Pierre Lemaitre: Kyykäärme

Kansi Taittopalvelu Yliveto

Ranskan menestyneimpiin kirjailijoihin kuuluvan Pierre Lemaitren kyytiin kun lähtee, voi olla varma, että ennemmin tai myöhemmin, ja usein viattoman oloisessa tilanteessa, raaka väkivalta purskahtaa päälle äkkiarvaamatta. Niin Kyykäärmeessäkin. Tässä se on entistäkin selvempää jo lähtökohdissaan. Esipuheessa kirjailija valaisee kirjan historiaa. Se on kirjoitettu jo vuosikymmeniä sitten, mutta jäänyt pöytälaatikkoon. Näin voi epäilemättä käydä niin ahkeralle kirjoittajalle kuin Lemaitre. Kirja sijoittuu siis puhelinkoppien ja tiekarttojen huolettomaan maailmaan.

Päähenkilö, kuusikymppinen leskirouva Mathilde Perrin on alallaan ja organisaatiossaan luotettu palkkamurhaaja. Taustalla toimiva ammattirikollisten järjestö jää anonyymiksi, mutta verkoston toiminta perustuu monimutkaisiin ja vaikeasti selvitettäviin sijainteihin, vaihtuviin identiteetteihin ja myös sisäisesti armottomiin eloonjäämissääntöihin. Henki on halpaa, riskit valtavia, mutta toisaalta palkkiotkin mahdollistavat jäsenille edustavan julkisivun hyvissä osoitteissa.

Mathilde ja hänen lähin esimiehensä, Komentaja, Henri ovat tuttuja sodan aikaisesta vastarintaliikkeestä. Tämä tausta selittää romaanissa henkilöiden riippuvuuden ja osaamisen latautuneen jännittävissä tilanteissa ja toisaalta tylsistymisen tavallisen leppoisassa elämässä. Kahden pääpahiksen välille on myös hahmoteltu nuoruuden suhteissa toteutumatonta eroottista vetovoimaa. Nykyinen ammatti ei kuitenkaan jätä tilaa liian hellämielisille haaveille.

Nyt - vuonna 1985 Pariisissa - Mathilde on vanha ja lihava nainen, jonka keittiön laatikostoissa löytyy monenlaisia asemalleja - isokaliiperisia enimmäkseen - äänenvaimentimineen, vaikka järjestön säännöissä niistä pitäisi myös hankkiutua eroon toimeksiannon jälkeeen. Mathilden muisti on kuitenkin alkanut rakoilla ja niin hän on joutunut lipsumaan säännöistä. Ei onnistu enää edes uusien hankkeiden muistiin painaminen ilman muistilappuja, kiellettyjä nekin. Eivätkä laputkaan aina oikein kytke. Jaloissa häärii dalmatialainen, joka huonoina aamuina saa potkun kylkeensä. Naapuri on idiootti, joka kantaa puutarhastaan päärynöitä ja salaattia, joita Mathilde ei arvosta.

Palkkamurhaajan kyyninen maailmankatsomus kuvataan vanhan rouvan kodissa arkisena ja sarkastisen huumorin värittämänä - samoin kuin Mathilden nopeasti mutta täsmällisesti suorittamat toimeksiannot. Niitä ropisee vastaan niin vauraammissa kortteleissa kuin narkomaanien kansoittamassa lähiössä. Samanaikaisesti valaistaan cashewpähkinöitä mutustelevan rikoskomisario Occhipintin ja konstaapeli René Vassilievin vähittäistä hermostumista selvittämättömistä tapauksista. 

Armoitetun kertojan helppoudella Lemaitre kutoo mielenkiintoisia kuvioita uhrien elämästä, murhaavista hetkistä parkkihallissa kuin myös henkilösuhteista poliisilaitoksella ja kömpelön mutta kunnollisen Vassilievin romanttissävyisestä heräämisestä erään dementoituvan vanhuksen kambodzalaisen hoitajan kanssa. Kaikessa on kuitenkin Coenin veljesten tai Sergio Leonen elokuvien rupista realismia, joten henkilöihin ei auta kiintyä. Varsinkaan kun liikkeellä on Mathilden tapainen vuosikymmenten kuluessa kouliintunut tappaja.

Aikamoinen lumooja kirjoittajaksi tämä Pierre Lemaitre, ei käynyt aika pitkäksi hänen taitavista dialogeistaan, herkullisista henkilöhahmoista ja mustasta huumorista nauttiessa. "Nautiskelusta" tuli hieman syyllinen olo. Siinä sivussa tuli ruksattua Helmet-haasteen kohta 25 ja käärme.

Pierre Lemaitre: Kyykäärme
Le Serpent Majuscule, 2021, suomentanut Kaila Holma
Minerva Kustannus, 2022, 286 s

Elise Pihlajaniemi: Linnaelämää keskiajan Suomessa

Nyt mua viedään linnasta linnaan... Jos jonkun, niin selvästi tämä Irwinin laulu on alle 10 vuotta Ruotsin kuninkaana toimineen Eerik XIV elämän biisi. Hänen, jonka kyynärpäiden jälkiä on syynätty Turun linnan ikkunansyvennyksistä. Eerikiä retuutettiin monen linnan kautta siihen viimeiseen, jossa Juhana-veli hänet lopulta myrkytti. 

Ennen kuin luin Elise Pihlajaniemen, historianopettajan teoksen Linnaelämää keskiajan Suomessa, en ole pohtinut linna-sanaa merkityksessä vankila. Linnojen käytöstä vankiloina entisinä aikoina se tietenkin tulee, vaikka se ei Suomen linnojen kukoistuksen aikana, eli keskiajalla - suomalainen keskiaika vv 1200-1560 kirjailijan mukaan laahaa perässä eurooppalaista määrittelyä - ollutkaan tärkein tehtävä. Se siitä tuli myöhemmin, ennen linnakulttuurin lopullista rapistumista. Sittemmin vankilat on rakennettu muualle, ja meidän päiviimme säilyneet linnat on restauroitu ja museoitu turismin ja historian tutkijoiden palvelukseen. Olavinlinna on aivan erityisen elossa edelleen jokakesäisten oopperajuhlien näyttämönä. 

Kirja on jaettu yleiseen linnaelämään monista näkökulmista keskittyvään alkupuoleen ja jälkiosaan, jossa esitellään yksittäisten linnojen vaiheet nykypäivään. Esitellyt linnavanhukset ovat Turun, Hämeen, Viipurin, Kuusiston, Raaseporin, Korsholman, Kastelholman ja Kajaanin linnat sekä Olavinlinna. Oman lukunsa saavat myös kadonneet linnat, joista on muutama kuvakin nykytilassa, pieni ruohottunut mäennyppylä.

Jokaisen luvun aloittaa kirjailijan fiktiivinen katkelma, jossa hän on kuvitellut aikaan ja paikkaan mahdollisen arkisen tapahtuman, linnaan jotenkin kytkeytyvän hahmon näkökulmasta. Luvuissa toistuu myös pieni kommentti otsikolla Ajatella!, jossa nostetaan esille jokin huomion arvoinen yksityiskohta ajan tavoista tai henkilöstä. Elävöittävät nostot samoin kuin runsas kuvitus helpottavat lukemista, koska kirja on lähdeluetteloineen tiukasti tutkimukseen pohjaava. Kirja on myös oikein kaunis esine tyylikkäine vanhaa myötäilevine väri- ja fonttivalintoineen.

Historiallisissa romaaneissa ja elokuvissa linnat nähdään enimmäkseen taistelujen polttopisteessä vallihautoineen ja ampuma-aukkoineen, tykkitulineen ja nuolisateineen. Kirjassa kerrotaan aseiden, haarniskojen ja sodankäynnin ohella rauhanomaisesta arjesta, linnojen merkityksestä vallanpitäjien hallinnon keskittyminä, veronkannon paikkoina (luontaistuotteina maksetut), työllistäjinä, elannon antajina. Kukoistuksensa aikana Turun linnassakin nähtiin jonkin aikaa eurooppalaisten hovien loistoa kullan kimalluksineen, kun Juhana asui siellä puolalaissyntyisen Katariina Jagellonican kanssa - josta tänä kesänä on esitetty komediallista musikaalia Turun Samppalinnan kesäteatterissa.

Kuninkaan omistamien kruununlinnojen lisäksi oli mm Kuusiston linna, joka oli keskiajalla katolisen kirkon omistama, jota edusti Turun hiippakunnan piispa. Lisäksi ajan eliitti eli rälssi rakennutti itselleen pienempiä kartanolinnoja. Niitä oli enemmän ja siksi niitä on edelleen jäljellä aatelissukujen omistuksessa. Ruotsin vallan aika on niissä oleellista, Suomihan oli tällöin Itämaa. Venäjän vallan aika näkyi sittemmin parhaiten Olavinlinnan restauroinnissa - jossa ei haluttu muistella Ruotsia - ja menetetyssä Viipurin linnassa.

Suomeen rakennetut linnat olivat Euroopan pohjoisimpia kivikirkkoja, Ruotsissa vastaavat olivat puusta. Linnojen lämmitys talviaikaan, käymälät (ulkonevat tornit, privetit joista lasti putosi  alas), ja monet muut rakenneasiat tuovat linnojen arjen lähelle. Lämmitys hypokausteilla kuljetti savuista ilmaa linnan eri osiin. Sen seurauksena Turun päälinna syttyi Kustaa II Adolfin vierailun aikana tuleen eikä linna sen jälkeen enää palannut täyteen loistoonsa. Ja toisen maailmansodan aikana linnaa pommitettiin. Ruoka-arvostukset olivat keskiajalla vallan toiset kuin nyt, rahvas herkutteli lohella ja mädillä, kun hienompi väki nautti silakkaa. Mitä vahvempaa olutta pöydän väki sai nauttiakseen, sitä korkeampi asema. Raaseporin linnalle olutkellarin romahdus merkitsi loppua.

Arvostettujen yhteiskuntaluokkien, rälssien ohella esiintyi merirosvoluokka, vitaaliveljet, jotka hallitsivat Korsholman linnaakin Vaasassa muutaman vuoden ajan. Tässä kohtaa luin Rosvo-Roope tyyppisestä romanssista, kun vitaaliaanien päällikkö linnan hallinnan menetettyään sai kuitenkin voudin aseman ja vaimokseen ruotsalaiseen Natt och Dag -aatelissukuun kuuluneen Birgitan. Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin, kyseli ehkä appi itseltään.

Kirjasta aistii tekijän intohimon historiaan ja linnojen historiaan eikä se jätä lukijaakaan kylmäksi, vaikka linnojen salit sitä enimmäkseen jo ovatkin.

Vankiloiden ja varastokäytön vuosisatojen jälkeen kansallinen innostus nosti silti 1800-luvulta lähtien linnat jälleen kerran ylpeyden kohteiksi ja tarinoiden innoittajiksi. Tänä päivänä linnat ovat meille keskiajan näkyvintä maallisen vallan perintöä.  - Tämän päivän linna ei siis ole kuollut, vaikka se kulkeekin eteenpäin restauroiduin tekojaloin tai matkan varrella runneltuna, pommitettuna ja opaskierroksen kulissiksi restauroituna. 

Elise Pihlajaniemi: Linnaelämää keskiajan Suomessa

Otava, 2025, 271 s

Pysähdyin eilen pyörälenkillä täl pual jokke
miettimään linnasta lukemaani

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

Sinä syyskuun päivänä, taksin huristessa kohti puiston takana odottavaa sairaalaa, lakkasin näkemästä Joonan pienenä poikana, jota aikuisuus ja tulevaisuus odottivat jossain. Sinä päivänä näin hänet ensimmäisen kerran miehenä, jolla oli likainen parta ja ihossa sairauden tuoksu. Samalla hetkellä näin itseni naisena, jonka koko elämä oli vaarassa hukkua tuon miehen sairaantuoksuiseen maailmaan.

Tulipa Helmet-haasteen (kohta 1, nimessä on alistuskonjunktio) ansiosta tutustuttua Elina Hirvosen esikoisteokseen. Kirjailija on ollut esillä monissa tasa-arvoasioissa, mukaanlukien rasismi ja Afrikka muun maailman kolonialismin kohteena. Lisäksi sähläsimme muutama vuosi sitten Turun kirjamessujen tiskillä samaan aikaan, emme keskenämme, vaan niiden passien kanssa. Siitä päädyin sujuvasti kuuntelemaan hänen kirjailijahaastatteluaan, jonka olinkin merkinnyt ohjelmaani.

Että hän muistaisi saman kuvaa sodan pitkää varjoa kahdessa perheessä. Minäkertoja Anna elää Helsingissä vanhempiensa ja veljensä Joonan kanssa ja tapaa myöhemmin Ianin, yhdysvaltalaisen yliopiston tutkijan, joka luennoi Suomessa. Annan perhettä vaivaa ylisukupolvinen väkivalta, pappi-isä purkaa omia patoutumiaan raivokohtauksissa ja Ianin isä taas on Yhdysvalloissa Vietnamin sodan veteraani, sodasta hulluksi tullut. Sodan jälkiä molemmissa perheissä.

Romaanissa eletään vuotta 2003, Irakin sodan vastaisessa mielenosoituksessa Joona-veli ajaa tapahtumat kulminaatioopisteeseen mielen hajoamisen seurauksena. Siihen kohtaan johtavaa polkua Anna käy läpi yhden päivän aikana kahvilassa istuen, kirjoitustyö tehtävänä, mutta muistojen viemänä. Taaksepäin ajassa Anna muistaa onnellisen lapsuusajan ennen kuin asiat alkoivat mutkistua, isän ja pojan välit tulehtua ja Joonan mielenterveys rakoilla. Samanaikaisesti poikaystäväksi lähentynyt Ian auttaa häntä kestämään lapsuusperheen ahdistavia tapahtumia. He ymmärtävät toisiaan, sillä molemmat ovat lapsina kokeneet kotona väkivallan ilmapiirin.

Perhetragediat ovat kertomuksessa hyvin kehiteltyjä ja naisen kamppailu perheen puolesta, loputtoman hyvänä ja empaattisena ihmisena ihailtavaa. Tytär ponnistelee sekä vanhempiensa että veljensä puolesta saadakseen perheensä ja sen sopuisan arjen takaisin. Veljen sairaus vie tältä haaveet, mutta Annalle jäävät vielä vanhemmat, joiden puolesta kantaa vastuu, häneen kun kärsivät ja haavoittuneet tyypit ovat aina vedonneet, myös seurustelukumppaneina.

Mutta kun katsoin isän ja äidin kumaraisia hahmoja, lapsuuden lauantai-illoista muistuttavia teekuppeja ja kasvoja, joiden piirteet muistuttivat etäisesti omiani, tiesin että mikään ei päättyisi vielä pitkään aikaan. Oli minun tehtäväni estää isää ja äitiä hajoamasta. 

Vaikka kuinka arvostan Elina Hirvosen aktivismia ja rohkeutta taistella paremman maailman puolesta, en voi mitään sille, että en ole tälle kerrontatyylille oikea lukija. Tunteet vyöryvät jatkuvasti vereslihaisina ja niitä maalaillaan dramaattisilla väreillä. Kaikessa on jotain liian tunteikasta, onnellisissa hetkissä pisara liikaa imelyyttä. Sama tunnerekisteri jatkuu läpi kertomuksen ja maistuu loppua kohden monotoniselta.  Aihe on vakava tietenkin, alussa Anna lukee Virginia Woolfin itsemurhakirjettä. Olisin silti kaivannut jotain särmää ja eloa jeesusmaiseen päähenkilöön.

Anna on kuitenkin maailmanparantaja eikä mikään humoristi. Oli lähes iloista löytää hahmosta pieni rike: hän lähti ajamaan lakkiaisistaan vanhempien lahjoittamalla Saab96:lla - taas, en näköjään pääse tästä elämäni automallista!- vaikka oli sitä ennen nauttinut kahvia ja konjakkia. Ja vielä pappisisän tarjoamaa. Kaikesta huolimatta lopussa nähdään pientä valon kajoa horisontissa.

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman
Avain 2005, 158 s

Saara Turunen, Petra Maisonen (toim.): suurteoksia III

Saara Turusen ja Petra Maisosen konsepti on osoittautunut vallan mainioksi ja kiinnostavaksi, sen osoittaa jo kolmas osa suurteoksista. Naispuoliset kirjailijat kirjoittavat itselleen tärkeistä naisten kirjoittamista kirjoista. Sukupuolivalinta on kommentti kirjallisuuden historiassa yleisesti vallinneeseen käytäntöön, jossa ns tärkeiksi teoksiksi on miesten toimesta nimetty lähes pelkästään miesten kirjoittamaa kirjallisuutta. Hesarin Vesa Rantama kyseenalaistaa tuon näkemyksen (HS 2.8.25):  Kirjallisuuden vanha miehinen valta on kadonnut jo ajat sitten, joten sitä vastaan hyökkääminen tuntuu turhalta. Tästä kertoo jo se, ettei kenellekään tulisi mieleen julkaista esseevalikoimaa, jossa miehet kirjoittaisivat itselleen läheisistä kirjoista. - Miksei? Hyvä idea minusta.

Oli ilahduttavaa löytää muutama tuttu teos näiden kirjailijoille läheisten teosten joukosta kuin myös ottaa vinkkiä vielä lukemattomista inspiroivista kirjoista. Kirjailijat punovat teokset taidokkaasti omiin elämäntilanteisiin ja se tekee kertomuksista koskettavia novellin ja kirjallisen esseen yhdistelmiä. Monella kirja kasvattaa merkitystään vaikeissa vaiheissa: pakolaiskokemuksen, avioeron, kuoleman tai vaikean sairastumisen kohdalla.

Riikka Ala-Harjan valinta, Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä on hyvin muistissani, semminkin kun näin sen vielä Lilla Teaternin osuvana teatteritulkintana. Ja joka tapauksessa sen itsepetos, vastarakkautta kerjäävän Esterin hahmossa painui mieleen hiostuttavana nöyryytyksen kuvauksena, rakastumisen mielenhäiriötä muistuttavassa tilassa. Ala-Harja peilaa kertomukseen omaa suhdettaan toisenpuolisoon. 

Myös Sara Al Husainin seuraavaksi esittelemä esikuvansa, Nawal El Saadawi (nimi on kirjoitettu väärin luvun otsikossa) ja hänen Nainen nollapisteessä, muslimimaissa kielletty radikaali ja tosipohjainen kuvaus naisen asemasta ja sorrosta tuli luettua muutama vuosi sitten. Sara Al Husaini kertaa omia kokemuksiaan vastoin tahtoaan pakkonaitettuna nuorena naisena. Huono tyttö on hänen kirjansa samasta naisen alistamisesta, toisessa ajassa ja paikassa.

Palestiinalaistaustaisen Noora Dadun kanssakulkijaksi kutsuma Eeva-Liisa Manner avautuu runonlausunnan kautta. Viipurista pakolaisena lähtenyt Manner on Dadulle juurettomuudessaan läheinen. Sitä vastoin Mannerissa ilmenevän, ajalle tyypillisen eksotismin, orientalismin takia Dadu ei halua esittää niitä runoja, joissa Manner kuvaa paikallisia (espanjalaisia) ihmisiä yksityiskohtaisesti. Ne ovat tässä ajassa vanhentuneita, ilmiselvästi. Kuitenkin suru on sama, Karjalan evakolla ja palestiinalaispakolaisen lapsella. Maisemassakin Dadu kohtaa Mannerin, sillä Andalusia, jonne Manner asettui asumaan, tuntuu Palestiinan ja Euroopan sekoitukselta. Katolilaisuus, islam, arabialaisuus, eurooppalaisuus. Alhambra. Oliivipuut, kitukasvuisuus, korkeuserot. Ihmisten kokemukset ja tunne kodista eivät seuraa kulloinkin määriteltyjä valtioiden rajoja.

Vilja-Tuulia Huotarinen kirjoittaa vähitellen toteutuvasta avioerostaan, lapsitoiveestaan, ja löytää ystävän ja tukijan Tua Forsströmin teoksesta Lokakuun iltana soudin järvelle. Huotarisen kysymyksistä rakentuva runo asettuu Forsströmin viimeisimpään teokseen tämän lapsenlapsen menetyksen jälkeen.  Niin koskettavaa ja surullista. 

Hanna Meretojan valitseman Jeanette Wintersonin Majakanvartijan voisi ehkä lukea klassikkohaasteeseen. Minna Rytisalo kertoo taas minulle tutusta teoksesta, Alba de Cespedesin Kielletystä päiväkirjasta. Sekin on näinä aikoina niin ajankohtainen. Fasismin aikana kirjailija ei tietenkään ollut suosiossa, hänen päiväkirjansa kertoi naisen vääränlaisista haaveista. Mussolinin Italiassa naiselle kuului perinteinen kotiäidin rooli. Sama jota nouseva konservatiivioikeisto nyt rummuttaa, ja jota somessa tarjoillaan jo influenssereiden voimin.

Nobelisti Svetlana Aleksijevitšilta olen lukenut dokumenttiromaaniksi nimetyn Sodalla ei ole naisen kasvoja. Sonja Saarikosken tässä kokoelmassa esittelemä teos on toinen suomennos kirjailijalta: Tšernobylista nousee rukous. Saarikoski kokee kirjailijan läheiseksi oman teoksensa Naisvangit - Rikollisuuden kehä maailman onnellisimmassa maassa kautta, molemmat kirjoittavat tunteiden historiaa, koska kokemuksilla on vaikutusta jaettuun todellisuuteemme. Kumpikaan kirjailijoista ei suostu katsomaan tapahtumia etäältä.

Meri Valkama on lukenut Sara Stridsbergin Rakkauden Antarktiksen, joka minunkin oli tarkoitus ostaa Helsinki Lit-tapahtumassa vuonna 2016, mutta se oli loppuunmyyty. Sen sijaan ostin Darling Riverin, joka oli raadollisessa  lohduttomuudessaan synkeää luettavaa. Samassa luvussa Valkama käsittelee myös Matilda Gustavssonin paljastuskirjaa Yhdeksästoista jäsen, Ruotsin akatemiasta,  jossa Sara Stridsberg seisoi akatemian silloisen sihteerin Sara Daniuksen rinnalla, kun vuosikausien mittaan naisia ahdistellut Jean-Claude Arnault  vihdoin saatiin lopettamaan toimintansa

Sara Turusen kirjoitus Marja-Liisa Vartion Se on sitten kevät -kirjasta on kirvelevän nostalginen ja menee ihon alle maalaillessaan onnellisten lapsuuden kesien tunnelmia.

Satu Vasantola palauttaa mieleen Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani. Olisin voinut lukea tämän ennen kirjan lukemista, niin se olisi voinut olla helpompi. No, helppoahan siitä ei saa, siihen orjuuden historia on liian julmaa, mutta selkeyttänyt kuitenkin.

Kieltämättä tällaisesta kirjasta kirjoittaessa tulee poikkeuksellisen maatuskanukkemainen olo: kirjailija kirjoittaa kirjan, toinen kirjailija kirjoittaa siitä omat kokemuksensa ja minä vielä kolmannella kehällä molemmista. Vaihtelevaa ja ajatuksia herättävää lukemista suurteokset ovat joka tapauksessa tarjonneet. Ottaisin mielelläni luettavaksi vastaavan miespuolisten kirjailijoiden opuksen - tai ilman sukupuolierottelua.

Saara Turunen, Petra Maisonen (toim.): suurteoksia III
Tammi/WSOY, 2025, 317 s

Nina Lykke: Emme ole täällä pitämässä hauskaa

Ihan kuin olisin aiemminkin lukenut romaania kirjallisuusfestivaaleista ja satiiria kulttuurikerman tavoista kilpailla paikasta auringossa ja piikitellä toistensa menestyksen janosta, kaksinaamaisuudesta ja muusta valheellisuudesta. Rachel Cuskin viimeisin lukemani Kunnia samoissa ulkoisissa puitteissa vilahti mielessä.

Norjalaisen Nina Lykken Emme ole täällä pitämässä hauskaa on tyyliltään huomattavasti ronskimpi, mutta samalla myös kliseisempi karikatyyri.

Päähenkilönä Lillehammerin kirjallisuusfestivaaleille - ja paneelikeskusteluun kutsuttuna - ajautuu kuuttakymppiä lähentelevä Knut Pettersen. Ajautuu siinä mielessä, että kutsukin tulee viime tipassa, peruneen kirjailijan tilalle. Hänen menestysteoksensa, Kuuluisan Kirjan julkaisusta on jo parikymmentä vuotta eikä uutta vastaavaa ole sittemmin syntynyt. Knut on himmenevä tähti, yksinäinen ja jumissa kirjoittamisensa kanssa. Hän on eronnut vuosia sitten kirjailijavaimostaan ja tämä on uusine puolisoineen myös osallistumassa festivaaleille, samaan paneeliin jopa. 

Knutin seurana mukaan tulee hänen homoseksuaali naapurinsa ja ystävänsä Frank, joka ei jaksa miettiä Knutin ongelmia. Molemmat tietävät etukäteen, mitä toinen tulee toisen asioista lausumaan, heidän ystävyytensä on kestänyt vuosia. Frankilla on raastava on-off -suhde norjalais-pakistanilaisen perheenisän kanssa. 

Knutin maine on loattu uuden tähden,  Todellisuuskirjailijan uusimmassa autofiktiivisessä menestysteoksessa, jossa häntä on nimeltä mainiten kuvattu likaiseksi vanhaksi sedäksi, eli seksuaaliseksi ahdistelijaksi. Knutin todellisuus ja kuva tapahtuneesta on ollut aivan toinen: nainen oli aloitteen tekijä ja sitkeä sellainen. Humalassa olivat kumpikin, joten mikä on totuus, niitä on ainakin kaksi.

Festivaalin ohjelmassa osapuolet osallistuvat keskusteluun aiheesta uskottomuus kirjallisuudessa ja todellisuudessa. 

Ennen kuin päästään niin pitkälle romaani käy läpi Knutin henkistä taistelua kunniansa puolesta monologeissa.

Autofiktion totuudesta, kun joku on mainittu oikealla nimellä kirjassa, on ennenkin haastettu kirjailijaa. Iljetyksen roolin best seller-teoksessa saanut Knut valmistautuu koitokseen henkisesti ollakseen paneelissa cool ja hallittu.

Esimerkiksi joka ikistä entisajan kuuluisuutta voidaan nykyajasta katsottuna täysin aiheellisesti kutsua niin homofobiksi, rasistiksi kuin naistenvihaajaksikin. Sama pätee lähes kaikkiin ihmisiin, jotka elivät aikaisemmin kuin kolme-neljäkymmentä vuotta sitten. Mutta ennen kuin tuon entisajan ihmisen voi esitellä nykyisille, kaikki sellainen ryönä on siivottava pois.

Entisen kirjallisen tähden, ikääntyvän valkoisen miehen näkökulma antaa tilaa myrkyllisille havainnoille niin kustannustoimittajista, kirjailijoista kuin nuorista kauniista naisista, joille riittää alkeellinen kirjoitustaito kirjallisen kentän huomion herättämiseen ja jotka vaivoin kykenevät peittämään haukotustaan vanhempien kirjailijoiden puhuessa. He voivat näyttää ikävystyneisyytensä avoimesti, ja jos joku yrittää ottaa heidät mukaan keskusteluun, riittää kun he vastaavat lyhyesti. Knut ei katso naisia, jotta he eivät vahingossakaan luule että hän tuijottaa, vanha sika.

Myös modernit performanssit kunnostetuissa tehdassaleissa huomioidaan konservatiivishenkisesti kuten päähenkilöön sopii. Luonto, hautausmaa ja linnut suovat miehen ahdistuneelle mielelle rauhan.

Knutilla ei näytä olevan mitään menetettävää kirjallisilla esiintymisareenoilla, joten hän käyttäytyy sen mukaisesti.

Emme ole täällä pitämässä hauskaa -romaanin fokus kohdistuu tiukimmin pornografisen kuvaston yleistymiseen, jossa entinen tabu on pois pyyhitty,  mutta hierotaan nyt aggressiivisesti (mies)katsojan naamaan. Metoo- ilmiötä ravistellaan - ja sehän onnistuu paremmin naiskirjailijan kirjoittamana. Jos kirjailija olisi mies, romaani asettuisi hieman toisenlaiseen kontekstiin. 

Nina Lykke Emme ole täällä pitämässä hauskaa
Vi er ikke her for å ha det morsomt, 2022, suomentanut Sanna Manninen

Gummerus, 2024, 271 s

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä

Saabimiehistä ei voi sanoa pahaa sanaa. Me olemme  joskus yrittäneet oikein keksimällä keksiä. Mutta ei. Saabimiehissä on hirvittävän vähän mitään vikaa. "Oliskohan pitänyt ruveta saabikauppiaaksi?" isä pohti silloin ja kirjoitti samalla käsin. "Pihejähän ne on", isä oli todennut sutaistuaan nimensä alle. Katsoi minuun. "Mutta se on hyvä ominaisuus", sanoin isälle. Ei kerta kaikkiaan, saabimiehet ovat Suomen selkäranka. Jos kaikki olisivat niin kuin Saabin omistajat, olisi kunnollista. Helvetin tylsää, mutta kunnollista.

Soili Pohjalaisen esikoisteoksesta Käyttövehkeistä löytyy muistakin automerkeistä, tai siis niiden omistajista, hersyviä luonnehdintoja. Saana, romaanin minäkertoja, on nimittäin autokauppiaan tytär, isän tyttö, joka on oppinut sekä automerkit että niiden myyntipuheet kaupan takahuoneessa. Ei kuulosta kovin kiinnostavalta tai hauskalta, mutta on molempia - myös lukijalle, jota autoala ei sen kummemmin sytytä. Melkein alkaa ymmärtää konkarin hellyyttä autojaan kohtaan: Isä kaartaa parkkiruudusta ja katsoo samalla peilistä, milloin Hiacen sivuovi pamahtaa itsestään kiinni. Se pamahtaa kiinni seuraavassa alamäessä. - Nää on käyttövehkeitä, isä sanoo.

Alun sitaattihan minun oli ihan pakko tähän valita, sillä heiveroinen ja muinainen ajotaitoni perustui muutaman vuoden pituiseen työmatkailuun Saab96:lla. Se oli kuin panssarivaunu ja yhtä huono näkyvyys sieltä oli ulos pienellä ihmisellä. Kyllä senkin sai liukkaalla talvikelillä kiepsahtamaan ympäri, jos katse jäi aamusella horisonttiin autoradion Eppujen mukana laulaessa. Onneksi kohdalla oli maantiellä bussipysäkin levennys, jonne yllättäen siirryin silmäilemään vastakkaiseen suuntaan kulkevaa jonoa...

Nostalgian, huumorin ja nasevan dialogin täyteinen kuvaus autokauppiaan perheestä kuljettaa mukanaan myös synkemmän juonteen: Sannan isoveli, Veli-niminenkin, ei suostu isän suunnittelemiin kuvioihin autokauppiaaksi tai muutenkaan vanhempien ajatusten mukaan toimimaan. Sannan muistot lapsuudesta veljen kanssa ovat kuitenkin lämpimiä; yhteisiä tv-iltoja, mökkimatkoja, automatkoilla sanallista sapelin kalistelua hyvässä hengessä.

Sitten Veli lakkaa hymyilemästä, musta huumori mustenee entisestään. Veli katoaa eikä mikään ole enää ennallaan. Sen jälkeen isä kääntää veljen valokuvan hyllyssä seinään päin ja äiti takaisin. Siitä tietää, kumpi on käynyt huoneessa viimeksi. Isä katsoo muutenkin tapauksen jälkeen enemmän pulloon ja muuttuu tyttären silmissä menestyvästä kauppiaasta menestyväksi juopoksi.

Parasta Käyttövehkeissä on pippurisen huumorin terävöittämä dialogi, ronski ja liikuttava samanaikaisesti. Ollaan nuoria koviksia, sekä Saana että Veli, ja kuitenkin niin nuoria ja herkkiä. Kova ulkokuori ja puheessa sinkoilevat kirosanat peittävät tunteet, joita ei pidäkään paljastaa. Vanhemmat, ammattimainen autokauppias ja teini-ikäisten paljon sietävä äiti ovat myös tarkasti piirrettyjä hahmoja, ei täydellisiä, mutta yrittävät kumminkin että lapsilla olisi hyvä eivätkä vähästä hermostu.

Karski huumori kantaa edelleen Saanan arjessa ja hetkissä yhdessä äidin kanssa, vaikka sisko on äitiä itsepäisempi eikä suostu uskomaan veljen katoamista lopulliseksi. Kontrasti komediallisen kerronnan ja syvän perhetragedian välillä tekee kaikesta vielä koskettavamman, samoin kuin varjo vasta tekee valon maalaukseen. Veljen ja siskon hulvattomat päähänpistot lapsina alkavat nostaa palaa kurkkuun. Samoin kuin jotenkin avuttomat vanhemmat, jotka eivät voi uskoa todeksi tapahtunutta. 

Soili Pohjalainen kirjoittaa sujuvasti ja vielä erityisen hauskaa dialogia, mutta pitää silti kaikki elämän värit uskottavasti paletillaan. Harvinaista. Käyttövehkeitä saikin Kalevi Jäntin palkinnon vuonna 2016 ja oli Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ehdokkaana.

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä
Atena, 2016, 211 s

Klassikkohaaste 21. James Joyce: Dublinilaisia

Valitsin tämän kertaiseksi klassikoksi novellikokoelman. James Joyce kirjoitti teoksensa Dublinilaisia  jo vuonna 1907, mutta sai sen julkaistua vasta 1914. Syynä oli takakannen esittelyn mukaan se, että kirjailijan kaunistelematon tapa kuvata dublinilaisia ei miellyttänyt sen ajan kustantajia. Kelttiläishenkinen romantisointi oli aikalaiskustantajien arvostama tyyli.

Kuinka ollakaan, tämä taustatieto toi mieleen erään toisen klassikkohaasteeseen lukemani kirjan, nimittäin Edgar Lee Mastersin samoihin aikoihin ilmestyneen Spoon river -antologian. Lajityyppi on toinen, antologia sisältää lyhyitä elämäkertoja, mutta Masters kohtasi omalla teoksellaan saman tapaista vastustusta, konservatiivipiirit närkästyivät siinä kerrotusta rappiosta ja vapaasta rakkaudesta ja syyttivät sitä epäamerikkalaiseksi.

Rappiota eli alkoholismia ja resuisia kulkijoita löytyy myös Dublinilaisista. Keskiluokkaa novellit kuvaavat, mutta sekin yhteiskunnan osa eli Irlannissa niukasti ja nykynäkökulmasta köyhyydessäkin. Ihmiset keksivät henkensä pitimiksi monenlaista, varkauksia ja juonitteluja käytettiin tarpeen tullen. Moni novelli kuvaa miesporukoiden jutustelua pubissa - stoutia (porteria Saarikosken käännöksessä) kuluu,  viskillä vahvistettua. Kaupungin kadut ja korttelit piirtyvät lukiessa esille Dublinin kartalta.

Yön tultua miehet möyrivät koteihinsa, jossa yllättäen asuukin kokonainen perhe, vaimo ja lukuisa lapsikatras. Ei varmaankaan sen ajan ja paikan kuvassa yllättävää, mutta nyt lukiessa tuntuu oudolta, että joka äijällä on jossain iso perhe, mutta on itsestään selvää, että koko koti on miehen luuhatessa baareissa vaimon vastuulla. Mies palaa kotiin humalassa, ärtyneenä ja valmiina pieksemään ensimmäisen kotona näkemänsä.

Novelleissa seikkailevat kuitenkin kaikki ikäluokat lapsista vanhuksiin - ja kuolleisiin - , kokoelma eteneekin kronologisesti. Kirjailija Jyrki Vainonen toteaa kirjan esipuheessa, että Joyce laski novelliensa ansioiksi naturalistisen kuvauksen ja sen takia ne olivat "lukuja Irlannin moraalihistoriaan". Vainosen mukaan hän mielsi itsensä maansa henkiseksi vapaustaistelijaksi.

Novellien tunnelma on usein apea, varsinaista juonen kaarta, tapahtumia tai lopun käännettä ei nähdä. Pääosin runsaat dialogit ja niiden monet kielenkäytön tavat piirtävät esiin kirjavia tyyppejä. Hahmojen mielialojen ja mielenliikkeiden seuraaminen paljastaa odotuksia, toiveita, pettymyksiä, turhautumia, kateutta. Eli psyykkistä, lamaantuneen oloista mielenmaisemaa sen aikaisissa dublinilaisissa kuvataan erityisesti. 

Löysin yhden novellin, jonka olen jo lukenut jossain toisessa novellikokoelmassa aiemmin. Se oli silloin nimeltään Valitettava tapaus, tässä suomennoksessa Surullinen tapaus. (Lukemani teos on uusi, Heikki Salojärven suomennos. Edellinen suomennos Dublinilaisista oli Pentti Saarikosken työtä.) Novelli palautui nopeasti mieleen, ja onkin kertomusten joukossa harvinaisen ehyt ja tiivistunnelmainen. Henkilöitäkin on vain kaksi, mies ja nainen. Kertomuksessa on vähemmän dialogia, enemmän tunnemyrskyjä. Se kuvaa tuota klassista, lukijaa turhauttavaa tilannetta, jossa rakkaus ei pääse puhkeamaan kauniiseen kukoistukseen, johtuen ihmisen omista pinttyneistä ajatustavoista. Toinen osapuoli lamaantuu tunnekuohuista eikä tartu käden ulottuvilla olevaan onnen mahdollisuuteen. Tragedia on väistämätön. Rohkeuden puute ajaa yksinäisyyteen.

Irlannin katolinen kirkko sai James Joycesta näkyvän vastustajan ja kriitikon. Satiirinen asenne pilkahtelee siellä täällä, varsinkin novellissa Armo, jossa joukko tuttuja miehiä päättää parantaa alkoholistin, protestantti Kernanin retriitillä, jossa hänesta samalla tehdään hurskas katolilainen. Kernanille protestanttisuuskaan ei ole kovin läheistä.

- Sanohan, Martin, eivätkös jotkut paavit - ei tietenkään nykyinen tai hänen edeltäjänsä, mutta jotkut vanhemmista - olleet jollakin lailla...tiedäthän..kelvottomia?

Kaikki vaikenivat. Cunningham sanoi: - Tietenkin joukossa on ollut joitain mätiä omenia...Mutta hämmästyttävin asia on tämä. Heistä yksikään, ei pahin juoppo eikä suurin lurjus, saarnannut ex cathedra ensimmäistäkään vääräoppista sanaa. Eikö olekin ihmeellistä?

- Sitä se on, Kernan sanoi. - Niin, koska silloin kun paavi puhuu ex cathedra, hän on erehtymätön, selitti Fogerty. 

Toinen Joycen mielestä ravistelua kaivannut ajatusrakennelma on kansallisuusaate; englantilaismielisyys oli paha leimakirves englantilaisten Irlannissa pitkään harjoittaman sortovallan takia. (Lehtijutussa mainittiin eilen, että tämä on tausta irlantilaisten suurelle myötämielisyydelle palestiinalaisia kohtaan, samaistuminen.) Tästä on esimerkki viimeisessä novellissa Kuolleet, jossa 4-kymppinen Gabriel Conroy, yliopisto- ja kirjallisuusmies pitää puheen vanhojen tätiensä vuotuisissa juhlissa. Kuten monissa edeltävissä novellissa, monet kohtaamiset ihmisten kesken valaisevat dublinilaista elämänmenoa. Yksi niistä on nuoren naisen Conroyhin kohdistama aggressiivinen kritiikki nimenomaan englantilaismielisyydestä, jolta toinen yllätykseltään ei pysty puolustautumaan kuin vasta jälkikäteen ajatuksissaan.

Heidän yhteisen elämänsä hetket, joista kukaan toinen ei tiennyt eikä koskaan tietäisikään, syttyivät valaisemaan hänen muistojaan kuin kirkkaat tähdet. Hän halusi kiihkeästi palauttaa Grettalle mieleen nuo hetket, saada tämän unohtamaan heidän yhteiselonsa pitkästyttävät vuodet ja muistamaan vain hurmion hetket.

Juhlamenojen ja syöminkien jälkeen tästä novellista kuoriutuu parisuhteen kuvaus, joka on sukua Surulliselle tapaukselle - sama ajatusten ja tunnelmien kohtaamattomuus novellien kliimaksissa. Mies on juhlien jälkeen täynnä pakahduttavaa intohimoa, eroottista latausta vaimoaan kohtaan. Tunnetta kuvataan hehkuvana matkalla hotelliin. Kaikki romahtaa perillä, sillä vaimon ajatukset ovat muualla, nimittäin varhain kuolleessa nuoruuden rakastetussa. 

James Joycen esikoisteos, Dublinilaisia, oli hämmentävä ja yllättävä lukukokemus, juuri novellien rakenteen takia. Mitään selkeää rakennetta tai juonta ei ollut, näitä kahta rakastamisen vaikeutta käsittelevää lukuunottamatta. Sen sijaan niissä vilisee joukoittain dublinilaisia, dialogeissa ja omissa ajatuksissaan. Toisaalta juuri tuo kaoottinenkin virta ihmisiä ja näiden suhteita vaikuttaa ajattomalta ja samalla kerronta modernilta. Välähdyksistä syntyy kuva yli sadan vuoden takaisesta Dublinista, kuten sen näki kaupungista lähtenyt, eri puolilla Keski-Eurooppaa asunut ja sotaa viimeiseksi Zürichiin paennut James Joyce. 

Klassikkohaastetta 21 vetää tällä kertaa MarikaOksa ja koontipostaus ilmestyy Oksan hyllyltä blogissa. Kiitos! Olipa antoisaa taas penkoa klassikkohyllyä ja kohdata James Joycen dublinilaiset.

James Joyce: Dublinilaisia

The Dubliners, 1914, suomentanut Heikki Salojärvi

Basam Books, 2012, 240 s

Pirkko Saisio: Vastavalo

Hän kirjoittaa mielessään lauseen: ilta viileni, ja tuuli toi kaukaa marunan tuoksua. Hän ei tiedä mikä on maruna, mutta kirjallisuudessa, hyvässä kirjallisuudessa, sen tuoksun tuntee iltaisin.

Eläköön autofiktio siinä muodossa, jossa Pirkko Saisio sen tarjoaa! Mitään niin virkistävää en ole pitkään aikaan lukenut kuin Saision omaelämäkerrallisen trilogian keskimmäinen osa Vastavalo. Olen päätynyt lukemaan trilogiaa epäkronologisesti, mutta eipä se haittaa. 

Vastavalossa eletään 60-lukua kaikkine mullistuksineen ajassa. Sen lisäksi nuorta Pirkkoa rasittavat kaikki nuoruuden kamppailut omasta identiteetistä; seksuaalisesta, poliittisesta, uskonnollisesta. Kirjailijuus häämöttää sumuverhon takaa, mutta siihen ei aina uskalla uskoa. 

Moni käy läpi samoja eksymisen ja etsimisen vaiheita tiellään aikuiseksi, mutta se kuinka Saisio niistä kertoo on ainutlaatuista. Tuo hauska, itseironinen, lempeän huvittuneen ja julman purevan sekoitus, jolla hän kuorii itsepetoksellisetkin ajatukset ja rakentaa täyteläisiä ajankuvia tarkoista valokohdista, jotka asettuvat hetkellisesti proosasta runon muotoisiksi - siitä ei voi kuin ihaillen nauttia. Kuinka leikkisästi arkisia kohtaamisia näkevä minä etääntyy ja jakaantuu toiseksi, häneksi, joka maalaa dramaattisilla sävyillä. Kolmekymmentäkaksi kesää erottaa kirjailijan nuoresta minästään.

Hän on haaksirikkoutunut rannalle, joka on autio ja pimeä ja yksin hänen. Mudan ja korallien peittämä Atlantis nousee hänen voimastaan, jos nousee, niin kuin se on uponnut hänen heikkoudestaan. 

Riemastuttavinta minulle oli lukea nuoren Pirkon Sveitsin matkasta, sieltä hankitusta kesätyöpaikasta. Sain jo aiemmin Marjatta Mentulalta vinkin, että Saisio sopii kokoelmaani Sveitsin kokeneista kirjailijoista, jotka ovat päätyneet omiani vastaaviin vaikutelmiin. Mm Clarice Lispector ja W.G. Sebald ovat listalla. 

Tässä suhteessa en olisi voinut toivoa enempää Saisiolta. Alkaen maahan saapumisesta, se on lähes identtinen oman maahantuloni kanssa. Ei ketään vastassa 19-vuotiasta Pirkkoa Baselissa, eikä ketään vastassa 16-vuotiasta Leenaa Zürichin kentällä! Vaikka oli sovittu. Minulla vasta saksan kielen preesens hallussa: Wo ist mein Koffer? Pirkolla ei myöskään kovin paljon enempää. Minulla oli pestinä au pair kahdessa perheessä, joista jälkimmäinen oli oikein  mukavakin. Ilmapiiri suurkaupunki Zürichissä oli myös huomattavasti rennompi kuin Baselissa, jossa aloitin pestini. Silti en päässyt kalvinistisen ankarasta  vaikutelmasta, jonka lumihuippuisten Alppien, lukittujen pankkiholvien ja loputtomasti sunnuntaiaamuisin kilkattavien kirkonkellojen maa jätti mieleeni.

Pirkko Saisio näki itsensä Sound of Musicin Julie Andrewsinä, tulevana orpokodin johtajattarena ja sai paikan apulaisena vastaavassa, Kapteenin ja Kapteenittaren johtamassa kodissa, Pestalozzi ja Summerhill siinsivät mielessä kasvatusideologioina. Perillä lapsia laulatettiin päivisin ja itketettiin öisin. Johtajatar on erityisen valpas nuorten naisten vapaudenhalulle. Renate on huono tyttö. Sitä ei siedetä. - Ei siedetty Zürichissäkään, silloisessa osoitteessani, alakerran Heather passitettiin kotiin Lontooseen liian railakkaan vapaa-ajan takia.

Suomessa koulu on näyttämö henkien taistelulle opettajien, suosikkien, parhaan kaverin asemasta. Taka-alalla aamuruuhkiksi kasvava Helsinki. Kotona kapina ilmenee isän ja tyttären verbaalisessa kamppailussa. Vakaumuksellisen vasemmistolainen isä alkaakin olla helposti päihitettävä, varsinkin kun liiallinen whiskyn ja shifonin käyttö tylsistyttää parhaimman terän miehestä. Äiti raataa aamusta iltaan ja raahaa lopuksi sammuvan miehen petiin. 

Ajan arvostettujen kirjailijoiden ohella Pirkko tutkii raamattua ja päättelee uskovien tapaamisen jälkeen tulleensa uskoon - tekee silti tiukkaa luovuttaa niin suurta hallintaa toiselle, olipa hän sitten vaikka Jumala. Ystävä Airilla on siihen ymmärtävä kommentti:

- Se on hieno asia kuule, että sinä oot suanunna sielullesi rauhan. Minäki se ei ku pyörin ja pyörin elämänpyörässä, eikä kunnollista tolokkua näytä tulevan ei niin mistää.

Maailmalta alkaa kuulua hullun vuoden 68 melskettä mielenosoituksineen. Monet roolit, kuvat ja tekstit odottavat kirjailijaa, samoin palkinnot. Vastavalokin oli Finlandia-ehdokas.

Pirkko Saisio: Vastavalo
Siltala, 2023 (uusi painos, ilmestyi 2000/WSOY), 280 s

 

R.I.P. Eero Raittinen - Mies matkallaan

Mahtavasti kukkivat hellekesän kukat sateiden jälkeen

Laulaja, muusikko Eero Raittinen kuoli 16.7.2025 80-vuotiaana. Harmittaa, että "löysin" hänet esiintyvänä muusikkona niin myöhään. Ja että en huomannut 80-vuotis juhlakonserttia Tavastialla viime syksynä.

Luin Elina Saksalan kirjoittaman Mies matkallaan. Eero Raittinen muistelman, joka on sekä mainio henkilökuva persoonallisesta muusikosta että monipuolinen kulttuurihistoriallinen dokumentti elämänmenosta Suomessa, Helsingissä ja pop/ rockmusiikin mullistamasta maailmasta 60-luvun alusta vuosituhannen vaihteeseen. Suosittelen, kirja on harvinaisen eloisa kuvaus Raittisen omasta kehityksestä muusikkona ja monipuolisesti lukevana ihmisenä. Lukuisiin  matkoihin sisältyy myös hykerryttäviä tilanteita, joihin maailmoja koluava nopealiikkeinen mies saattoi ajautua. 

Kun lähdin tänään kirjastoon, niin jouduin kuuntelemaan koko pyörämatkan omalla huonolla laulutaidollani&sävelkorvallani tulkittua Vanha holvikirkko- kappaletta korvamatona, koska kuulin sen radiosta viimeisenä ennen kuin lähdin ulos ovesta. Siitä Raittinen itsekin halusi irrottautua. Toisaalta täytyy sanoa tämmöisenä myöhäisherännäisenä fanina, että Eero Raittisen komea ääni soi kyllä minusta siinä kappaleessa hienommin kuin noissa roots-kappaleissa, joita hän piti itselleen läheisimpinä. 

Stephen Fry: Koppava kloppi

Taipumus vaivautua herkästi, erillisyys, kyvyttömyys liittyä joukkoon, fyysinen häpeäntunne ja itseinho - ei niissä ole pelkästään pahaa. Nämä pirut ovat olleet myös enkeleitäni. Ilman niitä en olisi ikinä uponnut kieleen, kirjallisuuteen, ajatteluun, nauruun ja kaikkiin niihin kiihkeisiin hullutuksiin, jotka ovat olleet minun pelastukseni ja tuhoni.

Oli tarkoitus lukea Helmet-haasteen kohdasta 27. Jossain maassa kielletty kirja, joka on julkaistu 2000-luvulla. Havaitsinkin sitten, että Stephen Fryn Fryn aikakirjat on tuoreella Venäjällä kiellettyjen kirjojen listalla. Varhaisempi muistelma, Koppava kloppi tuli nyt luettua, taisin ajatella että aloitan sarjan muistelmia alusta, haasteesta viis tässä vaiheessa.

Brittiläisissä lapsuusmuisteloissa alkaa olla tutun oloisia elementtejä, sen verran niistä on vuosien varrella lukenut/nähnyt kohtauksia sekä kirjoissa että elokuvissa. Esimerkiksi harhaanjohtavan kuuloinen public school tarkoittaa yksityistä sisäoppilaitosta, joka on historiallisesti ollut nimenomaan poikakoulu. Tytöt kun eivät entisinä aikoina saaneet yleisesti koulutusta Englannissakaan.

Fryn muistellessa lapsuuttaan ja poikavuosiaan suurin osa tapahtumista sijoittuu juuri tällaiseen kouluun, tai oikeastaan useaan kouluun, sillä huonon käytöksen takia hän joutuu vaihtamaan koulua monet kerrat ja päätyy lopulta vankilaan jatkuvan pakkomielteisen varastelun takia.

Vieläkin sana vihlaisee. Pukuhuoneet. Rahan kilahtelu. Raskas hengitys. Suu raollaan. Sydän takoo. Ne ovat kaikki ulkona pelaamassa. Reitti selvä. 

Fry paljastaa kaunistelematta menneisyytensä taskuvarkaana ja myöhemmin ystävällisen perhetutun luottokortin varastaneena valehtelijana ja petoksen tekijänä. Ei mikään kunniakas historia, mutta häpeällisiä tekojaan hän ei peittele. Sen sijaan hän yrittää löytää syitä käytökseensä. Oliko se kosto epäonnistumisista poikakoulussa niin arvostetuissa urheilulajeissa? Ainakin niistä kieltäytyminen jollain verukkeella auttoi pääsemään käsiksi taskuihin ja reppuihin; hiljaiset pukuhuoneet olivat hyviä kohteita. 

Aikaperspektiivi katastrofaaliseen teini-ikään mahdollistaa aikuisen analyysin. Fry näkee brittienglannissa sanan, johon tiivistyy kaikki mitä hän ei ole, kaikki mitä hän ei ole halunnut olla ja kaikki ne, joihin hän ei koskaan tuntenut kuuluvansa. Se sana on healthy eli terve, joka on sukua sanalle holy eli pyhä. Tämä luento-osio ampaisi aika kauas sfääreihin, mutta laskeutui sitten nätisti huomaamaan että camp ei ole esimerkiksi perienglantilaista, mutta se on homoa. On selvää, että Fry ei jaa uskontojen maailmanselityksiä, kuten eivät hänen perheessään muutkaan. Äiti on aivan hulluna happamiin hedelmiin ja marjoihin, ja hän pystyy riipimään marjat karviaispensaasta nopeammin kuin pappi riipii vaatteet kuoropojan yltä.

Sisäoppilaitosmaiset poikakoulut eivät totisesti kirkastaneet polkua seksuaalisen identiteetin löytymiseen. Tyttömäisen sievä poika aiheuttaa kaikissa innostusta. Runkkaamiset, rakastuminen, varastelu vaihtuvat isän opetuksiin matematiikan kauneudesta ja mielikirjailijoihin, Keatsin runoihin. Muistelu virtaa vapaasti korkealentoisesta teini-ikäisten hikisiin kähmimisiin.

Fry pohtii kirjoittaessaan kaikkia niitä itselleen vaikeita asioita, jotka ilmeisesti vaikuttivat tuohon hankalasti ymmärrettävään piiloaggressiiviseen (?) toimintaan, omaperäistä terävän älyn, verbaalisen kyvykkyyden ja kompleksisen teini-iän yhdistelmää. Samalla tulevat luonnehdittua myös perheen muut jäsenet: hyväntahtoinen isoveli, rakastettava pikkusisko, lempeä äiti ja neropatti keksijäisä. Perhe on esimerkillinen, Stepheniä tuetaan kaikissa hänen aikaansaamissaan karmeissa käänteissä. Vanhemmat haluavat ymmärtää häntä. Se oli hänelle pahinta,  syyllisyyden tunne, joka kasvoi hallitsemattomaksi. Kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ei tässä yhtydessä ole mainintaa, mutta se diagnoosi häneen on liitetty ja siinä lienee yksi syy nuoruuden häslinkeihin.

Ensirakkauskin tulee vastaan, ja ihana Matthew on kaiken muun syrjäyttävä voimallinen kokemus. Sitä muistellessaan Stephen Fry tuulettaa homofoobikoiden vääriä luuloja homorakkaudesta, siitä nimenomaan, että vain seksi olisi homojen mielessä. Olipa homo tai hetero, jokainen tietää että tärkein on se sama: Rakkaus. 

Ensimmäisen lukuvuoteni loppupuolella minut vieteltiin ja poikuuteni vietiin. En ole koskaan pitänyt itseäni fyysisesti viehättävänä. Tähän on kolme syytä. 1. Minä en ole minun tyyppiäni. 2. Minä en ole fyysisesti viehättävä 3. Ja sillä siisti.

Suomennoksella on oikein hyvä nimi, Stephen Fry vaikuttaa todella sekä ärsyttävän omahyväiseltä ja koppavalta klopilta että raastavan itseironiselta ja herkältä tyypiltä - ja on nykyään epäilemättä yksi brittiläisen huumoriviihteen peruspilareista. Huumoristakin saa muistelmassa nauttia. Siihen on syytä, sillä kloppi selvittää tiensä Cambridgeen, vaikeuksien kautta voittoon. Saa nähdä, tuleeko Fryn aikakirjat vielä luettua. Koppavassa klopissa oli jonkin verran tyhjäkäyntiä, vai johtuiko heikompi keskittyminen sitten lämpenevästä kesästä. Ajatus harhautui taivaalla kaarteleviin pääskysiin, malvoissa pörrääviin kukkakärpäsiin ja meren kimallukseen.

Stephen Fry: Koppava kloppi
Moab Is My Washpot, 1997, suomentanut Titia Schuurman
Schildts & Söderströms, 2012, 391 s

Alejandro Zambra: Kotiinpaluun tapoja

Kansi Salla Keskinen, Outi Vihlman

Romaanit ovat vanhempien romaaneja, ajattelin silloin, ajattelen nyt. Kasvoimme siinä uskossa, että romaanit kuuluivat vanhemmille. Me kirosimme heitä varjoissa, ja sinne me myös pakenimme, huojentuneina. Sillä välin kun vanhempamme tappoivat tai olivat kuolleita, me piirtelimme jossain nurkassa. Sillä välin kun kotimaamme romahti, me opimme puhumaan, kävelemään, taittelemaan serveteistä laivoja ja lentokoneita. Sillä välin kun romaani tapahtui, me leikimme piilosta, katoamista.

Chileläisen Alejandro Zambran pienoisromaani Kotiinpaluun tapoja kytkeytyy kahteen historialliseen tapahtumaan, ensinnä Pinochetin diktatuurin aikaan, toiseksi  vuonna 1985 tapahtuneeseen maanjäristykseen Chilen pohjoisosissa. Kokijana on nimetön kertoja, alussa 9-vuotias poika Maipún kaupungissa, Santiagon, pääkaupungin metropolialueella. Lapsuuden kokemukset täydentyvät episodeilla myöhemmistä nuoruuden ja keski-iän vuosista.

Lapsi on tapahtumissa sivuhenkilö, joka elää lapsuuttaan kykenemättä ymmärtämään aikuisten diktatuurin aikana omaksumia eloonjäämisen tapoja, valheita, vaikenemista, peittelyjä, uusia identiteettejä.  Poika seuraa mystistä naapurin miestä, enoksi sanottua, 12-vuotiaan ihastuksensa Claudian ehdotuksesta. Raúl on kuitenkin jotain muuta kuin eno. Ajan ilmiöitä on myös se, että ihmiset lähtevät äkkiä yöllä, katoavat jälkiä jättämättä. 

Pojan kotona luetaan kirjoja ja poika löytää varhain kirjoittamisen tavan, mutta nykyhetki näyttää aina epäselvältä. Mennyt aika on jättänyt jälkensä ihmisten mieliin, maanjäristys herättää koulun opettajassa vanhan trauman. Taistelu Chilestä, dokumentti maan väkivallan vuosista, kuuluu nuoremman sukupolven opintoihin. Kirjoista tulee vastaan Madame Bovary, Selma Lagerlöf - ja yllätyksenä nuori mies pakkaa laukkuunsa myös Kaurismäen elokuvia.

Viisitoista vuotta myöhemmin kertoja palaa vanhempiensa kotiin, kirjailijana, joka etsii itseään ja pohtii suhteitaan, sekä vanhempiinsa että rakastettuihinsa. Kirjailija kirjoittaa samalla romaanin kirjoittamisestaan. Se on tuskallista, liian paljon on jäänyt pimentoon. Rivien väleissä on luettavissa pojan mykkä syytös vanhempien toiminnasta pimeänä aikana. Toisaalta välit ovat lämpimät ja aikuisen pojan voi nähdä myös haluavan ymmärtää vanhempiensa toimintaa ahdistavassa todellisuudessa.

Kertojan menneet rakkaudet, erot, nuoruuden ihastus Claudia ja nykyhetken tärkein M - josta hän on jo eronnut? - kuplivat kertojan ajatuksissa. Tässä vaiheessa Alejandro Zambra toi mieleen Milan Kunderan, nimenomaan tämän Ranskassa kirjoittamat romaanit. Naiset näyttäytyvät samalla tavalla houkuttavilta, jännittäviltä mutta vaikeasti käsitettäviltä, julmiltakin. Kertoja uppoutuu rakkauselämäänsä eikä oikein onnistu siinä herättämään mielenkiintoa.

Zambra kirjoittaa kuitenkin herkkävaistoisesti, hiljaisella äänellä Chilen historian räikeiden tapahtumien vaikutuksesta perheeseen ja perheenjäsenten väleihin, siitä kuinka kansakunnan muistot kietoutuvat omiin muistoihin. Muistot rakkauksista kiemuroineen, keskustelut Mn kanssa värittyvät melankolisiksi, koska on ilmeistä että pariskunta on etääntynyt, mukana on alakuloa.

Tunne kaiken katoamisesta seuraa väistämättä menneen muistelemisesta. Näin tulehtuneesta menneisyydestä ei ole helppoa kirjoittaa, ja kuitenkin se on kirjailijalle tärkeintä.  Kotiinpaluun tapoja lienee vahvasti autofiktiota. Tiet kotiin ovat monenlaisia, osa niistä eksyttäviä.

Odotan vanhaa, vakaata romaanin ääntä. Tai sitten minä vain haluan olla kirjassa. Haluan mieluummin kirjoittaa kuin olla kirjoittanut. Haluan pysyä, asuttaa sitä aikaa, elää mukana niissä vuosissa, jahdata rauhassa saavuttamattomia kuvia ja kerrata niitä pikkutarkasti. Nähdä ne väärin, mutta nähdä. Jäädä sinne, katselemaan.

Alejandro Zambra: Kotiinpaluun tapoja
Formas de volver a casa, 2011, suomentanut Laura Vesanto
Fabriikki Kustannus, 2017, 155 s

Kesää etsimässä - Gdansk

Viime syksynä tuli testattua Turun pieni mutta sujuva lentokenttä ja niinpä ei tarvinnut tässä Suomen kesättömässä kesässä miettiä kohteita. Suoria lentoja on nimittäin Turusta suunnilleen yhtä vähän kuin oli aikanaan tuotteita neuvostoliittolaisessa kaupassa. Eli Puolan Gdansk, Itämeren eteläisellä rannalla valikoitui itsestään selvästi. Lentoaika on 1 h 20 min. Puolassa aluetta mainostetaan tri-citynä eli Gdansk, Sopot ja Gdynia ovat kasvaneet kiinni toisiinsa. Lähijuna kulkee kuten Helsingissä Espooseen tai Vantaalle.

Vanhan satamakaupungin halki virtaa Motława-joki, jonka rannalla hotellimmekin sijaitsi. Saimme onnen potkuna neljän tähden hotellin kolmen tähden hinnalla. Se ilahdutti viimeiseen aamuun asti, nukuttiin huomattavan hyvin äänieristetyssä hotellissa, mukavassa sängyssä ja popsittiin aamuisin ylellistä aamiaista. Ihanaa päättää aamupala tuoreilla mansikoilla ja kirsikoilla. Hotellilta oli hyvä käppäillä tien yli kaupungin sydämeen, vanhaan kaupunkiin. Turistirysä se toki on, mutta täydestä syystä. Koristeelliset hansatalot kehystävät loputtomia terasseja ja ravintoloita.

Yksi jokirannan nähtävyyksistä on Gdanskin 1300-luvulla rakennettu keskiaikainen nosturi, joka oli käytössä vielä 1800-luvulla. Vierestä olisi lähtenyt myös vesibussin tapainen Westerplatten saarelle, jossa käytiin syyskuussa 1939 II maailmansodan ensimmäinen taistelu Saksan ja Puolan välillä. Jätimme nuo bunkkerit nyt katsomatta johtuen aihepiirin yliannostuksesta - ja muutaman vuoden takaisesta Normandian matkastamme, jossa tuli vastaan riittävästi bunkkereita loppuelämän tarpeisiin.

Pyhän Marian basilikan tornista näkee kauas. Vanha rouva myi muutaman zlotyn lippuja ja odotin pääseväni hissiin. Ei nyt sentään hissiä 1500-luvun tiilikirkossa. Sen sijaan sai kiivetä 400 jyrkkää ja kapeaa kierreporrasta. Upea kaupunki avautui sitten pulujen asuttamista viimeisistä holvikaarista ja kellokin lähti lyömään tasatuntia niin että vastaan tulevat nuoret pitelivät korviaan.

Raitiovaunulla pääsi posottamaan 10 km matkan Gdanskin keskustasta Oliwan lähiöön, jossa vaeltelimme rehevässä Oliwskin puistossa.

Täällä ajauduimme komeaan Oliwan katedraaliin, jossa sattumalta soi Händelin allelujaa mahtavilla uruilla soitettuna, kuulemma kyseessä on yhdet Euroopan suurimmista uruista.

Gdanskista pääsee lähijunalla viereiseen Sopotin rantakaupunkiin, paikalliselle rivieralle, jossa olikin turisteja joka nurkalla ja varsinkin kävelemässä pitkin 511 m pitkää laituria, puolalaisittain molo. 

Kävelykadun varrella vääntyilee kuuluisa crooked house, puolalaisten arkkitehtien suunnittelema talo, joka saanut inspiraationsa taiteilija Jan Marcin Szancerista.

Sopotin kävelykatu on nimeltään Monte Cassino ja sillä kunnioitetaan puolalaista joukko-osastoa, joka taisteli Italiassa samannimisessä taistelussa murtaen siellä saksalaisten rintamalinjan. Puolalaisilla oli adoptoituna orpo karhunpentu, jolle annettiin nimeksi Wojtek. Sitä kohdeltiin yhtenä miehistön jäsenenä, koulutettiin kuljettamaan ammuslaatikoita ja ylennettiiin myöhemmin korpraaliksi.

Lauantai-iltana Gdanskin terassit ja ravintolat täyttyivät turisteista. Aika paljon jäi näkemättä, mutta hieno kaupunki, Turun ystävyyskaupunki, Gdansk on. Gdanskin kuuluisuuksia on Daniel Fahrenheit, fahrenheit-mitta-asteikon keksijä 1700-luvulta, kirjailija, nobelisti Günter Grass ja tietenkin Lech Wałęsa , Puolan solidaarisuusliikkeen keulahahmo.

Puolan kielen suhteen tunnelma oli kuin Venäjällä ja Kiinassa - kun ei kieltä ole opiskellut, ei mistään saanut kiinni, ei edes yksinkertaisista tervehdyksistä tai kiitos- sanasta: Dzięki.  Googlen lausuntaohje ei paljon auttanut, sen opeteltuani tarkistin autonkuljettajalta ja hänen sanomanaan sana kuulosti aivan toisenlaiselta. Englanti ei myöskään ole yhtä yleisesti käytetty tai hallittu kuin Suomessa. Otantani on tosin hyvin rajallinen. Junalippuautomaatin englannin valinta katosi ensimmäisen sivun jälkeen, mutta sillä mentiin onnistuneesti mikä tuli valittua.

Takaisin Turkuun tultiin myrskyn siivin ajassa 1 h 10 min. Enkä enää ikinä lennä. Ehkä.

Ágota Kristóf: Kolmas valhe

Kansi Tuomo Parikka

Vastaan, että yritän kirjoittaa todellisia asioita mutta jossakin vaiheessa asiat muuttuvat oman todellisuutensa painosta sietämättömiksi, jolloin minun täytyy muutella niitä. Kerron, että yritän kertoa oman tarinani mutten voi, minulta puuttuu rohkeutta, se sattuu liikaa. Silloin kaunistelen enkä kerro asioita niin kuin ne tapahtuivat vaan niin kuin olisin halunnut niiden tapahtuvan.

Ison vihkon ja Todisteen jälkeen Ágota Kristófin Kolmas valhe päättää Klausin ja Lucasin, kaksosten yhteisen tarinan. Sota on jo kaukana takana. Klaus asuu äitinsä kanssa. Lucas elää muistoissaan ja unissaan, toisessa  maassa, hän haluaa palata veljensä luo. Molemmat ovat yksinäisiä ja kaipaavat toista, molemmilla on tapansa muistaa menneet tapahtumat. 

Kolmas valhe kuvaa hajonneita mieliä ja identiteettejä. Perheen vaiheet sodan kynnyksellä selviävät pieninä välähdyksinä, lapsen kuulemina dialogeina, toisesta huoneesta, seinän takaa. Onko niihinkään uskominen, mikä on totta, mikä unta - se kaikki jää epäselväksi. Selviämistaistelussa lapset ehtivät opetella itselleenkin valehtelemisen, eikä se taito ole kadonnut aikuisikään mennessä. 

Minun täytyy puolustautua. Minun on puolustettava Äitiä. En halua, että Lucas särkee meidän rauhamme, meidän arkemme, meidän onnemme. En halua, että meidän elämämme järkkyy. Äiti ja minä emme kumpikaan kestä, että Lucas tulee tonkimaan menneitä, hämmentämään muistoja, kyselemään Äidiltä asioita. Minun on kaikin keinoin väisteltävä Lucasia, estettävä häntä repimästä auki sitä vanhaa, kamalaa haavaa.

Traagisinta on ennen läheisten kaksosten etääntyminen ja valhe, joka estää uutta lähentymistä. Rikkinäisten lasten on vaikeaa kasvaa tunteviksi aikuisiksi, kun he tempoilevat uniensa ja muistojensa keskellä, äidin kärsiessä yhtä lailla lamaannuttavan syyllisyyden taakan alla. Toisaalta, enää ei ole varmaa, onko heitä edes kaksi veljestä vai ovat he yksi ja sama henkilö, psykoottisen mielen maisemassa.

Kulttimaine tai ei, en voi sanoa trilogian lukukokemusta hyväksi. Jäljen se jätti, mutta yritän unohtaa sen. Kaksi ensimmäistä osaa alkoivat rakentua jotenkin ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi, mutta Kolmas valhe - nimensä mukaisesti - hajotti kaiken sekavaksi maailmaksi, jossa muistikuvat ja unet sekoittuvat eikä varsinkaan ensimmäisessä luvussa (kahdesta) ollut selvää kenestä puhutaan ja milloin ollaan keskellä unennäköä.

Kerrontatyyli mukautuu täydellisesti tunteettomiksi invalidisoituneiden hahmojen mieleen. Jopa tuo nakuttavan pelkistetty esineiden ja arjen kuvaus alkoi puistattaa. 

Ágota Kristóf: Kolmas valhe
Le Troisième Mensonge, 1991, suomentanut Ville Keynäs
Tammi/WSOY, 2023, 163 s

Kristiina Vuori: Pihlajanmarjat

Noin 50 vuotta sitten (huh!) olin mukana opinahjoni järjestämällä Leningradin matkalla. Bussilla kuljettiin Viipurin kautta ja perillä tutustuttiin paikallisen korkeakoulun kollegoihin. Syötiin rasvaisia kyljyksiä ja vierailtiin valuuttakauppa Berjoshkassa. Niiden hyllyiltä löytyi sentään jotain tuliaisia, päin vastoin kuin tavallisista leningradilaisista kaupoista, joissa hyllyt ammottivat tyhjyyttään. Illalla siirryttiin hotellin baariin nauttimaan campareita ja veivaamaan bodia, taustalla Kirka lauloi oh mamy, oh mamy mamy blue. 

Oma muisto innosti lukemaan Kristiina Vuoren Pihlajanmarjat, jossa sama matka tehdään parikymmentä vuotta myöhemmin, Neuvostoliiton valtion olemassaolon viime hetkillä. Samat systeemit kuitenkin jatkuivat, maatushka-ostoksineen, tylyine viranomaisineen, sukkahousujen ja muiden vaatekappaleiden kaupitteluineen, salakuljetuksineen - ja kaikkialla läträttiin viinalla.

Pihlajanmarjoilla viitataan siihen happamia sanoi kettu -juttuun ja tässä suhdedraamaan. Minäkertoja Jaana on salasuhteessa pomonsa kanssa firmassa, jonka perinteinen kevätmatka tehdään bussilla Leningradiin. Matkalle Jaana ei ollut menossa, koskapa pomon vaimokin on mukana. Mutta sinne hän kuitenkin päätyy yhdessä kaverinsa ja kämppiksensä Simon kanssa. Mukana on myös suomalaisia vodkaturistin arkkityyppejä. On myös nuori nainen, kasvissyöjä, joka äitinsä katseen ulottumattomissa kumoaa konjakit ja muut juomat siihen malliin, että on jatkuvasti kannettavassa kunnossa. Niin on moni muukin.

Jaanakaan ei lasiin sylkäise, mutta hänellä on tekemista myös ovensa vahtimisessa, koska ovesta on koko ajan tupsahtamassa sekä salarakas että muita miehiä, jotka ovat ihastuneita hänen rubensmaisiin suloihinsa ja tulipunaisiin alusasuihinsa.

Pihlajanmarjat on tuore romaani, mutta se kantaa mukanaan aimo annoksen tunkkaista seitsemänkymmenlukua ryyppäjäisineen, joka on vain surullista luettavaa. Menohan on jatkunut saman kaltaisena muillakin lähialueilla, kuten Tallinnassa. Tällä vuosituhannella näin maineikkaassa Viru-hotellissa monia suomalaisia jo kypsässä iässä olevia emäntiä ja isäntiä niin vahvassa humalassa, että ymmärsin virolaisten antaman poro-nimityksen, nelijalkainen.

Romaani on vauhdikkaasti kerrottu, monilla puhekielen sanonnoilla silattu  - ei hyvää päivää - ja mukaan on kudottu salakuljetukseen liittyvä jännitysmomentti. Tulee mieleen tv-sarja, jossa on karrikoituja perushahmoja ja monta hölmöä tilannetta, joita ei voi välttää jatkuvan viinan latkimisen virrassa. Naisnäkökulma on vahva, ja hauskaa että nuoren naisen annetaan jakaa elämän rohkeuttaan kokeneemmalle Jaanalle. Sydän siinä voi särkyä, totta kai. Mutta särkynytkin sydän on parempi vaihtoehto kuin se, ettei edes yritä. 

Kuitenkin vähän nolotti olla mukana tällä matkalla, semmoista matalalentoa. Överimpiä komediallisen kertomuksen juonenkäänteistä on se oletus, että leningradilainen poliisi sekoaisi suomalaisen naisen tulipunaisista alushepenistä. Onhan se toki ystävällinen kuvaus naapurin miliisin inhimillisistä puolista, joita näinä aikoina ei naapurimaassa nähdä.

Kristiina Vuori: Pihlajanmarjat
WSOY/Tammi, 2025, 240 s

Andrei Kurkov: Kiovan korva

Vuonna 1919 elämä Ukrainan Kiovassa oli kaoottista; siellä käytiin sekä Venäjän sisällissotaa että Ukrainan itsenäisyyssotaa. Tälle näyttämölle ukrainalainen kirjailija ja toimittaja Andrei Kurkov on kattanut romaaninsa Kiovan korva tapahtumat. Sitä kuvataan takakannessa hirtehiseksi, ja kieltämättä tyylistä tuli mieleen sekä Kunnon sotamies Švejk että Mihail Bulgakov ja ehkä hieman Gogolkin - vai johtuisiko viimemainittu vain tuosta aistimesta, nenästä? Tässä kun korvalla on merkittävä roolinsa, ei kuitenkaan niin ylivoimainen kuin nenällä Nikolai Gogolin satiirissa.

Samson Koletški nimittäin menettää oikean korvalehtensä sapelin sivalluksesta heti ensi tutustumisella, samalla kun hänen isänsä kuolee. Nuorimies nappaa korvalehtensä mukaansa paetessaan ja siitä tulee hänen uudenlaisen kuulonsa jonkinlainen etäapuri, joka sijaitsee peltipurkissa, tarkemmin sanottuna klassisessa hedelmäkaramelli Monpensiers -purkissa.

Kaikki muu Kiovan korvassa onkin sitten melko realistista kaupungin köyhän ja kurjan väestön kamppailua mielivaltaisessa kaaoksessa, jossa kukaan ei tunnu kaupunkia hallitsevan, kaikki ovat epäilyksenalaisia, kukaan ei luota mihinkään ja kaupungin kaduilla tapetaan puolihuolimattomasti pimeyden turvin.

Samson asustaa vanhempiensa entistä asuntoa talossa, jonka porraskäytävää valvoo talonmiehen leski. Ajan olosuhteissa oli normaalia, että asuinoloja tiivistettiin, joten Samsoninkin pitää alistua seuraamaan sekä parin puna-armeijalaisen muuttoa kotiinsa että heidän huonekalujen ja muiden tavaroiden ryöväämistä. Asunnoista saatettiin viedä myös huone.

Yhtä sattumanvaraisesti mies miliisin luona käydessään huomaa saaneensa univormun ja työskentelevänsä miliisinä, vaikka oli suunnitellut opiskelevansa sähkötekniikkaa. Hänellä on näet hyvä käsiala ja selkeät lauseet ja sitä bolshevikit arvostavat. Luontaisetuna tulevat kupongit neuvostoruokalaan ja sen ihrapuuroihin.

Omaa pakoaan suunnittelevien puna-armeijalaisten melskeessä Samsonkin tempautuu mukaan mystiseen kaksoismurhaan, jota lähtee selvittämään ja yrittää samalla saada vastahakoisen esimiehensä suostumaan omiin tutkimuksiinsa. Kodissakin tapahtuu, kun Samson tarjoaa orastavalle rakkaudelleen Nadeždalle huonetta samoin kun tämän vanhemmille tilapäistä suojapaikkaa.

Kaoottiset tapahtumat seuraavat toistaan murhatutkimuksen hukkuessa monenlaiseen väkivaltaan ja yllätykseen. On ihme, että Samsonin rakastettu on niinkin selväpiirteisessä toimessa kuin väestönlaskentavirastossa. Sellaista ei uskoisi tarvittavan yhdyskunnassa, joka on lähes hajoamassa keskenään sotivien osapuolten rähinöissä. Kirjan epilogissa osapuolia mainitaan olevan ainakin viisi, ukrainalais-, saksalais- ja venäläistaustaiset sekä talonpoikaiskapinalliset ja kenraalin johtamat valkoiset. Kasakkarykmenttejäkin riittää useampaan ryhmään.

- Kellarissa, pidätettyjen tiloissa, on rottia! Siellä on nurkassa  reikä, joka vie vissiin viemäriin. Sieltä niitä tulee! - Käske sitten tukkia se reikä. - Jaa ketä käsken? - Sitä neuvostolaitosta, joka tukkii reikiä! - Meillä on toistaiseksi vain semmoisia laitoksia, jotka kirjoittavat papereita. Semmoisia, jotka jotain tekevät, ei ole kuin raitiotielaitos, rautatielaitos ja sähkölaitos!

Kiovan korvassa tapahtuu paljon, liikaakin, kiinnostus lopahtaa. Kertomuksessa on mustaa huumoria ja satiiria, joka kohdistuu ihmisten valtapyrkimyksiin, korruptioon, kirkkoonkin. Kuitenkin ihmispolojen kamppailu väkivaltaisessa kaaoksessa ja köyhyydessä tuntuu ahdistavalta. Tässä on liian vähän humoristisia aineksia hirtehiseen romaaniin. Monenlaisiin asuntoihin murtaudutaan ja niiden salakäytäviä ja ovien takaisia kätköjä tutkitaan väsyttävän yksityiskohtaisesti.

Kieli on kekseliästä, leikkisää, taidokasta ja siitä voi kiittää upeaa suomentajaa Arja Pikkupeuraa samoin kuin lopun epilogista, joka onnistui edes hieman ryhdistämään romaania, joka oli loppuun mennessä hajonnut sadan vuoden takaisen Kiovan kaduille kuin ratsurykmentin jälkeinen pölypilvi. Teos aloittaa Kiovan mysteerit -sarjan, johon en aio tutustua tämän enempää.

Andrei Kurkov: Kiovan korva

Самсон и Надежда, 2020, suomentanut Arja Pikkupeura

Otava, 2025, 296 s