Claes Andersson: Hulluudestamme ja hulluudestanne

Vastikään keskuudestamme poistuneen, arvostetun ja rakastetun Claes Anderssonin nimi mielessäni poimin kesämökkimme hyvin varustetusta kirjahyllystä tämän kirjan, jota en ole tullut lukeneeksi. Andersson ilmeisesti kirjoitti sekä ruotsiksi että suomeksi. Tämä on kirjoitettu suoraan suomeksi. Olin siinä huomaavinani jotain vähäistä ruotsin maustetta.

(Mieleeni hiipi vanha muisto eräästä esimiehestä ensimmäiseltä työpaikaltani, joka oli enemmän ruotsin- kuin suomenkielinen. "Pesen käsiäni tässä asiassa" kuului kova ääni oven läpi käytävään. Toiseksi muistan isäni, monien kielten harrastajan, jolla saattoi kiltiksi mieheksi olla töksähtävä käytös. "Et sinä mikään kaksikielinen ole", hän sanoi minulle yllättäin aamiaispöydässä. En muistaakseni ollut sitä väittänytkään, mutta ehkä hänen mielestään olin antanut ymmärtää niin.)

Helppoa on tehdä ihminen hulluksi.
Ota häneltä pois kaikki.
Katso kuinka kummallisesti
hän käyttäytyy.

Tässä pienessä esseetyyppisessä kirjassa Claes Andersson kirjoittaa psykiatrin roolissa. Hänellähän noita lahjakkuuksia riitti kuin Leonardo da Vincillä. Psykiatrina hän vaikuttaisi olevan 60-lukulainen, Ilkka Taipaleen hengenheimolaisia. Yhdessähän he toimivatkin mm Marraskuun liikkeessä. Sen ajan henkeen sopi, että ympäristön vaikutusta painotettiin yli kemian, biologian tai perinnöllisyyden, ja sairastuneita yritettiin ymmärtää enemmän toisen kokemusmaailmasta kiinnostuneina ja empatialla.  Käsite anti-psykiatria lanseerattiin 60-luvulla, jolloin koko sairauden käsite ja hulluus kyseenalaistettiin. Kirjassa hän käy läpi mielisairauden, hulluuden, psykoosin ilmenemismuotoja, määritelmiä, diagnooseja ja kaikkien noiden historiaa - lyhyissä luvuissa.

Historiaosuudessa sivutaan äärimmäisiä hulluuden muotoja valtioiden tasolla, Auschwitzista Maon Kiinaan ja Kambodjan Pol Potiin. Nämä osuudet ovat vailla kommenttia, suorat lainaukset ovat Rudolf Hössin Auschwitzin komendantin prosessikuvauksesta ja Kommunismin mustasta kirjasta.

Pidämme hullua hulluna, koska hänen maailmansa on meille suljettu; se on arvoitus ja mysteeri.

Poikkeavuuden sieto vaihtelee paljon eri kulttuureissa ja on vaihdellut paljon eri aikoina. Järjen voitto -osiossa Andersson pohtii länsimaisen kulttuurin vaikeutta kohdata hulluutta, sen halua torjua tai hävittää se kokonaan ja kun se ei ole mahdollista, poistaa se näkyvistä. Sen vastakohtana hän kertoo Kristuksen hulluista, jota nimeä käytettiin ortodokseista kristillisistä askeeteista Venäjällä. Vanhassa Bysantissa ja Venäjällä raja hulluuden ja pyhyyden välillä oli todellakin veteen piirretty viiva.

Oma lukunsa on Hulluksi tekeminen, josta tulee mieleen monta kirjallista ja elokuvallista esimerkkiä, alkaen George Cukorin Kaasuvalosta. Luku käsittelee ristiriitaista kommunikaatiota, ns kaksoissitovaa kommunikaatiota, joka on yleistä arjessa. Pitkään jatkuessaan ilmiö voi lapsen kasvatuksessa aiheuttaa psyyken murtumisen.

Tätä lähes parinkymmenen vuoden takaista kirjaa lukiessa huomaa eron nykyiseen keskusteluun. Nyt masennus ja sen lääkitseminen on pinnalla, sairastuttavasta yhteiskunnasta ei niinkään enää puhuta. Hulluuden ja nerouden yhdistäminenkin kuulostaa vanhanajan romantiikalta.  Mutta selväksi käy, että mielenhäiriöiden kirjo on moninainen ja aste-eroja riittää, pitäisi löytyä oikea kohtaamisen tapa eikä liian helposta leimaamisesta hyödy kukaan. Sitä kun harrastetaan aika yleisesti.

Kirjassa käsitellään myös kieltä ja kirjailijoita, joille on annettu diagnooseja. Muun muassa Lauri Viita ja hänen sairastumisensa saa ymmärtävän ja arvostavan tulkinnan. Claes Andersson lopettaa juuri niin humaanisti ja anderssonmaisesti kuin vain häneltä voi odottaa:

Kymmenyksellä asevarusteluun ja sotiin käytetyistä rahoista pystyisimme poistamaan nälänhädän ja turvaamaan kaikille ihmisille siedettävän elämän. 
Jos tämä ei ole hulluutta, mikä sitten on?

Claes Andersson: Hulluudestamme ja hulluudestanne
Kirjapaja Oy, 2003, 129 s