Lina Wolff: Ruumiit jotka hautasimme

Kansi Jenni Saari

Gandhi sanoi, että silmä silmästä sokeuttaa koko maailman. Muhammad Ali sanoi, että if you kill my dog, you better hide your cat.

Lina Wolffin ihmeellisten kertomusten puutarha täyttyy taas makaaberin mustista kukkasista. Eikä se ole mikään yllätys enää, luettuani häneltä tätä ennen neljä teosta. Ruumiit jotka hautasimme tykittää kahlitsemattoman mielikuvituksen voimalla ja kertomisen ilosta. Sitä Lina Wolffilla enimmäkseen näyttää höystävän leikki rajoja ylittävällä kauhulla tai pöyristyttävällä ällötyksellä.

Nyt ei liikuta Ranskan, Italian tai Espanjan eleganteissa vanhoissa kaupungeissa vaan Skånen maaseudulla Hörbyn kylässä, kirjailijan synnyinpitäjässä, Lundin kaupungin tuntumassa. Kylällä on synkkä historia kidutuskuolemantapauksineen ja itsemurhineen. Itsemurhan tehneistä kuuluisin on seudulla syntynyt kirjailija Victoria Benedictsson, johon kertomuksessa viitataan kirjailijattarena. Hänen haamunsa tuntuu leijailevan tienoolla, joka on täynnä pervoja, pedofiilejä ja vatipäitä. 

Minä olen nähnyt monia sliipattuja pedofiilejä ja vatipäitä istumassa kapakoissa ihan muualla - huomattavasti kosmopoliittisemmissa paikoissa kuten Lundissa, Malmössä tai Tukholmassa - ja noissa kapakoissa vatipäät ovat yrittäneet puvun, kirjakielen ja putsatun ja puleeratun naaman avulla kätkeä todellisen minänsä.

Seutua katsellaan kahden teini-ikäisen, juuriltaan (tervehenkisen?) pohjoisruotsalaisen perheen lapsen silmin. Peggy ja Jolly, minäkertoja, on sijoitettu skånelaiseen perheeseen vanhempien kuoltua liikenneonnettomuudessa. Sijaisäidin ja sijaisisän - joista käytetään näitä nimityksiä alusta loppuun - elämä on karskia: heillä on sikala ja romuttamo, sijaisäiti käy vielä töissä sikojen keinosiementämössä. Pariskunta on onneton, lapsettomuus on painanut, mies hakee seksiä muualta, nainen suree kaikkia keskenmenojaan. Eikä puhe ole kaunista. Pontikka väkevöittää pariskunnan riitoja.

Kylää piinaavat vanhat hirmuteot ja sijaisäiti alkaa keskittyä yhä enemmän omaehtoiseen salapoliisityöhön. Epäiltyjä siunaantuu kohtuullisen tiheään tahtiin, epäilyttävästä divarinpitäjästä kapakassa notkuvaan tyyppiin. Divarinpitäjästä tulee läheinen paljon lukevalle Peggylle. Jolly seuraa sivusta sekä kyläläisten että sijaisäitinsä suoraviivaista toimintaa, jossa on enemmän tekojen kuin ajattelun painotusta.

Myöhemmin pihalla kasvaa omenapuita, joiden alle on haudattu sekä koiria että epätoivottuja tyyppejä. 

Sisarukset seuraavat touhua kasvavan kauhun vallassa, koska fiksuina tyyppeinä näkevät elämänkaaren, jota eivät itselleen toivo, mutta heidän mahdollisuutensa irrottautua sijaiskodin mallista näyttävät haastavilta. Lina Wolff ei kuitenkaan jätä mitään ns uskottavan juonen kuljettelun varaan, vaan avaa kertomuksen uusille väylille. Niinpä pihalle pölähtää kaksi chileläistä pakolaista. He eivät ole keitä hyvänsä, toinen on kouluttautunut oikeuslääkäri. Mikä toisaalta taas on hyvinkin uskottavaa, diktaattorit ovat aina ensimmäiseksi vainonneet kouluttautunutta väkeä.

Tappaminen voi olla taidetta, mies selitti - ja olen urallani kohdannut ihmisiä, jotka hallitsevat tuon taiteenlajin. He eivät koskaan puhu tappamisesta eivätkä murhaamisesta. He puhuvat tilien tasaamisesta.

Niin paljon kuin romaanin kansiin onkin painettu ylistyssanoja, koin Ruumiit jotka hautasimme jotenkin muodottomana kertomuksena Wolffilta aiemmin lukemiini verrattuna. Ruumiita napsahtelee tuon tuosta, kuka kuolee äkillisesti sairastuen, kuka tapaturmaisesti ja sitten ne omenapuiden alle haudatut, puolivahingossa tai määrätietoisesti tapetut. Niiden kohdalla sivistyneiden pakolaisten toimesta viitataan Dostojevskin Rikokseen ja rangaistukseen ja kysymykseen onko oikein tappaa muita ihmisiä, koska uskoo tietävänsä heitä paremmin, mikä on oikein ja mikä väärin. Olisiko siis tässä eräs teemoista tälle kirjalle, jossa puuhakas porukka tekee yhteistyössä selvää jälkeä useasta nilkiksi päättelemästään tyypistä.

Lina Wolff: Ruumiit jotka hautasimme
Liken vi begravde, 2025, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Otava, 2026, 232 s