JP Koskinen: Haukansilmä

Kansi Tommi Tukiainen

Apatiaa vastaan annoksella maskuliinista seikkailuromaania! Tällaiseen päätelmään saatoin tulla luettuani hyvän matkaa JP Koskisen historiallista romaania Haukansilmä. Lajityyppi on lukuhistoriassani poikkeus, mutta tähän valintaan siivitti - tietenkin siivitti - aiemmin kirjailijalta lukemani Tulisiipi, perustellusti palkittu historiallinen romaani amerikansuomalaisten idealistien tiestä Neuvostoliiton paratiisiin. Tulisiipi on nimittäin ensimmäinen osa trilogiasta, viimeinen on Ukkoslintu. Mutta että päädyin suorastaan länkkärin tyyppiseen maailmaan, se oli pienoinen yllätys.

Luulin, että ajassa edetään, mutta Haukansilmä palaakin sivilvoorin aikaan ja kertoo, kuinka Kuuran perhe alun perin seilaa Atlantin yli Amerikkaan 1860-luvulla. Åiti, isä ja kaksi poikaa ottavat käyttöön englantilaiset nimet ja yrittävät löytää töitä Nyy Joorkista. Kun isä Edward Frost tekee satulaa läntloordin mielestä liian huolellisesti kun se pitäisi tehdä nopeasti, isä saa tarpeekseen ja perhe lähtee kohti länttä ja preeriaa. Tappelevat veljekset Veikko eli Wilhelm ja Yrjö eli George eivät tee asioita vanhemmille helpoiksi. Veikko oli jo suunnitellut tulevaa jobia putserina eli lihakauppiaana. Yrjö kertoo perheen kohtaloista minäkertojana.

Kertomuksessa ollaankin pian jo uudisraivaajien tasangoilla keskellä sisällissodan ja intiaanisotien melskeitä, kaaddämmit. Putseri, peikkeri, fii - ja muita fingliskan sanoja uudet amerikansuomalaiset viljelevät arjessaan. Perhe saa tuta kovan kohtalon, kun pojat kohtaavat intiaaniväijytyksen ja Yrjö kaapataan lakota-intiaanien heimoon. Poika adoptoidaan kovan kautta kymmenvuotiaana. Hyvän näkökyvyn ansiosta hän saa nimensä Haukansilmä ja hyvän hevosten käsittelytaidon kautta myöhemmin lisänimen Mies jota hevoset kuuntelevat. 

Elokuvien ystävänä on tullut westernejäkin, myös ns spagettilänkkäreitä katsottua riittämiin, joten Haukansilmä nosti mieleen lukuisia tuttuja kohtauksia ja juonikuvioita länkkäreistä. Pertti Avolan tietokirjan Ruutia valkokankaalla luin vuosia sitten, ja se taustoitti mainiosti elokuvien maailmaa. Tämä kertomus on siinä mielessä tutun oloinen eikä tarvitse kuin istuttaa John Waynen tai Clint Eastwoodin perinteisten roolihahmojen tilalle sankariksi suomalaissyntyinen siirtolainen, josta kuuden vuoden aikana kehittyy kelpo intiaani, kielineen, taitoineen ja elintapoineen. Sankari pärjää luonnossa, ratsastaa mustangilla, metsästää antilooppeja ja on arvostettu kyvyistään. Omassa mielessään hän on silti ulkopuolinen vaeltaja, muille vähäpuheinen, jurokin.

Nuolilla ampuvien intiaanien ahdinkoa kaikkialle levittäytyvien, tuliaseilla ampuvien valkosilmien keskityksessä heidän omilla maillaan kertomus kuvaa myötäeläen. Intiaanireservaatteja perustetaan tappion kärsineille. Niissä intiaanit näkevät nälkää, koska ruokatoimituksissa hämärät välikädet näkevät omat mahdollisuutensa. Biisoneita valkoiset tappavat ylen määrin, jotta intiaaneilta loppuisi sekin ravinto alkuperäisessä elinympäristössä. Joten, JP Koskinen ei tyydy kliseiseen sankarikuvastoon, taustalla on selvästi yhteiskunnallista tutkimusta, kuten tässä ajassa voi jo odottaa. Tässä se lähestyy Sergio Leonen westerneitä, joissa mikään ei ole mustavalkoista. Enemmän ilmassa leijuu eloonjäämisen kamppailu ja veren haju.

Muutama jäpäkkä naishahmokin löytyy saluunoista, vähän kuin Jane Calamity, johon tutustuin aikanaan Pecos Bill-sarjakuvassa. Dianan oljen väriset kiharat pettävät; hänen ampumistaitonsa kelpaa sirkusnäytöksiinkin. Naiskuva on kyllä aika kliseinen. Muutoinkin henkilökuvien hahmottelu jää hieman pahviseksi.

JP Koskinen kirjoittaa tässäkin romaanissa mukaansatempaavasti ja osaa nasevan dialogin. Aihemaailma on kuitenkin sen verran kaukainen ja - vuosikymmenten tarjonnan jälkeen - mielessäni jo hieman kulahtanut, joten olin hieman väsähtää tällä mutkittelevalla lännen tiellä. Meksikosta ja Sierra Madresta lukiessani päässä alkoi soida ikimuistoinen Meksikon pikajuna ja tyylilaji vaihtui lennossa...

Täydensin tätä maskuliinista seikkailua sopivasti parilla tunnilla Led Zeppeliniä dokumenttielokuvassa Becoming Led Zeppelin. Saattoi tulla yliannostus testosteronia, sen verran väkevää tuo nuorten rokkikukkojen performanssi vanhemmalle rokkikanaselle.

JP Koskinen: Haukansilmä
Like Kustannus, 2021, 466 s