Atefeh Sebdani: Oman onneni nojassa. Nuoren iranilaisnaisen selviytymistarina

Äiti. En voi enää odottaa. Olen kohta kahdeksantoista. Aikuinen. Minun pitää päästää sinusta irti. Olin niin tyhmä. Enää en mene samaan lankaan. Sinä päivänä henki salpautui sisälle, äiti. Silloin, kun irrotit otteen käsistäni. Nyt minun pitää puhaltaa se ulos. En pysty pidättelemään sitä enää. Minun täytyy oppia elämään ilman sinua.

Atefeh Sebdani on 5-vuotias, kun hänet ja hänen kaksi pikkuveljeään raahataan valkoisen bussin perälle äidin jäädessä Irakiin perustettuun sotilasleiriin, Camp Ashrafiin. Se oli iranilaisen Kansan Mujahidin-organisaation asemapaikka, jonne isä oli jo poistunut, kadonnut perheeltään. Järjestö on marxilais-islamilainen ja perustettiin vastustamaan Iranin vallankumouksen jälkeistä teokratiaa, mullaheita, vanhoillista pappisvaltaa.  

Viisivuotias Atefeh lupaa äidilleen pitää huolta pikkuveljistään siihen asti kunnes äiti palaa heidän luokseen. Lapsia kuljetetaan halki Euroopan. He jäävät Saksassa mujahidinien lastenkotiin. Kuten meillä sota-aikana lapsia lähetettiin Ruotsiin, niin tässäkin organisaatiossa moni perhe lähetti lapsensa lastenkoteihin tai sijaiskoteihin. Rankan matkan jälkeen lapset, Atefeh, Amin ja  Mussa päätyvät Göteborgiin, iranilaiseen mujahidin-perheeseen, jossa on ennestään kolme lasta, oma ja toisen perheen lapsia. Äiti tulee pian, vastataan Atefehin päivittäisiin kyselyihin, mutta lopulta sijaisvanhemmat eivät halua enää kuulla kysymyksiä.

Uutta tytärtä kasvatetaan ankaralla kädellä perheessä, jossa on vain yksi tyttö aiemmin. Atefeh'lle opetetaan varsinkin siivous, siinä hän tulevina vuosina loistaa, sillä pojat eivät tee kotitöitä, sen sijaan heidän jälkeensä siivotaan. Tyttö, jonka perusturvallisuus on pahasti  järkkynyt, tekee kaikkensa miellyttääkseen perheen äitiä, mutta se ei ole helppoa. Isää olisi helpompi miellyttää, mutta myös uhkaavan oloista, sillä Atefeh huomaa pian, että isän kanssa ei ole kivaa jäädä kahden. Hylkäyskokemuksen jälkeen lapsi etsii vimmatusti rakkautta ja hyväksyntää - ja kantaa sisällään mykkää surua äidistä joka ei vain tule. Millainen perhe vain on parempi kuin ei mitään perhettä.

Sebdani kuvaa koskettavasti ahdistavaa tilannetta, jossa hän yrittää miellyttää kasvattiäitiä, olla näyttämättä ikäväänsä ja suorittaa jo kuusivuotiaana tottelevaisesti  monenlaisia kotitöitä. Kiitollisuutta häneltä odotetaankin, ja vaikka äiti soittaa jatkossa kerran vuodessa ja puhelu kestää viisi minuuttia, kasvattiäiti painottaa, kuinka tärkeää taistelua äiti ja isä - joka on jo kauan ollut vieras lapsilleen - käyvät vapauttaakseen maansa. Hänen vanhempansa ovat sankareita.

Lapsen silmin sivustakatsojana kuvataan fundamentalistista järjestöä, joka vaatii yksilön oman hyvinvoinnin unohtamista tärkeän tavoitteen puolesta. Etkö ymmärrä, kuinka suuren uhrauksen vanhempasi ovat tehneet? Kuten on tapana lahkoissa tai kulteissa, niiden organisaation huipulla istuu palvottu johtaja, jota ei pidä kyseenalaistaa, jolle kaikki on sallittu, jonka sana on laki. Pariskunta Maryam ja Massoud nauttii tästä asemasta. Heidän päämajansa sijaitsee Pariisissa. Sieltä käsin johdetaan vallankumouksellista toimintaa, joka keskittyy mielenosoituksiin ja vaikuttaa suosivan marttyyrikuolemia.

Googlasin kultin kriteereitä ja saatoin ruksata toteutuneeksi jokaisen kohdan alkaen karismaattisesta johtajasta päätyen poikkeavien mielipiteiden rankaisemiseen ja jäsenten elämän kontrollointiin. En tiennyt, helpottiko tieto vai herättikö se inhoa. Tämä organisaatio oli kulttti, enkä vonut enää selitellä sitä muuksi. Se  oli kultti, joka kirjaimellisesti käveli ruumiiden yli saadakseen huomiota. 

Atefeh näkee järjestössä ajan myötä muutakin vaikeasti hyväksyttävää kuin kuolemat. Järjestöstä puhutaan matriarkaalisena, ja tytölle kaadetaan siksi enemmän kotitöitäkin, siksi hänelle asetettiin suurempia vaatimuksia.Tasa-arvon irvikuva vallitsee tässäkin kodissa: äiti kuivaa kaksikymmenvuotiaan prinssin tämän tultua suihkusta. Sijaiskotiin muuttanut tyttö joutuu ojasta allikkoon vältellessään tunkeilevaa sijaisisää, perheen pojasta tulee ensin turva isää vastaan ja sittemmin seksipalveluksia vaativa riesa. Itse valittu poikaystävä tuo uutta valoa tytön elämään.

Oman onneni nojassa on erityisistä kokemuksista selviävän tytön kasvukertomus. Haavoittuvassa asemassa vieraassa perheessä kasvava Atefeh joutui vielä lapsena kantamaan aikuisen vastuuta ja hiljalleen irrottautumaan sekä uuden perheen että sen takana muurina nousevan järjestön ideologiasta. Siihen hän tarvitsi jatkuvaa valppautta ja nokkeluutta, jota hänellä onneksi koulumenestyksenkin perusteella oli. Kaikessa on pohjavireenä suru äidistä ja äidin toiminnan käsittämättömyys. YK:n alaisen UNHCRn, pakolaisavun kautta rakentuu pitkällisten mutkien kautta uusi yhteys parikymmentä vuotta myöhemmin. Siinä vaiheessa Atefeh Sebdanin suru oli jo muuttunut vihaksi äitiä kohtaan.

Tulipa tässä käytyä Göteborginkin kirjamessuilla, löysin youtubesta vuoden takaisen kirjailijahaastattelun. Rohkea nainen on kouluttautunut insinööriksi ja on nykyisin kolmen lapsen äiti. Kaiken lisäksi hän kertoo tarinansa taidokkaasti, se koskettaa karmeudessaan, ja siksi lukijan on helppoa myötäelää hänen vaikeuksista voittoon -polullaan kohti omaa elämää.

Atefeh Sebdani: Oman onneni nojassa
Min hand i min, 2023, suomentanut Elina Lustig
Atena Kustannus/Otava, 2025, 333 s