Kim Thúy: Ru

Lisää pakolaisia tällä kanavalla. Nyt Vietnamin venepakolaisia matkalla Siaminlahden yli Vietnamista Malesiaan ja sieltä pakolaisleirin kautta edelleen Kanadaan.

Kaikki Kim Thúyn Russa on pientä ja siroa ja kaunista, alkaen kirjoittajasta, kirjan kannesta itse romaaniin - sen kolibrimaisen nopeisiin muistojen väläyksiin. Kirjailija vieraili viime keväänä Helsinki Litissä. Haastattelu oli yhtä nopeaa kikatusta sekin. Kirjailijan sisällä näytti lymyilevän stand up-koomikko, kaikelle nauramisen, ja naurattamisen, jopa provosoinnin halua. Elämä on taistelua, jossa suru tietää tappiota. Semmoinen eetos näyttää iskostetun syvälle tähän vietnamilaiseen perheeseen. Se ei ehkä ole poikkeuksellista; omat havaintoni Suomen vietnamilaistaustaisista vahvistavat kuvaa itseltään paljon vaativista ja työteliäistä ihmisistä.

Omaelämäkerrallinen muistelma lehahtaa kevyesti muistosta toiseen, vaikka ne muistot ovat todella raskaita. Veneestä pudonneita, mereen kadonneita lapsia, ankaraa kasvatusta, suuren perheen elämää teltassa valkoisia matoja kuhisevassa mutapellossa, köyhyyttä ja prostituutiota. Karseisiin kokemuksiin, mukaanluettuna läheisten seksuaalinen hyväksikäyttö, suhtaudutaan näennäisen kevyesti, kuin ne olisivat normaalia ihmisen arkea.  Pelastuminen leiriltä uuteen elämään Kanadassa lienee ollut niin suuri kontrasti, että koko pieni teos sädehtii rakkautta ja kiitollisuutta, kaikesta.

Ru merkitsee vietnamissa kehtolaulua ja tuudittamista. Romaaniksi tätä kannessa kutsutaan, mutta enemmän tämä on assosiaatioista kutoutuva muistelma, kieleltään paikoitellen vuoripuron kirkas. Välillä purossa töksähti esille kivi, jokin kulttuurillinen vieraus eli kuvaus, jota oli vaikea käsittää. Usein se liittyi  kasvatukseen, tietynlaiseen kovuuteen. Tämä tuli esille varsinkin äidin suhteen, jota kirjailija arvostaa äidin vaatimuksista huolimatta. Äiti sanoi, että silmiäni voitaisiin ehkä suurentaa ja jopa hörökorvilleni olisi kenties tehtävissä jotakin. Äiti hioo tyttärestään menestyjää.

Ennen Vietnamin sotaa ja kommunistien valtaantuloa perhe oli varakas. Varallisuus oli pakomatkalla mukana jalokivinä, muoviseen rannerenkaaseen piilotettuna - joka lopulta katosi perheeltä. Perhe päätyi aluksi Quebecin lähistölle, Granbyn kaupunkiin. Vaikka perhe aloittaa alusta, siivoojina, vastaanottoa kuvataan sydämelliseksi. Tässä minua huvitti paikallisen luonnontieteilijän innokkuus esitellä tulokkaille luontoa, tietämättä että näille valtavien paarmojen surina oli ollut arkea pakolaisleirillä.

Meidän ei tarvinnut olla hiljaa, että olisimme kuulleet niiden pörinän. Nyt luonnontieteilijäoppaamme kehotti kuiskaten meitä kuuntelemaan hyönteisten surinaa ja kannusti meitä yrittämään ymmärtää sitä.

(Huvitti siksikin, että tästä kuvauksesta tuli oitis mieleen traaginen tapaus. Tai no, ei siis huvittanut se traaginen osa vaan sitä edeltävä...Suomeen asettunut, ranskalainen luonto-opas Dominique Arduin oli meidän Vierumäellä järjestetyn työpaikan virkistysseminaarin ohjelmassa. Hän vei meidät suomalaiset läheiseen metsään kuuntelemaan metsän hiljaisuutta. Hihitellen eräs kollega kuiskasi, että kohta varmaan syödään jäkälää. Metsä ei meille ollut kovin outo paikka, eikä hiljaisuuskaan. Tuo ei vielä ollut traagista, mutta Dominique Arduin oli. Hän katosi jossain Jäämerellä matkallaan yksin hiihtäen kohti Pohjoisnapaa. Tavoite oli onnistua siinä ensimmäisenä naisena.)

Äitinä Kim Thúy ei näytä jatkavan oman äitinsä tyyliä, vaan hän on täynnä rakkautta poikiaan kohtaan, ei niinkään vaatimuksia. Varsinkin autistipojastaan hän kirjoittaa kauniisti, kunka tätä on rakastettava matkan päästä, koskettamatta, mutta hänen ansiostaan jokaisesta ilon kipinästä on tullut siunaus. Koko laaja suku - nimettömät mutta numeroidut - milloin täti numero neljä, milloin eno numero kaksi nostavat hauskoja, haikeita ja surullisia muistikuvia, joita kirjailija purkaa kiinnostavasti ja monivivahteisesti. Monessa kuvauksessa sivutaan erotiikkaa aika epäsovinnaisella tavalla.

Täti numero kahdeksan on minulle kuin isosisko. Hän kuvaili minulle, millaisen värähdyksen oli kokenut kuullessaan sanan "jumalatar". Sen oli kuiskannut hänen korvaansa eräs mies, kun täti oli istunut äidiltäni salassa polkupyöränsä tangolla miehen syleilyssä. Nimenomaan täti numero kahdeksan opetti minut nauttimaan hetken huumasta, ohimennen lausutusta imartelusta ja varastetuista tuokioista. 

Kim Thúy palaa myöhemmin Hanoihin ja havaitsee pakolaisena toteuttaneensa amerikkalaisen unelman, mutta samalla menettäneensä oikeuden esittää vietnamilaista. Kotona Montrealissa hän on automaattisesti erillinen ulkonäkönsä takia. Tähän tietynlaiseen ikuiseen kodittomuuteensa hän on päättänyt valita itselleen sopivan suhtautumisen, rakastavan. Sen hän vakuuttaa olevan itselleen helppoa, sillä hän on perinyt isältään pysyvän tyytyväisyyden tunteen.

Hän nauttii elämänsä jokaisesta tuokiosta niin kuin se olisi aina se paras ja ainoa, hän ei vertaile eikä mittaa. Sen vuoksi hän huokuu aina täyttä ja kauneinta onnea, ihan sama seisooko hän hotellin portaikossa lattiarätti kädessä vai istuuko hän limusiinissa strategianeuvottelussa ministerinsä kanssa.

Kuulostaa buddhalaiselta.

Haastattelussa Kim Thúy kertoi kirjoittaneensa kirjan työmatkoillaan autoa ajaessaan. Siinäkin saattaa olla mukana iloista liioittelua, mutta toki kirja toisaalta antaa mielikuvan nopeasta assosioinnista. Suomennoksen kaunis kansi täydentää hienosti tyylikästä kirjaa.

Kim Thúy: Ru
2009, ranskasta suomentanut Marja Luoma
Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti, kuvat iStockphoto Shutterstock
Gummerus, 2019, 144 s