Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo

eli tarkka kolmiosainen selonteko tohtori David Livingstonen viimeisistä vuosista, maallisista päivistä ja viimeisestä matkasta sisämaasta Afrikan rannikolle hänen afrikkalaisten toveriensa kertomana (lisätty 13.11. - kirjan nimi suomennettuna olikin näin pitkä. Ei näy kannessa.)

Tämä on kertomus siitä, miten me kannoimme pois Afrikasta bwana Daudin, tohtorin, David Livingstonen ruumisraasun, jotta hän pääsi meren yli omaan maahansa haudattavaksi.

Odotukseni olivat korkealla. Petina Gappahin novellikokoelma Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta oli täysosuma: hauska, ilkikurinen, koskettava, murheellinen eli elämää kaikissa sateenkaaren väreissä kuvaileva ja tyylikkäästi kerrottu kokoelma, täynnä yllätyksiä ja kipinöivää kielen ilotulitusta. Sitäkin kamalampaa on nyt todeta, että pettymys oli melkoinen, kun olin nääntyä ennen kuin David Livingstonen ruumis oli saatu roudattua Sambian Chitambon kylästä rannikolle. Retkikunnalle matka oli huomattavasti raskaampi.

Edelleen arvostan kirjailijaa korkealle siitä, ettei hän rakenna sankarimyyttejä, ei valkoisista, ei mustista, ei arabeista, juutalaisista, kristityistä, muslimeista tai pakanoista. Hän kertoo ihmisistä, olosuhteista, ajasta, kaikista löytyvistä valoisista ja pimeistä kohdista, rakkauden kaipuusta, haaveista ja ristiriidoista. Hänen tarinoissaan ei pahvikuvilla ole sijaa, ei tässä romaanissakaan.

Ihminen voi tehdä hyvää ja olla silti paha, ja tehdä pahaa ja olla silti hyvä. Mutta vaali hänestä sellaista muistoa, josta saat lohtua. Näin opastaa Halima, retkikunnan kokki poikaa, jonka hengen tohtori Livingstone pelasti, ja josta tämä ei haluaisi kuulla pahaa puhuttavan, esimerkiksi yhteistyöstä orjakauppiaiden kanssa. David Livingstone on tämän romaanin alusta loppuun ruumis, sisäelimistä tyhjennetty ja auringossa kuivattu. Retkikunnan jäsenet muistavat häntä matkan aikana eikä kuvasta tule kiiltokuvaa. Vaikka nuo mustat, palvelijat ja orjat eivät tule keräämään pyhiinvaeltajia haudoilleen, he ponnistelevat, jotta sellainen paikka löytyisi maailman tuntemalle tutkijalle. Heidän vaivalloinen matkansa ja uhrauksensa, kymmenen kuollutta ja viisitoista kadonnutta matkan aikana on se valo, joka loistaa pimeydestä.

Matka kuvataan kahden retkikunnan jäsenen näkökulmasta. Ensimmäinen on Halima, naispuolinen kokki ja toinen on Jacob Wainwright, harras kristitty, papiksi haluava mies. Näkökulmat ovat onnistuneita siinä mielessä, että nämä kaksi suhtautuvat vastakkaisilla tavoilla Livingstonen alkuperäiseen lähetystehtävään. Sittemmin Livingstone keskittyi enemmän Niilin lähteiden etsimiseen. Halima ei näe kristinuskon ylemmyyttä oikeutettuna vaan röyhkeänä ja omahyväisenä. Wainwrightille Livingstone ei ole riittävän harras kristitty.

Ruumissaattue kohtaa matkallaan sairautta ja kuolemaa ja joutuu kamppailemaan taikauskoa vastaan, sillä valkoihoisen ruumiin mukana kylään epäiltiin tulevan myös pahoja henkiä ja onnettomuutta. Villieläinten lisäksi todellinen uhka olivat myös orjanmetsästysjoukot. Alueella toimi valkoisten kanssa menestystä saavuttaneita orjakauppiaita.

Haliman kertomusta värittävät naisten ja miesten parisuhdekiemurat. Halima pelkää tulevaa kohtaloaan, koska Livingstone oli luvannut hänelle oman talon ja vapauden. Wainwright kiemurtelee uskonasioissaan, retkikunnassa on sekä kristittyjä että muslimeja ja käännytyshalu on kova. Hän joutuu vastentahtoisesti toteamaan, että muslimien rituaaleissa on alkuvoimaista kauneutta. Hartaan ja kiihkeän miehen - Livingstone kutsuu häntä Jakob Kiivailijaksi -  rukoukset ja tunnontuskat, kun hän oli rakastunut retkueen hehkeään nuoreen naiseen eivät jaksa kiinnostaa. Mies kun vaikuttaa aika lapselliselta ja omahyväiseltä.  Siihen nähden hänen päiväkirjamerkintönsä saavat turhan paljon tilaa.

Niin hyvin kuin ymmärränkin Petina Gappahin halun kirjoittaa romaani tästä itselleen tärkeästä aiheesta, ei se minusta ole onnistunut kovin hyvin.

Jo Tanssimestarissa Petina Gappah viljeli dialogissa paikalliskielen sanoja. Se antoi kertomuksille oikeaa maustetta ja sopi hänen hulvattomaan kertojan käsialaansa. Tässä sama ilmiö muuttuu rasittavaksi toistuessaan liian tiheään. Lopussa on parin sivun lista arabian-, swahilin- ja muunkielisistä sanoista ja sanonnoista: muzungu - valkoihoinen, horme - vaimo, bibi - emäntä, bwana - isäntä, pagazi - kantaja, askar i- sotilas, mtoto - lapsi jne. Ymmärrän ratkaisun, kun on kyse asioista, joille ei löydy käännöstä, kuten pombe - hirssistä valmistettu kalja, mutta kun sille on vastineensa muissa kielissä, en. Suomennosta en arvostele ollenkaan, se on sujuva.

Jukka Petäjä sanoo Hesarissa, että tässä madellaan varsin keskinkertaisen afrikkalaisen maagisen realismin maaperällä. Sitä en ymmärrä ollenkaan, en nähnyt tässä sitä. Myyteistä kerrotaan kyllä, mutta kertomus itsessään ei kulje niillä mailla, minusta. Mutta Petäjä on kokenut ammattikriitikko, joten hänen sanaansa voi epäilemättä luottaa.

Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Out of Darkness, Shining Light, 2019, suomentanut Aleksi Milonoff
Tammi, 2019, 377 s