Silmiin pistävää on äidin tapa suhtautua lapseen tasa-arvoisesti, ei holhoavasti, hän luottaa lapseen, mutta ei vastuuttomasti. Ajan vapaan kasvatuksen guru  oli A.S. Neill ja hänen Summerhill -koulunsa. Vapauden antaminen ei saa olla välinpitämättömyyttä, kertaa Saara V. kirjassa äidin sieltä omaksumia periaatteita. 

Me päätimme, on äidin merkinnöissä tavallinen ilmaus;  tytär huomioidaan kaikessa. Lapselle etsitään satamakaupungeissa iän mukaisia visiittikohteita, huvipuistoja ja eläintarhoja, sopivia uimarantoja. Vuosien kuluessa lukemiset yhdistävät, äiti ja tytär saattavat lukea dekkaria liian myöhään illalla tai vain jutella liian myöhään. Aamulla Saara oli kiukkuinen. Kyllikki nauttii iltaisin gininsä tai portviininsä ja molemmat pistävät tanssiksi, kun siltä tuntuu. 

Rahtilaivalla matkustaminen ei ole välttämättä mukavaa, rahdin purku ja lastaukset satamissa kestävät, mikään ei ole etukäteen varmaa, paitsi se että matkakassa usein hupenee ennen aikojaan. Varmistelun ja oikean ajan odottamisen sijaan äiti heittäytyi tyttärensä kanssa maailman ulapoille ja selvisi kaikista seikkailuista. Niistä turvallisuushakuisempi nojatuolimatkaaja saa tässä meren suolaamat maistiaiset. Matkathan jatkuivat molemmilla tämän kirjan matkojen jälkeenkin, Kyllikki Villalla aina 75-vuotiaaksi. Ei mikään ihme - hän myöntää yhdenkin matkan lähestyessä loppuaan kärsivänsä kotiintuloneuroosista. Toisaalta kostean hikisestä tropiikista palattuaan KV on onnellinen päästessään takaisin Eurooppaan. Se taisi olla hänelle se koti, varsinkin kun eurooppalaiset kielet ovat se pääasiallinen oman työn sisältö.

Matkapäiväkirjat raportoivat äidin ja tyttären matkoista Puolaan, Kreikkaan, Portugaliin, Etelä-Amerikkaan, uudelleen Portugaliin, uudelleen Välimerelle, ja kirjan viimeinen on maailmanympärimatka, joka sisältää myös pitkän maaosuuden eli matkan halki Venäjän Siperian junassa. Mustavalkovalokuvat täydentävät päiväkirjamerkintöjä.

Vastoinkäymisiäkin riittää ; matkabudjetti menee tiukille,  on sairasteluja, vatsaongelmia, paahtavan kuumia päiviä, epämukavia majapaikkoja, tylyjä ihmisiä milloin missäkin, viisisenttisiä torakoita. Enimmäkseen molemmat ovat kuitenkin uudesta päivästä ja matkan jatkumisesta innoissaan. Toisella matkalla ilmassa oli jopa pientä romanttista virettä komean kapteenin salongissa. Ja niin Kyllikki V. vahvistaakin myöhemmin, että Eros oli mukana matkalla. Tämäkin episodi sopii hyvin seikkailua ja uusia maisemia etsivän vapaan naisen kuvaan samoin kuin satunnaiset väittelyt  lounasvieraiden kanssa - joista hän myöhemmin soimaa itseään. Erityisen paljon hän nauttii laivan kannella tähtiä yötaivaalta löytäen, kosmisen yksinäisyyden tunnelmassa. 

Kun noista ajoista on yli 60 vuotta, niin tämä matkustustapa täältä katsottuna sisältää  jo kadonneita tapoja. Kyllikki V. käy paikallisissa pankeissa hakemassa ennakkomaksuja tekemistään suomennoksista. KOPin virkailija on sopinut summasta kustantajan kanssa ja se toimitetaan sovittuun paikkaan. Aikamoista palvelua pankilta noina aikoina! Aika oli ennen EUta, joten Euroopassakin matkustaminen oli byrokraattisempaa kuin tänään. Muutenkin tämä kirja vanhanaikaisine matkustustapoineen toi mieleeni lapsuuteni ensimmäisen matkakirjan, Arvid Lydeckenin Sinisen saaren, vuodelta 1914, joka on kulunut kesämökin kirjahyllyssä monen sukupolven kätösissä.

Kirjassa voi lukea paljon maailmaa nähneen ihmisen pohdintaa, vertailua erilaisten kulttuuripiirteiden välillä. Kunkin matkaraportin alussa luetellaan matkan bibliografia eli mitä Kyllikillä oli työn alla ja mitä heillä molemmilla oli matkalukemistona. Niihin kuului useammalla matkalla mm Ranskalaisen keittiön salaisuudet -teoksen suomennos. (Kirja oli meilläkin nuorenparin kirjahyllyssä. Enpä kyllä pahemmin toteuttanut reseptejä, pelkkä lukeminen väsytti, luiden keittämisineen...) 

Osa matkustamisriippuvuudesta varmaan perustuu juuri tähän rytmiin ja sen kaipuuseen. Jonkinlainen kaari piirtyy myös matkojen väleistä: kun elämä tasaantuu ja kutistuu arkeen, kun arjen monimutkaisuus alkaa taas tuntua velvollisuuksien ryteiköltä, alkavat myös uudet matkasuunnitelmat itää. (Saara Villa)

Kyllikki Villa & Saara Villa: Äidin lokikirja
Like Kustannus Oy, 2013, 363 s

W.G. Sebald: Vieraalla maalla. Neljä kertomusta

Kirjallisuuden Mahatma Gandhia tässä nyt tarvitsinkin. Niin luonnehditaan Vieraalla maalla -teoksen takakannessa saksalaissyntyistä, Englantiin jo nuorena muuttanutta W.G. Sebaldia. Muutaman hänen teoksistaan olenkin jo ehtinyt vuosia sitten lukea, ja tyyli tuntuukin heti tutulta, mukaan lukien kaunokirjallisuudessa harvinainen valokuvien käyttö.

Valokuvat istuvat kerrontaan hyvin, koska kirjat ovat erikoisia kulttuurihistoriallisia kuvaelmia. Niihin kertoja käyttää tapaamiensa henkilöiden elämän käänteitä, kirjeitä, päiväkirjoja ja valokuvia. Sebaldia on näköjään jossain vaiheessa myös syytetty joidenkin dokumenttien luvattomasta käytöstä. Lukijana en sitä sure, muutoin tuskin tietäisin näistä ihmiskohtaloista sata vuotta myöhemmin.

Kertoja sekä haastattelee valitsemiaan henkilöitä että tutkii edesmenneiden historiaa dokumenteista. Hän vaikuttaa lähes terapeuttiselta kuuntelijalta, jonka kerronnasta huokuu arvostus ja myötätunto, inhimillisyys ja menneen maailman tunnelmat. Kuvauksessa on Sebaldille tunnusomaista etäännytystä, on kuin kertoja kulkisi ihmisen jälkeisessä maailmassa katsoen kaiken peittymistä tomun alle. Siitä tehdään kuitenkin pieniä poikkeamia nykyhetkeen, 1990-luvulle.

Kirjailija myös kulkee henkilöidensä, neljän maastamuuttajan jäljillä monilla seuduilla eri mantereilla. Nostalgiset lapsuusmuistot vehreissä alppimaisemissa vaihtuvat nokisiin katuihin, sadan vuoden takaiset maailman matkaajat kiertävät Lähi-idän nyt toisen nimisiä maita, morsian menettää rakastettunsa sattumanvaraisesti, valokuvissa hotellien interiöörit, vanhat puistot ja jykevät talot torneineen todistavat tapahtumia. Lapset ryhmäkuvassa eivät voi aavistaa mitä tulevaisuus tuo. 

Nimensä mukaisesti kirjassa kerrotaan neljän maastamuuttajan elämän tapahtumista. He ovat juutalaisia, jotka ovat joutuneet pakenemaan Saksasta juutalaisvainojen aikana. Kirurgi Henry Selwyn on kertojan vuokraisäntä Englannissa. Hän on Liettuan juutalaisia ja menee naimisiin varakkaan naisen kanssa. Paul Bereyter oli ollut kirjailijan kansakoulun opettaja, Ambros Adelwarth isoeno Yhdysvalloissa ja viimeisenä taiteilija Max Aurach, johon kertoja oli tutustunut Manchesterissä 1960-luvulla.

Utuinen melankolia sävyttää muistoja. Syytä näiden ihmisten ahdistukseen ja onnen puutteeseen ei nimetä, tiedämme sen sanomattakin. Kaiken keskellä pilkahtelee myös koomisia hahmoja ja tilanteita. Englantiin emigroitunut poika, tuleva taiteilija päätyy omaperäiseen ja vapaamieliseen kouluun, jonka rehtorin mielestä kasvavien lasten kehitykseen ei mikään vaikuttanut tuhoisammin kuin säännöllinen kouluopetus. Parhaiten ja helpoiten, niin hän väitti, oppi vapaa-aikanaan.

Vanhimmat muistot 1900-luvun alusta ovat peräisin isoenon, Ambros Adelwarthin Agendasta, muistikirjasta. Hän  myös matkusteli alun perin isäntäperheen palvelijana perheen pojan kanssa. Ehkä he olivat myös miespari, mutta se jää avoimeksi, kenties kertojalle ominaisesta hienotunteisuudesta. Vanhassa maailmassa vain yläluokka matkusteli. Se näkyy matkoilla Normandian Deauvillen kasinoista Konstantinopoliin ja Kuolleelle merelle.

Eriskummallisin, ehkä traagisinkin hahmo on taiteilija Max Aurach, joka poikana lähetettiin ennen vanhempiaan Englantiin, Manchesteriin. Vanhemmat passitettiin keskitysleirille ennen kuin he ehtivät seurata poikaansa. Poika jää yksin ja lopullisesti Manchesteriin, rapistuvaan teollisuuskaupunkiin.

Kaikkein sietämättömintä hänestä oli talo jossa siivotaan ja tomutetaan, eikä hän viihtynyt missään paremmin kuin siellä missä esineet saavat kaikessa rauhassa jäädä sen sametinharmaan karstan alle, jota syntyy kun aine vähän kerrassaan hajoaa olemattomiin.

Olen huomannut kerääväni sarjaa kirjailijoista, jotka jakavat kokemukseni Sveitsin tympeästä ilmapiiristä. Sarja täydentyy Sebaldilla: ...vaikka kaukaiset lumihuiput, komeat metsät, syksyn valo, jäiset pellot ja joet ja niityillä kukkivat hedelmäpuut koskettivat sydäntäni enemmän kuin olin osannut aavistaakaan, en silti viihtynyt Sveitsissä kovinkaan pitkään, mikä osaksi johtui sveitsiläisten elämänkatsomuksesta...

Juutalaisperheiden kohtaloista voi jokaisen kohdalla lukea aluksi lähes vain rivien väleistä kiristyvistä oloista, joilla perheiden arkea häirittiin, ennen kuin kuka aiemmin, kuka myöhemmin huomasi, että pako on ainoa mahdollisuus. Kertojan tapaamat henkilöt muistelevat vainotun sukupolven vastenmielisyyttä muistaa, kärsiä uudelleen. Siitä lähtökohdasta  Jorge Semprúnkin nimesi teoksensä Kirjoittaminen tai elämä.

Viimeinen kuva on getossa toimivasta tehdassalista, jossa juutalaiset perheet, lapsesta mummoon pantiin tekemään töitä Saksan sodan puolesta, kun heidän omat yrityksensä, kauppansa, asuntonsa ja tavaransa oli otettu haltuun ja elämänsä tuhottu. Tässä ajassa ei kirjaa voi lukea ajattelematta sitä makaaberia tilannetta, että paljon kärsineiden juutalaisten oma valtio, sen nykyinen hallitus toisintaa nyt heidän kokemuksiaan kohteenaan Gazan palestiinalaiset.

Kirja on ilmestynyt vuonna 1992 ja Oili Suominen suomensi sen vuonna 2004. En tiedä, tehdäänkö suomennokset vai oikoluvut nykyään hätäisemmin, kun Vieraalla maalla vaikuttaa suomennoksena niin täydelliseltä.

W.G. Sebald: Vieraalla maalla. Neljä kertomusta
Die Ausgewanderten. Vier lange Erzählungen, 1992, suomentanut Oili Suominen

Tammi, 2004, 292 s

Asta Olivia Nordenhof: Paholaisenkirja. Scandinavian Star Osa 2

En ehtinyt keskeyttää Asta Olivia Nordenhofin Paholaisenkirjaa ennen kuin se tuli luettua. Keskeyttäminen häilyi mielessä häiritsevästi. Ehkä se ei kerro muusta kuin huonosta keskittymiskyvystä. Teos on itsenäinen osa romaanisarjassa, joka heijastelee autolautta Scandinavian Starin tuhopolttoa ja vakuutuspetosta vuonna 1990. Ensimmäinen osa tästä seitsenosaiseksi jo etukäteen määritellystä kokonaisuudesta oli Löysää rahaa. Se teki vaikutuksen  ja kirja voitti palkintoja. Samaa vaikuttavuutta en kokenut enää  Paholaisenkirjassa, joka on minusta vain löysä. 

Tuli mieleen jotkut käsitetaide-näyttelyt, jotka vaativat runsaasti sanallisia selostuksia auetakseen näyttelyvieraalle. Mitä kaikkea nämä neljä Paholaisenkirjassa kuvatut, rahan ja vallan verkoissa kärvistelevät tyypit ilmentävät, paitsi erityisen kylmiä ja tylyjä suhteita, ei innostanut sen syvällisempään analyysiin, mutta tunsin helpotusta kun sain sulkea kirjan kannet. Ällistytti tämä ensimmäisen osan nostattamiin odotuksiin nähden lähes vastakkainen kokemus.

Vakuutuspetoksen pitäisi olla tämän kirjasarjan ytimessä ja se on ilman muuta sellainen rikos, joka sopii oikein hyvin kapitalismikritiikkiin, suorastaan ydinmehua. Sillä Nordenhof ilmoittaa tässäkin teoksessa jo esipuheessa, että se iso kysymys on: voiko kapitalismissa rakastaa? Yrityksiä vastata on neljä ja voi sanoa, että ainakin neljännessä aistii hitusen rakkautta. Sitä edeltävät ovat vihaisia, miesvihamielisiä, koska miesten maailma tämä edelleen on, ainakin mitä tulee kapitalismin kehtoihin. Myin itseäni, kuten kaikki muutkin, toteaa nainen. 

Neljäs yritys vastata on säerunon muotoon kirjoitettu ja edelleen vihainen, mutta ihon alla kasvaa lapsi ja myöhemmin lapsi nukkuu, kyselee jumalasta, uskommeko me. Lapselle on osoitettu myös kiitos opettamisesta. Aitoa rakkautta näyttää olevan tässä vaiheessa vain lapselle, viattomalle osoitettu.

Kun nyt luen tuon ensimmäisen osan herättämiä ajatuksia, huomaan että samanlaista ihmetystä sekin aluksi herätti. Se kuitenkin hiljalleen kokosi sirpaleensa niin että punainen lanka hahmottui. Samaa en havainnut tässä kirjassa. Ehkä kakkososa vaatii sitten tuon kolmannen osan selkeytyäkseen. Tulee mieleen, onko tarina jaettu turhankin lyhyisiin osiin, kun kerrontatyylikin on aika fragmentaarista. Tämän risukon jälkeen alkaa kaivata lukumaisemaan vanhaa paksurunkoista tammea (jeee... semmoinen löytyi). Ajatuksiahan kirja herättää, varsinkin nyt kun yritän sitä uudelleen miettiä.

Nordenhof kirjoittaa esipuherunossaan:

joten tämä

on minun kirjani

se on

eroottinen jännäri

liikemiehistä ja

paholaisesta

se on

runoja

rakkaudesta

puhetta

hullujenhuoneelta

ja teidän tehtäväksenne jää

sovittaa se sarjaan

en kai minä voi

kaikkea tehdä

itse

Asta Olivia Nordenhof: Paholaisenkirja. Scandinavian Star Osa 2

Djævlebogen, 2023, suomentaneet Aino Ahonen ja Vappu Vähälummukka

Teos/Otava, 2024, 172 s