Mohamed Mbougar Sarr: Miesten syvimmät salaisuudet

Puhuimme myös pitkään afrikkalaisen (tai Afrikassa syntyneen) kirjailijan epämääräisestä, joskus mukavasta mutta useimmiten nöyryyttävästä asemasta ranskalaisen kirjallisuuden kentällä. Hieman epäoikeudenmukaisesti syytimme tilanteesta aiempien sukupolvien afrikkalaisia kirjailijoita, koska he olivat helppo ja itsestään selvä kohde. Mielestämme he olivat syypäitä kaikkeen pahaan josta saimme kärsiä, meistä tuntui, ettemme voineet tai meillä ei ollut oikeutta (se oli sama asia) sanoa mistä tulimme; lisäksi syytimme heitä siitä, että he olivat antautuneet toisten katseen vangiksi, herhiläispesäkatseen, ansaverkkokatseen, suohon upottavan katseen väijytyskatseen vangiksi, sillä ne katseet vaativat afrikkalaisia kirjailijoita sekä olemaan autenttisia - siis erilaisia - että samanlaisia - siis kirjoittamaan ymmärrettävästi (toisin sanoen niin, että teksti oli markkinoitavissa länsimaisessa ympäristössä jossa he elävät.

Senegalilaisen Mohamed Mbougar Sarrin Miesten syvimmät salaisuudet kulkee laajalla säteellä Pariisin senegalilaisesta kirjallisesta piiristä alkulähteilleen Senegalin kyliin, sotien viemänä Eurooppaan ja myöhemmin Argentiinaan. Ajassa liikutaan ensimmäisen maailmansodan ajoista näihin päiviin. Kolonisaation aikajänne venyy satojen vuosien taakse, Kata maag, meren takaa tulleet ovat siellä.

Romaani kutoo tarinoiden verkkoonsa sekä myyttisiä kertomuksia Afrikasta että nuorten nykykirjailijoiden opiskelemaa maailman kirjallisuuden perintöä. Siitä kasvaa ristiriita: valkoisen maailman kirjallisuutta ihaillaan, sen maailman palkintoja etsitään, mutta pyrkimys on halveksittava. Miksi kerjätä kolonisaattorin arvostusta? Miksi toistaa kliseitä värikkäistä afrikkalaisista isoine hampaineen? Ranskalaisen lehdistön alentuva suhtautuminen on luettavissa riveiltä ja rivien väleistä. Ranskalaisille on tärkeintä, että afrikkalaisuus näkyy.

Minäkertoja, esikoisteoksensa julkaissut kirjailija Diégane Latyr Faye kuulee arvostetulta senegalilaiskirjailijalta, Marème Siga D'ltä 80 vuotta sitten julkaistusta ja  mystisesti kadonneesta romaanista Epäinhimillisyyden labyrintti ja sen salaperäistä mainetta nauttivasta kirjoittajasta T.C. Elimanesta. Romaani synnytti ilmestyttyään kirjallisen skandaalin, koska se oli loistava ja kirjoittaja musta Rimbaud, mutta myötätuuli kääntyy, kirjailijaa syytetään plagioinnista, nerokkaasta ja omaperäisestä, mutta kuitenkin ilmiselvästä. Diéganelle romaanista ja sen tekijästä kehittyy pakkomielle. Kuten ilmeisesti myös Miesten syvimmät salaisuudet -teoksen kirjoittajalle, koska kadonneella kirjailijalla ja hänen teoksellaan on vastineensa todellisuudessa.

Kadonnut romaani ja sen tekijä on vain yksi koukeroisen labyrintin sokkeloissa juoksevista punaisista langoista. Diéganen ja hänen kirjailijapiirinsä keskustelut rönsyilevät sadan vuoden takaisiin sukusalaisuuksiin. Niissä paikalliset tavat törmäävät siirtomaaisäntien - Senegalissa tässä ajassa Ranskan - tuomiin arvostuksiin, henkiseen kolonisaation.

Elimane syntyy toiselle kaksosveljistä, joista toinen jää kalastajaksi kotikylään, toisen lähtiessä opiskelemaan lähetystyöntekijöiden kouluun ja päätyessä myöhemmin kuolemaan Ranskan rintamalla ensimmäisessä maailmansodassa. Sekin, sotaan lähtö, herättää ihmetystä. Miksi mies katsoo velvollisuudekseen sotia Ranskan joukoissa eikä jää kotiinsa, jossa uusi perhe on vasta syntymässä? Oliko se hänelle upein tapa tulla valkoiseksi: kuolla valkoisten sodassa valkoisten maassa, valkoisen luodin tai valkoisen pistimen kaatamana?

Ranskassa, kuten englannissakin, homme-sana tarkoittaa myös ihmistä, joten kirjan nimi voisi olla myös ihmisten syvimmät salaisuudet. Ja kuinka ollakaan, tasa-arvon mallimaa Ruotsi onkin ottanut siitä vaarin ja kääntänyt hommen människaksi. Vahvojen naisten ääntä kertomuksessa kuullaan, mutta toimijoina he ovat passiivisia ikävöijiä ja kertomuksessa on tuulahduksia jostain 60-lukulaisesta jamesbondista, jossa naisten rinnat houkuttavat. Hetihän sen huomaa jos naiset teeskentelevät sängyssä. Lauseita, jotka nostivat tukan pystyyn. Muutoin romaanissa vilahtaa hyvin mutkattomia seksikuvauksia. Arvostettu madame Siga D saattaa ehdottaa kolmen kivaa parille huomattavasti nuoremmalle kirjailijakollegalle.

Paikoitellen pilkistävän sovinismin lisäksi minua häiritsivät tuon tuosta ilmaantuvat maagiset voimat. Iso kulttuuriero näissä kohdin teki lukemisesta kompastelevaa; enneunet ja sen magiat eivät innosta. Kirjallinen ja muukin oppineisuus paistaa romaanissa monissa nimissä ja sitaateissa. Argentiinassa etsijä tutustuu Ernesto Sabatoon. Buenos dias...

Pariisin senegalilaisten piirissä eräs kirjailija kertoo lapsuutensa tarinaa Kongosta, jossa lapsena joutui piilotettuna kaivon pohjalta seuraamaan vanhempiensa teloitusta. Se on koskettava ja selkeä kuvaus keskellä tiheästi vaihtuvia aika- ja kertojatasoja. Aina ei ole aivan helppoa ymmärtää kuka milloinkin muistelee ja kertoo kokemuksiaan.

Romaanin nykyajassa on huvittavaa havaita, kuinka internet-aikana samanlainen terminologia leviää yli rajojen ja samanlaiset käsitteet yleistyvät ja alkavat ylikypsyä kliseiksi. Kirjailija kiristelee hampaitaan resilienssille. Hän ei ala resilientiksi, hänellä on liikaa hampaan kolossa.

Miesten syvimmät salaisuudet tekee surullisen päätelmän kadonneen ja vaienneen kirjailijan kohtalosta. Siinä ei käy hyvin, kun afrikkalainen ryhtyy tavoittelemaan valkoisten kirjallista kaanonia.

Meidän pitäää karistaa se kannoiltamme, Faye. Häippäistä ja nopeasti. Hapenpuute on lähellä. Meidät kaasutetaan säälittä, ja kuolemamme on sitäkin traagisempi, että meitä ei ole ajettu sen syliin: olemme sännänneet sinne itse postuumin ylistyksen toivossa. Meistä tehdään mustaa saippuaa, jolla pyövelimme voivat pestä kätensä entistä valkoisemmiksi.

Kirja on voittanut Goncourt-palkinnon, monen muun palkinnon lisäksi - mikä on aika ironista tässä tapauksessa.

Mohamed Mbougar Sarr: Miesten syvimmät salaisuudet
La plus secrète mémoire des hommes, 2021, suomentaneet Marja Luoma ja Sampsa Peltonen
Gummerus, 2022, 463 s

Turun kirjamessuilla sunnuntaina

 

Laiskuus oli saada vallan sateisena sunnuntaiaamunakin. Perjantain tai lauantain ohjelmasta löysin olevinaan liian vähän kiinnostavaa, mutta sunnuntain ohjelmasta löysin useammankin aihepiirin. Tapahtui se, mikä aina ennenkin kirjamessuilla, heräsin ja innostuin. 

Logomo uutena kirjamessupaikkana osoittautui miellyttäväksi, eikä ruuhka ollut paha sunnuntaina. Se saattoi ollakin rauhallisin päivä. Akustiikka toimi pehmeämmin ja lämpötila oli sopiva. Palelin usein Artukaisten messuhallissa, ulsteri päälläkin.

Ensimmäisen kuuntelemani keskustelun jokainen esiintyjä oli itselleni tuntematon. Anna Järvisen tiesin, mutta hänpä oli sairastunut ja häntä sijaisti Leenamaija Forsberg-Johannesson, joka on kirjoittanut esikoisromaanin Unilintu, uunilintu. Kirjailija on palkittu novellikokoelmastaan Tähdenlento. Ryhmää oli kohdannut myös toinen sairastapaus: Marja Mdzimban runoteoksesta Eilen rakkaani luki hänen sijaansa runoja haastattelija Maarit Turtiainen. Ja niin kävi, että ostin tuon runokirjan. Yllättävä tapahtuma, koska en yleensä lue runoja. Maarit Turtiainen kertoi niin liikuttavasti runokirjan taustasta, Marjan mosambikilaisen puolison kuolemasta. Se on sittemmin palkittu Kaisa Vilhuinen -palkinnolla. Entiset heppatytöt Hanna Leisiö ja Anna Tainio ovat kirjoittaneet hevosurheilun piiriin sijoittuvan feelgood romaanin aikuisille - ja se on ainutlaatuista tälle aihepiirille. Eikä hanke jää yhteen romaaniin, siitä on tulossa sarja. Siitä he olivat iloisen ylpeitä ja päättäväisiä. 

Otsikon Ala kapinoida alla ystävyyden ja solidaarisuuden sanomasta sanailivat Hanna Lantto (Bilbao), Riina Tanskanen (Tympeät tytöt uusi jatkoteos Luokkakivut) sekä Minni Matikainen ja Paula Silvén  (Akateeminen kapinakirja). Muun kapinan,  eli esim Riina Tanskasen kritiikin talouspuheesta, jossa vain tietyn tyyppiset puheenvuorot otetaan vakavasti, ymmärrän hyvin, mutta en edelleenkään ymmärrä Lanton näkemystä varsin reippaan alkoholin nautinnan sumentamana altistua toistuvasti seksuaalisen väkivallan kohteeksi kapinalliseksi teoksi. Olen ymmärtänyt jotain siinä ilmeisesti väärin. Koin toiminnan kirjassa traagisena.

Seuraavalla lavalla keskusteltiin kahdesta uudesta elämäkertateoksesta. Noora Vaarala on kirjoittanut teoksen Sarviini puhkeaa lehti - ihmeellinen Reidar Särestöniemi ja Hannu Harju: Jouko Turkka - näkijä, narri ja nöyryyttäjä. Noora Vaarala kertoi valinneensa aiheensa, koska on kotoisin Kittilästä ja halusi tutustua kuuluisaan taiteilijaan ja tarkastella Särestöniemen julkisuuskuvaa, monella tavalla leimautunutta. Noora Vaaralalle oli valjennut kirjoittamisen aikana Särestöniemen julkisuuden ahdasmielisyys, kun hänestä taiteilija on Tom of Finlandin tyyppinen queer-taiteilija, jonka taide ilmentää kaipuuta, ja maalaukset ovat myös nähtävissä koodikirjoituksena. Paneutuneesti hommansa hoitanut haastattelija Silvia Hosseini - jota suuresti ihailen - komppasi, kuinka taiteilijaa oli jatkuvasti toiseutettu ja eksotisoitu kriitikoiden toimesta.

Hannu Harju sanoi havainneensa elämäntarinoista, että sankaruus ei kiinnosta vaan virhe. Jouko Turkalla se on räyhäkkyys, epätavallinen käytös, vallanhalu, mutta myös poikkeava assosiointikyky. Turkasta on kirjoitettu useita teoksia, mutta Harjun teos - joka on todellakin yksi kolmesta Turkka-teoksesta tänä vuonna! - on tyyliltään poimintoja, sitaatteja, vinjettejä eikä tekijä itse asetu tekemään päätelmiä. Turkalle valtataistelu oli hänen mukaansa oleellista, mutta lopulta aikansa pelätty teatteriguru oli kirjoittajasta yksinäinen, ja elämä näyttäytyi surullisena. 

Samalle lavalle nousivat seuraavat elämäkertakirjurit, eli Katja Kallio on kirjoittanut ystävästään Anna-Leena Härkösestä kirjan Taskupainos. Härköselle on sattunut elämässä paljon, kauheitakin, ja niitä pitkäaikaiselle ystävälleen - noin 30 vuotta - kertoessaan idea kirjasta on syntynytkin.

Tarpeeksi ihmisten historiasta saatuani lähdin kuuntelemaan Panu Savolaisen ja Aleks Talven haastattelua sekä uudesta teoksesta Turun hienoimmat talot että vanhasta - lähes tieto-Finlandian voittaneesta - Arkkitehtuurimme vuosituhannet, kustantamona Sammakko. Yleisesti voisin todeta, että taloista puhuminen näytti paljon hauskemmalta kuin ihmisistä; professorin, arkkitehdin ja valokuvaajan keskustelua elävöittivät jatkuvat naurun pyrskähdykset, joihin he näyttivät toisiaan innostavan.

Hienoimmat talot -käsitettä ei nimittäin tule ottaa niin vakavasti. Yleisöstä kysyttiin terävästi, että kenen näkökulmasta hienoimmat, veronmaksajan, kansalaisen vai kenen. - Ihan vain meidän kannalta, Aleksin ja mun näkökulmasta, hihitteli arkkitehti. Parivaljakkoa ei kiinnnosta niinkään arkkitehtien diktatorisesti määrittelemä kaanon, vaan särmikkäämpi lähestymistapa. Niinpä yleisössä kävi kohahdus, kun Savolainen mainitsi hienoista mm ostoskeskus Manhattanin, postmodernismin räikeimmän tykityksen. Kupittaan Citymarket sai myös kunniamaininnan. Yleisesti hyväksyttyjä klassikkojakin, kuten Hjortin talo, tietenkin arvostetaan, mutta ovathan ne jo niin läpikuluneita kohteita... Turun hienoimmat talot ei ole vielä kirjana saatavilla, mutta julkaistaan syksyn aikana. Asiantuntijoiden mielestä hienoimpia rakennuksia Suomessa ovat 1960-70 -lukujen rakennukset sekä 1920-30 -luvuilla rakennetut. Hienoa kohdetta Suomessa kysyttäessä, herrat mainitsivat Inarin Pielpajärven erämaakirkon.

Iso auditorio oli edellisten keskustelijoiden jäljiltä täyteen istuttu. Siellä säteilivät Seela Sella ja arkkipiispa Tapio Luoma. Olivat omallakin listallani, mutta en yhtään kadu samanaikaista arkkitehtuuripläjäystä. Ehdin vielä kuulla Sellan lausumassa Eino Leinoa. Olihan se vaikuttavaa, niin pieni valkotukkainen nainen, niin vahva ääni ja poljento. Näyttelijäntyö pitää ihmisen pään ja äänen hyvässä kunnossa, enimmäkseen ja varsinkin joillakin.

Sara Al Husainin uusi teos Kenelle maa kuuluu kuvaa hänen eli nuoren sukupolven näkökulmasta maahanmuuttajuutta taustana Irakin sota 2003-2011, jolloin irakilaistaustaisissa perheissä lapset joutuivat elämään vanhempiensa sotaa toisessa maassa. Lapset ihmettelivät mitä hienoa siinä paikassa saattoi olla, kun uusi maa antoi heille  kaiken. Nykyinen some lisää lapsiperheiden vaikeutta, kun vanhemmat saattavat kanaviensa kautta seurata on line-sotaa, joka vyöryy koteihin ja lasten elämään toisella tavalla. Al Husaini puolustaa tässäkin, kuten aiemmassa teoksessa Huonot tytöt omaa toimijuutta, ei ulkoa ohjattua.

Vanhan ihmisen pitäää osata lopettaa messutkin ajoissa, ettei läkähdy. Jäi nyt sitten kuulematta Paavo Teittinen ja orjuus Suomessa, Timo R Stewartin Palestiinan historia karttoina sekä Anna Kontula. Onneksi olen noista kaikista aika perusteelliset jutut lukenut. Kiitos messuista!  Kylläpä virkisti.

Annie Ernaux: Nuori mies

Annie Ernaux'lla, vuoden 2022 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajalla, oli 54-vuotiaana suhde 30 vuotta nuoremman miehen kanssa. Häneltä julkaistiin samana vuonna, 2022 romaani Nuori mies, joka kertoo suhteesta opiskelijan ja vanhemman kirjailijan välillä. Kirjassa on 40 sivua, se on painettu isolla fontilla ja sivuilla on harvakseen rivejä, joten tavanomaisessa asettelussa sivuja olisi ainakin noin puolet vähemmän. Eikä kyse ole runokirjasta. En voi olla ajattelematta, että tässä on kustantaja nyt halunnut takoa niin kauan kuin rauta on kuumaa.

Kirjassa nainen kertoo intohimoisesta eroottisesta suhteesta nuoreen mieheen. Mies vaikuttaa olevan naista hullaantuneempi, hän on mustasukkainen ja kiihkeä. Nainen ei tunne itseään vanhaksi, päin vastoin nuoremmaksi miehen seurassa. Hänestä on miellyttävää katsella nuoren miehen kasvoja eikä ikäistensä miesten rupsahtaneita kasvoja.

Ikäeron ja sen aiheuttaman hämmästyksen hän lukee muiden silmistä. Hän ei anna sen itseään häiritä, hänestä hänellä on tähän aivan sama oikeus kuin miehillä vastaavissa, tavanomaisemmissa suhteissa, joissa ikääntynyt mies seurustelee nuoren naisen kanssa. Hänelle tuo tyydytystä ikäistensä naisten yritykset flirttailla nuorenmiehen kanssa, ilmeisesti näiden pääteltyä, että miestä kiinnostavat ylimalkaan vanhemmat naiset eikä nimenomaan kyseinen nainen.

Opin kirjasta sanan palimpsestinen. Se merkitsee tässä yhteydessä sitä, että hän kokee esim miehen kanssa rakastellessaan uudelleen toistuvana vastaavan tilanteen entisten rakastettujensa kanssa. Nainen tiedostaa olevansa valta-asemassa nuoreen opiskelijaan nähden, maksaa tämän matkat ja näin köyhä mies on hänestä taloudellisestikin riippuvainen. Nainen onkin välillä tyly ja ärtynyt. Näin voi kuvitella helposti käyvän, valta-asemasta käsin toinen siitä riippuvaisena näyttää heikolta.

Joka tapauksessa nainen tekee tämän kirjan kuvauksen perusteella kylmähkön vaikutelman. Mikä siinä on, että taas, kuten usein ranskalaisista parisuhdekuvauksista, mieleeni nousee kuvia Isabelle Huppertista?  Hänen kaltaisestaan viileästä, kuivakiskoisesta tyypistä, joka analysoi suhdetta kuin mikroskoopin kautta, vailla lämpöä tai huumoria. Intohimo ei varsinkaan välity. Kirjoittaminen onkin se, mihin kirjailija suurimman intohimonsa upottaa. Saipa tästä nuoresta miehestä ja rakkaussuhteesta sopivasti materiaalia.

Ihmettelen, miksi kirja on julkaistu. Se vaikuttaa kuin luonnokselta, joka on hätäisesti raapaistu laatikon pohjalta painettavaksi. Mutta sainpa nyt vikkelästi, alle tunnissa, yhden ruksin Helmet-haasteen kohtaan 35. Kirjan nimessä on sana mies tai poika.

Annie Ernaux: Nuori mies
Le jeune homme, 2022, suomentanut Lotta Toivanen
Gummerus, 2022, 40 s

Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava

Äidin laaja, kadonnut suku sikiää legendoja, äkkipakoa ja katoamista, julmaa kuunvaloa ja sirkusta, tapaturmia ja freskoja, niin etten ole edes hämmästynyt, kun äiti leikkaa Apu-lehdestä Englannin kuningatarta Elisabethia esittävän kuvan ja väittää, että kuningatar on niin ilmiselvästi Ulla-tädin näköinen, että kuningatar Elisabetin on pakko tavalla tai toisella kuulua sukuumme.

Pirkko Saision seurasta ei haluaisi erota, kirjan luettua pieni apeus hiipii mieleen. Tässä vaiheessa tunnen jo Saisioon hengenheimolaisuutta. Se johtuu tämän omaelämäkerrallisen trilogian - Punainen erokirja, Vastavalo ja Pienin yhteinen jaettava - kohdalla ensinnä nostalgiasta, sukupolvikokemuksista, jotka hän palauttaa niin oivallisesti, hauskasti ja tuoreesti mieleen.

On myös muita yhdistäviä asioita, kuten vasemmistolainen koti, samanlaisia vakavan sairastumisen kokemuksia lapsena - tuberkuloosi/poliovirus. Saisio söi hiekkaa, minä keräsin kadulta purkan palasia ja pyörittelin sitten suussa isoa harmaata pallukkaa.  Myöhäisessä teini-iässä tympeät Sveitsin kokemukseni lasken mukaan näihin pieniin yhteisiin jaettaviin. Lievän anarkismin, tottelemattomuuden ja huumoripitoisen katsomisen tavan näen tutun oloisena. 

Tulin lukeneeksi trilogian viimeisestä ensimmäiseen. Viisikymmenluvun lapsuus kulkee kuvina silmien editse kaikkine tuttuine elementteineen, silakoineen, puuroineen, esiliinoineen, siirtomaatavarakauppoineen. Sitä aikaa Saisio muistelee keski-ikäisenä, Elsan äitinä, isän kuoleman hetkellä. Pirkko on ainoa lapsi perheessä, ei ole muita jakamassa perheen sisäisiä muistoja. Pirkkoa lohduttaa, että niin oli Jeesuskin, ainoa lapsi.

- Mitään et täältä mukaas saa, kun lähdön hetki tulee, Hilma-täti sanoo synkän tyytyväisenä, ja surumielinen mutta kostonhimoinen hymy mummonkin huulilla näkyy.

Saision perhe asuu Flemarilla, Helsingin Kalliossa, mutta mummo maalla, Mellunkylässä. Silloin siellä asuttiin vielä mummonmökissä ja Pirkko vietti siellä lapsena kesälomia mummon ja papan luona. Saisio kuvaa lämmöllä ja tarkkanäköisesti monenkirjavan sukunsa värikkäitä tyyppejä, mummojen lakonisia dialogeja ja kaikkien puheenvuoroja sieppaavaa Martta-tätiä, jolla oli pelottava katse, pilliklubista aiheutuva läähätys ja ainainen kiihkoilu milloin minkin asian puolesta.

Myös Saision tapa muistella äitiään toi jotenkin yllättäviä yhtymäkohtia omaan elämääni. Pirkon äiti on kaunis, naisellisuudestaan varma hajamielisen itsetietoisella tavalla, jota Pirkko ihailee. Hän taas on omasta seksuaalisesta identiteetistään varma jo lapsena, rakkauden kohde on ihana Miss Lunova. Pirkko näkee itsessään vähän naisellisia piirteitä. Minustakin äitini oli kauniimpi kuin minä. Kaiken huippu näissä saman kaltaisissa asioissa on täti! Ulla-täti kaikkine omituisuuksineen näyttää Pirkosta, ja muunkin suvun mielestä, kiusallisen samanlaiselta. Olen oivaltanut, että levoton, etten sanoisi epävakaa tätini, muistutti minua - tai minä häntä - enemmän kuin kunnollinen äitini.

Isä puhuu pääomasta ja lisäarvosta. Kun äiti myy Oka-kahvia, Jonathan-omenoita ja Buffalo Bill-purukumia, tulee siitä lisäarvoa, ja näissä olosuhteissa lisäarvo valuu suoraan Markkasen Irjan taskuun.

Saision perheellä on kodin lähellä Kalliossa siirtomaatavarakauppa, jossa äiti hoitaa kaupankäyntiä. Saision isä heijastaa ruohonjuuritason sodanjälkeistä yya-Suomea. Hän pyörittää Suomi-Neuvostoliitto-Seurassa neuvostoliittolaisia elokuvaklassikoita, ja pyyhkii kotona pölyjä Leninin ja Stalinin kootuista teoksista, jotka eivät ole siellä lukemista varten.  Isän opit kertovat myös ajan vasemmistovetoisuudesta, peruskoulutus on saatava koko kansalle,  isä on siitä tarkka: likan on saatava sitä enemmän kuin vanhemmilla on.

Pirkko Saisio kertoo taitavasti lapsen tasolta ja tarkasti aikuisten käsittämättömistä tavoista, opetuksista ja odotuksista. Hän on jo oppinut jakautumaan, Jeesuksesta ei enää kannata puhua äidille, pappa ei välitä tottelemisesta, mummo ja isä vaativat tottelevaisuutta, Ulla-täti on oikukas ja tahtoo Pirkosta milloin mitäkin.

Jakautuminen näkyy jo tässä trilogian ensimmäisessä osassa hän-minä -persoonapronominin vaihteluna. Myös sama keveä palasteltu kerronta on alkanut jo tässä osassa ja on olennainen osa muistamista. Se on minusta kerrassaan nerokas keksintö, koska se kirjaa ihmisen muistamisen tavan niin oikein. Noin se menee, väläys tuolta, toinen täältä, selittämättömiä polkuja kulkevat kuvat mielessämme. Kuinka lukijaystävällistä Saision kerronta onkaan, ei ole pienintäkään vaaraa tylsistymisestä. Näin ihmisen kannattaa silmäillä menneitä urotekojaan, armollisesti hymyillen, välillä naurun pyrskähdyksiä pidätellen.

Panemme kädet ristiin ja laskeudumme polvillemme. (Se on äidin ehdotus: leikkikoulussa rukoilemme istualtamme.) - Levolle lasken luojani armias ole suojani jos sialtain en nousisi taivaaseen ota tykösi, äiti sanoo nopeasti silmät ummessa ja nousee ylös, pudistelee hameenhelmaansa: -No nih. Ei kun aamen. En ole ymmärtänyt rukouksesta mitään, en luojaa, en armiasta enkä sikaa, jonka päältä noustaan, mutta en kehtaa kysyä mitään, sillä huomaan, että äitiä nolottaa.

Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava

WSOY, 1998, 254 s

Miina Supinen: Kultainen peura

Kansi Piia Aho

Lounaissuomalainen mielenmaisemani pyyhkiytyi vauhdilla itäisen perinnemaiseman tieltä nautittuani Miina Supisen Kultaisen peuran verran karjalaista kulttuurihistoriaa, perinteitä, tarinoita, runoja ja loitsuja. Maantieteellisesti kertomus vie Laatokan rannalle ja Sortavalan kaupunkiin 1880-luvulla Venäjän vallan aikana. Sortavala oli Suomen suuriruhtinaskunnan pienin kaupunki. Viipurissakin käydään. 

Sivistyskodissa Viipurissa varttunut minäkertoja, Mathilda Sommer aloittaa Sortavalan opettajaseminaarin. Hän ei ole vanhemmilleen haaveistaan kertonut, mutta niihin ei kuulu naitetuksi tuleminen ja perheenäidin arki. Opettajakoulutus on vanhempien suunnitelmien torppaamiseen oivallinen tapa. Opettajattaret ovat tuona aikana yleensä naimattomia naisia. Vanhemmat protestoivat ankarasti tytön lähtemistä, mutta ovat voimattomia. Saanen myös huomauttaa, etten ole hieho, jonka isäntä voi taluttaa mielensä mukaan siitokseen.

Sortavalassa Tilda tutustuu nopeasti ihanaan Jelenaan, jonka kanssa jakaa asuntolassa huoneen. Hillityn hallitussa Jelenassa on jotain salaperäistä, joka liittyy hänen setäänsä Kiriliin. Kenobiitin, entisen luostarin munkin ja mystikon Kirilin uskotaan omaavan pimeitä voimia. Hänen menneisyydessään on tapahtunut pahoja asioita, jonka vuoksi häntä paikkakunnalla kammoksutaan kerryttämästään huomattavasta omaisuudesta huolimatta. Tapahtuma liittyy vuosikausien takaiseen talveen, kun miehet lähtivät vaaralliselle hylkeenpyyntiretkelle. Koko Kirilin lähisuku on paikkakuntalaisille saman kauhistuttavan historian tahraama.

Kiril on osittain huolehtinut Jelenan kasvatuksesta. Heillä on läheinen suhde eikä Mathilda voi olla tuntematta mustasukkaisuutta Jelenasta tämän sedälle. Jelena poistuu viipymättä opistosta, kun setä pyytää luokseen. Jelenan ja Mathildan kiihkeä ystävyys tiivistyy, kun Mathildalle selviää, ettei hän ole yksin tunteissaan.

Kirilin mysteerin rinnalla Kymölän seminaarisaaressa nousee toinenkin kauhua herättävä tapaus, useampikin: nuoria orpoja tyttöjä kuolee väkivallan seurauksena. Paikkakunnalla sijaitsee seminaari myös pojille ja sieltä muut naisten puolella opiskelevat tytöt haikailevat itselleen rakastettua. Jelenan ja Tildan suhde jää heidän salaisuudekseen. Nuoret miehet ovat kertomuksessa taka-alalla.

Kultaisen peuran kaikki juonenkuviot eivät asetu aivan uskottavasti kertomukseen. Se ei liene tarkoituskaan, romaani on sekoitus legendoja, tarinoita ja historiallista ajankuvaa. Sadanviidenkymmenen vuoden takaista maailmaa on kuvattu sopivan vanhahtavasti - kriitillinen, fyysillinen - vailla pölyttynyttä tunnelmaa. Kieli pulppuilee runsaana ja huumorin täyteisenä, dialogit kulkevat luontevasti. Kerronta vaihtuu säännöllisesti Mathildan kirjoittaman muistikirjan sivuihin, joihin hän tallentaa kuulemiaan tarinoita ja legendoja.

Kertomus elää hienosti mukaillussa kielessä, jossa on karjalainen poljento, se on ilmaisuvoimaista ja mehevää. Kirjailija kertoo lopun kiitoksissa kuvanneensa eri kieliä suuntaa antavasti. Se onkin onnistunut täydellisesti. Kultaisen peuran henkilöt puhuvat suomea, ruotsia, livvinkarjalaa, Karjalan alueen murteita, saksaa, ranskaa ja vähän muitakin kieliä. Romaanin henki on riehakas, hilpeä ja rohkea, jonka mielessäni liitän nimenomaan karjalaisuuteen, vastakohtana totisille hämäläisille tai varsinaissuomalaisille.

Kultaisen peuran legenda kerrotaan heti alkuun. Tarina pohjautuu nälänhädän aikaan Laatokan Mantsinsaarella. Useamman katovuoden jälkeen kylään ui peura, joka antoi ottaa itsensä kiinni, antautui uhrattavaksi ja kylä pelastui. Miina Supinen kertoo ennen ja jälkeen kertomuksen kiinnostavia historiatietoja oman sukunsa yhteyksistä seutuun ja kertomuksen päähenkilöiden oikeista vastineista, Kaikulan orpokodin ja koulun perustajasta ja rehtorista. Laatokan seudun luonto saa kirjassa eläytyviä kuvauksia. Taas joutuu harmittelemaan, että tämäkin upea alue kärsii sotaa kylvävästä hallinnosta, mikä sammuttaa heränneen matkustushalun.

Jotkut väittävät, että Laatokka olisi järvi. Minä en asiasta kiistele, järvikö vai meri, mutta lienee selvää, että missään salojärvessä tai pikku lammessa ei ole vastaavaa luonnetta ja voimaa kuin Laatokassa. Jopa pitkänomainen Saimaa, syvä Inari, Päijänne, Pielinen ja idässä kimmeltävä Aral ovat säyseitä sen rinnalla.

Miina Supinen: Kultainen peura

Otava, 2024, 416 s

Camila Sosa Villada: Yöeläimiä

"Olet niin sähäkkä. Taidat ihan tosissasi olla vihainen." Hän pyytää minua ystävällisesti riisumaan vaatteeni, asettaa minut matolle vatsalleni, istuu lanteilleni ja alkaa hieroa selkääni. Silmäni täyttyvät kyynelistä. Se on totta, se on niin totta, että olen vihainen: maailmalle, vanhemmilleni, ohikiitävälle rakkaudelle, ammatilleni, elämälleni, asuinseudulleni, poliitikoille, taivaalle, helvetille. Mutta hänen oivalluksensa musertaa minut. Ei ole vaikea arvata, että kaksikymmentäkaksivuotias travesti, joka myy itseään kesäyönä muutaman metrin päässä suruhuoneesta, saattaa olla kiukkuinen tai jopa raivoissaan kohtalostaan.

Argentiinalaisen Camila Sosa Villadan autofiktiivinen Yöeläimiä avaa lukijalle vähemmistön vähemmistön eloonjäämistaistelun Córdoban kaupungissa Argentiinassa. Travestit, joka nimitys on heille ainakin latinalaisessa Amerikassa vakiintunut, eivät halua, että heistä puhutaan homoseksuaaleina transmiehinä. He ovat ristiinpukeutujia, eivät transvestiitteja, he ovat feminiinisiä homoseksuaaleja, jotka pukeutuvat naisiksi, he haluavat olla naisia ja näyttää naisilta. Heidän surunsa on se, että he ovat syntyneet miehen ruumiiseen.

Yöeläimissä ei lukijaa säästetä, elämä näistä lähtökohdista on vaikeaa. Kamppailu alkaa lapsuudesta, köyhästä enimmäkseen. Juopotteleva isä ei siedä naismaista poikaa, äiti ei kykene ymmärtämään. Tuo hurja peto, kummitukseni, painajaiseni: se kaikki oli minulle liikaa, en voinut haluta olla mies. En voinut olla mies siinä maailmassa.

Halveksunta ja viha säteilee kaikkialta. Se jatkuu naapuruston ja viranomaisten vainoamisena, juopuneiden asiakkaiden pahoinpitelynä. Lynkkaukseen valmis yhteiskunta vaikuttaa vain odottavan sopivaa tilaisuutta. Lämpöä ja turvaa travestit saavat kaltaisiltaan, omalta yhteisöltään.

Córdoban kaupungissa travestit kokoontuvat Sarmienton puistoon yöaikaan. Puistossa heidän kaikkien arvostamansa vanhempi matruuna, Encarna tekee löydön: ojasta löytyy hylätty poikavauva. Encarnalla on talo, jossa travestit asuvat yhdessä. Se on heidän oikea perheensä, jossa kukin saa olla oma itsensä, lentokoneöljyllä täytettyine rintoineen ja pakaroineen, leikattuine vaginoineen, parran varjoineen. Koruineen, meikkeineen, hameineen. Masennuksineen, metamorfooseineen. Sinne Tähtisilmä, joka nimi vauvalle annetaan, kuljetetaan kaikkien huolenpidon ja rakkauden keskipisteeksi. Salaa naapurustolta.

Sosa Villada kirjoittaa minämuodossa omalla nimellään väkivallan ja rakkauden täyteistä tarinaansa, johon sekoittuu surrealismin ja maagisen realismin värejä. Kertomukseen ui yllättäen raskaan ja realistisen katuelämän vastapainoksi asioita, joita ei selitetä, kuten Päättömät miehet, jotka ymmärsin ehkä afrikkalaistaustaisiksi pakolaisiksi. He tuntevat vetoa travesti-naisiin, sillä heillä on traumansa, jonka jakaminen on heidän kanssaan helppoa. Maagista realismia edustaa Maria, joka muuttuu linnuksi käsivarsisulkineen.

Rakkauden etsintä ja prostituutio on travestien elämää. Ainakin Camilan silmin nähtynä, heidän näkökulmansa yhteiskuntaan on paljastava, se on raadollinen ja julma. Elämä on täynnä vaaroja, tauteja,väkivaltaa ja kuolemaa, mutta myös yllättäviä lempeitä kohtaamisia. Pohjavire on synkeän melankolinen, se lähtee lapsen hyväksynnän tarpeesta, jota hän ei ole koskaan saanut. Se on synnyttänyt vihan ensinnä vanhempia kohtaan; ylpeys omasta on haettava toisista saman kokeneista.

Kertomuksessa muistot sekoittuvat nykyhetkeen ja vaihdellen yhteisön eri henkilöihin ja kokemuksiin. Yhteiskunnan paine kasvaa ja yhteisö kokee yhä uusia tragedioita ja menetyksiä. 

Kaikki kamaluus ja lyhyet onnen hetket on kerrottu ällistyttävällä suoruuden ja ylevyyden sekoituksella. Camila ei pyytele anteeksi eikä pyydä lukijalta hyväksyntää. Hän kirjoittaa niin että teksti kimaltelee jalokivistä, hurjasti, loisteliaasti tästä tylystä maailmasta. Heidän korkokenkiensä musiikki sairaalan käytävillä - se on kuin Pedro Almodovarin elokuvaa. 

Metsästyskausi on alkanut. Koko naapurusto ajaa meitä takaa. He tahtovat teurastaa travestit. Jotta lehdissä kuulutettaisiin, jotta reportterit toitottaisivat, jotta historian kirjoissa kerrottaisiin myöhemmin: "Tänään muistamme travestien teurastusta."

Helmet-haasteesta on yllättävää iloa, maailma avartuu. En olisi tätäkään upeaa kirjailijaa löytänyt ilman tuota kohtaa 26: Kirjassa on itse valittu perhe.

Camila Sosa Villadan elämä on ollut karmaisevaa, mutta hän on sitä eläessään löytänyt myös ylivertaiset kirjalliset kykynsä. Kiitos ja kumarrus myös suomentajalle, Emmi Ketoselle, loistava suomennos!

Camila Sosa Villada: Yöeläimiä

Las Malas, 2019, suomentanut Emmi Ketonen

Kustantamo S&S, 2024, 254 s

Markus Nummi: Käräjät

Kansi Tuomo Parikka

Tarvajoen fiktiivinen kylä Etelä-Pohjanmaalla on taustamaisema Markus Nummen historiallisen romaanin kyläyhteisölle, jonka kautta kuvataan Suomen henkistä tilaa toisen maailmansodan aattona vuonna 1938 ja takautuvasti vuosikymmeniä aiemmin. 

Sata vuotta sitten, kolmekymmentäluvun Suomessa käräjille jouduttiin mm abortista, josta silloin käytettiin nimitystä sikiönlähdetys. Painavimman syytteen saa sala-aborttien tekijä, mutta myös hänen palveluksiinsa turvautuneet, raskaaksi vasten tahtoaan tulleet naiset syyllistyvät rikokseen. 

Tarvajoella asuu lukuisia köyhiä suurperheitä, joille milloin kuudes milloin kymmenes ruokaa tarvitseva suu on liikaa. Niinpä asialle omistautunut perheenäiti, tikun käyttäjä, on heille hyväntekijä. Häpeä on kuitenkin suuri, koska kirkon sanoma synnistä on langennut seudulla vastaanottavaiseen maaperään ja laittomuus tiedetään. Ilot ovat kuitenkin vähissä eikä ehkäisyvälineitä ole automaatista vedettävissä, joten vastentahtoiset raskaudet ovat yleisiä. Synti on yhteinen, häpeä lopulta pienempi. Pakon edessä vaihtoehdot ovat vähissä.

Isäntä oli yrittänyt lohduttaa ja neuvoa emäntää, joka pelkäsi kuulustelua. Paras on sovittaa sanansa reippahasti. Ajatella elukoita, semmoinen kun on ihminenkin. Tulee kiima ja sitten astutaan, eikä se ihmisen perse ole eläimen persettä kummempi. Noinko rumaa on kaikki, parkuu emäntä. Isäntä sanoi koettaneensa sanoa kauniisti. Eivät elikot rumia ole, sonni voi olla komia ja lehemä on... Siinä kohtaa isäntä kertoo Vilja-tädille pitäneensä liian pitkän tauon. Eikä sittenkään keksinyt sanoa muuta kuin: lehemä on lehemä. Mee niitä lehemiäs..., kivahti emäntä, kiukussa paras lohtu.

Tarvajoen pitäjältä on kantautunut tietoa epäillyistä rikoksista lääninetsivä Juho Iivoselle, joka saapuu Vaasasta paikkakunnalle tekemään tutkimusta. Pitäjän tapahtumia seuraa ja niitä kommentoi keskushenkilönä Vilja-täti, opettaja Fransin sisko. Hän asuu opettajan perheen kanssa heidän kotinsa yläkerrassa, höpöttää omiaan ja saa käsittämättömiä kohtauksia. Kylässä  tiedetään, että hän on joutunut rippikoulun jälkeen ensitansseissa väkivallanteon kohteeksi. Sille ei ole todistajia, mutta Vilja-täti pelkää repalekorvaa, miehen paluuta takaisin Amerikasta. Siksi hän kiertää talon joka aamu ja pitää ikkunastaan silmällä liikennettä kylätiellä. 

Vilja-täti on kyläläisten silmissä hulluksi tullut jauhopää, mutta juuri siksi moni on tottunut myös uskoutumaan hänelle. Hän on kuin kyläläisten oraakkeliksi tai rippitädiksi ottama luotettu henkilö. Vilja-täti osaa kuunnella ja löytää tilanteeseen oikean Raamatun lauseen kuin apteekin hyllyltä. Hän lukee koko ajan, vaikka ihmiset epäilevät, ymmärtääkö hän lukemaansa. Kyläläisissä herättää myös pahaa verta Vilja-tädin ilmeinen osallisuus siihen, että moni heistä on joutumassa käräjille.

Vilja-tädin näkökulma tapahtumiin vaihtuu nimettömään kertojaan ja virkaintoisen, omahyväisen oloisen lääninetsivä Iivosen puheenvuoroihin, jotka seuraavat vastauksina käräjillä tapahtuvissa kuulemisissa. Siellä viranomaisten ja kirkon miehen repliikit ruoskivat olan takaa jo ennestään arjessaan kumaraista köyhää kansaa. 

Markus Nummella on komeasti suomen kieli hallussa, sanan säilä välähtelee niin kylän liikemiehen hersyvästi kulkevassa murteessa kuin käräjätuomarin ankarasti sivaltavissa lauseissa ja poliisimiehen vastauksissa, joita maustaa totinen omanarvontunto. Vilja-täti näkee ikkunastaan tarkasti Iivosen epävirallisetkin liikkeet, sen miksi hän jää seudulle kiehnäämään kuin kissa kuumaa puuroa.

Käräjille joutuu lopulta puoli pitäjää samasta syntyvyyden säännöstelyn rikoksesta. Päätapauksen sivussa polveilee Vilja-tädin traumaattinen historia, se kuinka hänestä katosi Vilja-tyttö ja tilalle tuli höppänä täti. Tapahtumakulku keriytyy vähitellen auki eikä Viljan kohtalo ole ainutkertainen. Hän näkee ikkunastaan, että huonomaineisen Hannan tytär Inkeri on joutumassa samanlaiseen kierteeseen, turvattoman ja köyhän, kauniin tytön kurimukseen.

Seuraavan sukupolven kuvioihin liittyy orastavia lämpimiä tunteita, mustasukkaisuutta ja kateutta, kasvamista. Kunnes tulee talvisota, ja pitäjän nuoret miehet katoavat sotimisen hulluuteen. Sitä ennen on kylän nuorten joukossa nähty kansainvälistäkin väriä, kun saksalainen koululainen Fritz Königsbergistä saapuu tutustumaan suomalaisiin ikätovereihinsa. Toinenkin königsbergläinen, Immanuel Kant mainitaan Vilja-tädin filosofoinnin yhteydessä, esim siinä, kuinka ei ole tarvis lähteä kotipaikkakunnaltaan ymmärtääkseen elämää. (Timo Airaksinen on muuten tästä päinvastaista mieltä. HS)

Loppupuolella kertomusta pääpaino siirtyy Viljan henkiseen kamppailuun ja selviämiseen mustista mielen syövereistä. Monet orastaneet romanttiset tunteet ovat sodan tuhossa kokeneet kovia, mutta toiveikkaitakin näkymiä nousee pitäjän rauhan ajan horisontissa. Ihan kaikkia ihmiskohtaloita ei olisi tarvinnut tällä tarkkuudella loppuun asti selostaa. Vilja-tädin kamppailussa oli myös makuuni liikaa pateettista vyörytystä ja maalailua, vähemmällä olisi selvitty. Kill your darlings, sanoi kuulemma William Faulkner. Se tuli lopussa mieleen.

Kahdeksan vuotta oli kirjailija romaania kirjoittanut. Se näkyy teemojen runsaudessa. Väinö Linnan tiellä kuljetaan, mutta loistava kieli on ihan omaansa ja vahva naisnäkökulma, myötäeläminen modernia historiallisen romaanin kerrontaa.

Markus Nummi: Käräjät

Otava, 2024, 575 s

Alex Schulman: Att vara med henne är som att springa uppför en sommaräng utan att bli det minsta trött

Kuuntelin ensimmäisen äänikirjani. Syynä Tukholman reissulta napattu ärhäkkä pöpö, jonka seurauksena en päässyt kirjastoon hakemaan uutta luettavaa. Apuun tuli e-kirjasto, jossa kohtasin tutun nimen Alex Schulman. Hän lukee itse kirjansa Att vara med henne är som att springa uppför en sommaräng utan att bli det minsta trött. Olla hänen kanssaan on kuin juoksisi kesäisellä niityllä väsymättä ollenkaan. Vapaa käännös, löysin blogin, jossa ihmeteltiin että miten niin uppför. Schulman on nimittäin muokannut nimen Tomas Tranströmerin runosta, jossa puhutaan kukkivasta rinteestä ja rinnettä ylös juoksemisesta. 

Kirjan ensimmäiset minuutit veivät ihan samaan osoitteeseen, jossa olin edellisenä päivänä luuhannut eli Östermalmiin, jossa Alex Schulmankin hortoilee matkalaukkuineen, avioerostaan sekaisin ja eksyksissä. Kirja on julkaistu vuonna 2011 ja hän oli jo silloin tunnettu mediapersoona, bloggaaja, kolumnisti ja kirjailija. Esikoisteos Skynda att älska ilmestyi vuonna 2009. Se on ensimmäinen hänen omaelämäkerrallisesta sarjastaan, jota on Suomessakin luettu paljon. Tätä kuuntelemaani teosta ei ole suomennettu. 

Schulman on taitava kirjoittaja ja herkän oloinen havainnoitsija, johon hän ilmeisesti on kouliintunut sukunsa monien salaisuuksien paljastajana. Salaisuuksista hän on selvästi saanut tarpeekseen, niin avoimesti hän näyttää häpeänsä, mokansa ja intiimit tunteensa. Jopa niin, että välistä tuntuu että vähempikin riittäisi. Onneksi hänellä on huumorintajua ja itseironiaa. Tuloksena on tragikomediaa ja myötähäpeässä kieriskelyä.

Paikoitellen mies on kuin Mr Bean purjehtiessaan eliitin kutsuilta Sturehofiin, vahvassa humalassa, vessasta palatessa omaa peilikuvaansa väistellen. Kuitenkin Tukholman yöelämän kuvauksessa on oma mielenkiintonsa, tunnelma cocktailkutsuissa tulee käsin kosketeltavaksi. Kuinka on käveltävä määrätietoisesti kohti jotakin, vaikka kävelyn suorittaminen jännitystilassa vaikeutuu. Kun ei ketään tunne ja on peitettävä epävarmuus. 

Hiljalleen miehen alkoholipitoiseen arkeen alkaa hiipiä mediatapahtumia, joissa eräs henkilö nousee esille, lopulta pakkomielteeksi. Hänen on saatava tuo nainen, Amanda Widell, rakastetukseen, mutta mies on samalla tappiostaan vakuuttunut. Hän ei ole naisen arvoinen. Amanda on Tukholman julkkispiirien kasvo, mediapersoona, influensseri, sittemmin tv-tuottaja, kaunis nainen, jota liehakoivat kaikki kynnelle kykenevät miespuoliset kaikissa tilaisuuksissa. Vaikka Schulman punoo etukäteen tarkan koreagrafian, minkä avulla pujottautua istumaan viereiselle tuolille, joku ehtii ensin. 

Niin vain hankala alku ohitetaan, ekat treffit tapahtuvat ja loppu on toisiinsa rakastuvien ihmisten huumaa, yhteneväisiä mielipiteitä ja sattumia, joista muodostuu tiukkeneva tunneyhteys. He ovat viikossa yhdessä ja vuoden sisällä ensimmäisen lapsensa vanhempia. Lapsia on nyt kolme.

Onnensa ohella Schulman kuvaa riittämiin tappioitaan, tai omissa silmissä epäonnistumisiaan. Kuten silloin, kun hän saa esikoiskirjailijana haaveilemansa tilaisuuden signeerata kirjakaupassa omaa uutuuskirjaansa. Hän muistaa ihailemansa kirjailijan repliikit, on harjoitellut omaa signeeraustaan ja istuu kirjapinonsa vierellä hyvissä ajoin. Ketään ei näytä kirja kiinnostavan, kukaan ei saavu paikalle. Kirjailija alkaa signeerata kirjaansa muutamia kappaleita, ennen kuin kirjakaupan edustaja pysäyttää sen: he eivät saa palautettua kirjaa kustantajalle jos siinä on suttua.

Tämä romaani on julkinen rakkaudentunnustus, joka pursuilee tunteita; häpeää, ahdistusta, pelkoja ja huumaavaa rakastumista. Pelkoja Schulmanilla riittää, päällimmäisenä se, että hän menettää elämänsä rakkauden, kun hän ei voi luottaa onneensa eikä varsinkaan ole sen arvoinen. Toinen on niin överlägsen. Kirjan eräs motiivi on osoittaa - ruotsalaisille, tukholmalaisille - että se julkisuuskuva, joka Schulmanista on muodostunut, on kokonaan muuttunut. Hänellä on ollut kovan ja kyynisen miehen imago, mutta Amanda on muuttanut hänet kokonaan. 

Parisuhdekuvaus alkoi ottaa voimille ja Schulmanin ääneen kyllästyä, mutta matkan varrella sattuu ja tapahtuu. Kirjailijalla on silmää arjen dramatiikalle, hän vangitsee nopeasti vaihtuvia yllätyksellisiä hetkiä, pitää mielenkiintoa yllä. 

Kuitenkin, vaihdan lukemisen kuuntelemiseen jatkossa vain pakon edessä, en halua edetä näin nopeasti. Tosin olisin saattanut keskeyttää painetun kirjan.

Nyt saa riittää Tukholma ja varsinkin karmeat hökötykset laivoiksi, joihin ihmisiä kuormataan kuin lampaita. Sitä ennen tungeksitaan terminaalin käytävillä kylki kyljessä vaihtamassa viruksia. 

Olihan tuolla muutama herttainen hetki. Melkein aamiaisen takia kannatti lähteä. Bageri Skeppsbrolla saa nauttia vastaleivotuista suussasulavista croissanteista ja merellisestä maisemasta. 

Pienet taiteilijat luomisen innossa Waldemarsudden puistossa

Alex Schulman: Att vara med henne är som att springa uppför en sommaräng utan att bli det minsta trött

Piratförlaget, 2011, 3 h 15 min

Pierre Lemaitre: Kyykäärme

Kansi Taittopalvelu Yliveto

Ranskan menestyneimpiin kirjailijoihin kuuluvan Pierre Lemaitren kyytiin kun lähtee, voi olla varma, että ennemmin tai myöhemmin, ja usein viattoman oloisessa tilanteessa, raaka väkivalta purskahtaa päälle äkkiarvaamatta. Niin Kyykäärmeessäkin. Tässä se on entistäkin selvempää jo lähtökohdissaan. Esipuheessa kirjailija valaisee kirjan historiaa. Se on kirjoitettu jo vuosikymmeniä sitten, mutta jäänyt pöytälaatikkoon. Näin voi epäilemättä käydä niin ahkeralle kirjoittajalle kuin Lemaitre. Kirja sijoittuu siis puhelinkoppien ja tiekarttojen huolettomaan maailmaan.

Päähenkilö, kuusikymppinen leskirouva Mathilde Perrin on alallaan ja organisaatiossaan luotettu palkkamurhaaja. Taustalla toimiva ammattirikollisten järjestö jää anonyymiksi, mutta verkoston toiminta perustuu monimutkaisiin ja vaikeasti selvitettäviin sijainteihin, vaihtuviin identiteetteihin ja myös sisäisesti armottomiin eloonjäämissääntöihin. Henki on halpaa, riskit valtavia, mutta toisaalta palkkiotkin mahdollistavat jäsenille edustavan julkisivun hyvissä osoitteissa.

Mathilde ja hänen lähin esimiehensä, Komentaja, Henri ovat tuttuja sodan aikaisesta vastarintaliikkeestä. Tämä tausta selittää romaanissa henkilöiden riippuvuuden ja osaamisen latautuneen jännittävissä tilanteissa ja toisaalta tylsistymisen tavallisen leppoisassa elämässä. Kahden pääpahiksen välille on myös hahmoteltu nuoruuden suhteissa toteutumatonta eroottista vetovoimaa. Nykyinen ammatti ei kuitenkaan jätä tilaa liian hellämielisille haaveille.

Nyt - vuonna 1985 Pariisissa - Mathilde on vanha ja lihava nainen, jonka keittiön laatikostoissa löytyy monenlaisia asemalleja - isokaliiperisia enimmäkseen - äänenvaimentimineen, vaikka järjestön säännöissä niistä pitäisi myös hankkiutua eroon toimeksiannon jälkeeen. Mathilden muisti on kuitenkin alkanut rakoilla ja niin hän on joutunut lipsumaan säännöistä. Ei onnistu enää edes uusien hankkeiden muistiin painaminen ilman muistilappuja, kiellettyjä nekin. Eivätkä laputkaan aina oikein kytke. Jaloissa häärii dalmatialainen, joka huonoina aamuina saa potkun kylkeensä. Naapuri on idiootti, joka kantaa puutarhastaan päärynöitä ja salaattia, joita Mathilde ei arvosta.

Palkkamurhaajan kyyninen maailmankatsomus kuvataan vanhan rouvan kodissa arkisena ja sarkastisen huumorin värittämänä - samoin kuin Mathilden nopeasti mutta täsmällisesti suorittamat toimeksiannot. Niitä ropisee vastaan niin vauraammissa kortteleissa kuin narkomaanien kansoittamassa lähiössä. Samanaikaisesti valaistaan cashewpähkinöitä mutustelevan rikoskomisario Occhipintin ja konstaapeli René Vassilievin vähittäistä hermostumista selvittämättömistä tapauksista. 

Armoitetun kertojan helppoudella Lemaitre kutoo mielenkiintoisia kuvioita uhrien elämästä, murhaavista hetkistä parkkihallissa kuin myös henkilösuhteista poliisilaitoksella ja kömpelön mutta kunnollisen Vassilievin romanttissävyisestä heräämisestä erään dementoituvan vanhuksen kambodzalaisen hoitajan kanssa. Kaikessa on kuitenkin Coenin veljesten tai Sergio Leonen elokuvien rupista realismia, joten henkilöihin ei auta kiintyä. Varsinkaan kun liikkeellä on Mathilden tapainen vuosikymmenten kuluessa kouliintunut tappaja.

Aikamoinen lumooja kirjoittajaksi tämä Pierre Lemaitre, ei käynyt aika pitkäksi hänen taitavista dialogeistaan, herkullisista henkilöhahmoista ja mustasta huumorista nauttiessa. "Nautiskelusta" tuli hieman syyllinen olo. Siinä sivussa tuli ruksattua Helmet-haasteen kohta 25 ja käärme.

Pierre Lemaitre: Kyykäärme
Le Serpent Majuscule, 2021, suomentanut Kaila Holma
Minerva Kustannus, 2022, 286 s

Elise Pihlajaniemi: Linnaelämää keskiajan Suomessa

Nyt mua viedään linnasta linnaan... Jos jonkun, niin selvästi tämä Irwinin laulu on alle 10 vuotta Ruotsin kuninkaana toimineen Eerik XIV elämän biisi. Hänen, jonka kyynärpäiden jälkiä on syynätty Turun linnan ikkunansyvennyksistä. Eerikiä retuutettiin monen linnan kautta siihen viimeiseen, jossa Juhana-veli hänet lopulta myrkytti. 

Ennen kuin luin Elise Pihlajaniemen, historianopettajan teoksen Linnaelämää keskiajan Suomessa, en ole pohtinut linna-sanaa merkityksessä vankila. Linnojen käytöstä vankiloina entisinä aikoina se tietenkin tulee, vaikka se ei Suomen linnojen kukoistuksen aikana, eli keskiajalla - suomalainen keskiaika vv 1200-1560 kirjailijan mukaan laahaa perässä eurooppalaista määrittelyä - ollutkaan tärkein tehtävä. Se siitä tuli myöhemmin, ennen linnakulttuurin lopullista rapistumista. Sittemmin vankilat on rakennettu muualle, ja meidän päiviimme säilyneet linnat on restauroitu ja museoitu turismin ja historian tutkijoiden palvelukseen. Olavinlinna on aivan erityisen elossa edelleen jokakesäisten oopperajuhlien näyttämönä. 

Kirja on jaettu yleiseen linnaelämään monista näkökulmista keskittyvään alkupuoleen ja jälkiosaan, jossa esitellään yksittäisten linnojen vaiheet nykypäivään. Esitellyt linnavanhukset ovat Turun, Hämeen, Viipurin, Kuusiston, Raaseporin, Korsholman, Kastelholman ja Kajaanin linnat sekä Olavinlinna. Oman lukunsa saavat myös kadonneet linnat, joista on muutama kuvakin nykytilassa, pieni ruohottunut mäennyppylä.

Jokaisen luvun aloittaa kirjailijan fiktiivinen katkelma, jossa hän on kuvitellut aikaan ja paikkaan mahdollisen arkisen tapahtuman, linnaan jotenkin kytkeytyvän hahmon näkökulmasta. Luvuissa toistuu myös pieni kommentti otsikolla Ajatella!, jossa nostetaan esille jokin huomion arvoinen yksityiskohta ajan tavoista tai henkilöstä. Elävöittävät nostot samoin kuin runsas kuvitus helpottavat lukemista, koska kirja on lähdeluetteloineen tiukasti tutkimukseen pohjaava. Kirja on myös oikein kaunis esine tyylikkäine vanhaa myötäilevine väri- ja fonttivalintoineen.

Historiallisissa romaaneissa ja elokuvissa linnat nähdään enimmäkseen taistelujen polttopisteessä vallihautoineen ja ampuma-aukkoineen, tykkitulineen ja nuolisateineen. Kirjassa kerrotaan aseiden, haarniskojen ja sodankäynnin ohella rauhanomaisesta arjesta, linnojen merkityksestä vallanpitäjien hallinnon keskittyminä, veronkannon paikkoina (luontaistuotteina maksetut), työllistäjinä, elannon antajina. Kukoistuksensa aikana Turun linnassakin nähtiin jonkin aikaa eurooppalaisten hovien loistoa kullan kimalluksineen, kun Juhana asui siellä puolalaissyntyisen Katariina Jagellonican kanssa - josta tänä kesänä on esitetty komediallista musikaalia Turun Samppalinnan kesäteatterissa.

Kuninkaan omistamien kruununlinnojen lisäksi oli mm Kuusiston linna, joka oli keskiajalla katolisen kirkon omistama, jota edusti Turun hiippakunnan piispa. Lisäksi ajan eliitti eli rälssi rakennutti itselleen pienempiä kartanolinnoja. Niitä oli enemmän ja siksi niitä on edelleen jäljellä aatelissukujen omistuksessa. Ruotsin vallan aika on niissä oleellista, Suomihan oli tällöin Itämaa. Venäjän vallan aika näkyi sittemmin parhaiten Olavinlinnan restauroinnissa - jossa ei haluttu muistella Ruotsia - ja menetetyssä Viipurin linnassa.

Suomeen rakennetut linnat olivat Euroopan pohjoisimpia kivikirkkoja, Ruotsissa vastaavat olivat puusta. Linnojen lämmitys talviaikaan, käymälät (ulkonevat tornit, privetit joista lasti putosi  alas), ja monet muut rakenneasiat tuovat linnojen arjen lähelle. Lämmitys hypokausteilla kuljetti savuista ilmaa linnan eri osiin. Sen seurauksena Turun päälinna syttyi Kustaa II Adolfin vierailun aikana tuleen eikä linna sen jälkeen enää palannut täyteen loistoonsa. Ja toisen maailmansodan aikana linnaa pommitettiin. Ruoka-arvostukset olivat keskiajalla vallan toiset kuin nyt, rahvas herkutteli lohella ja mädillä, kun hienompi väki nautti silakkaa. Mitä vahvempaa olutta pöydän väki sai nauttiakseen, sitä korkeampi asema. Raaseporin linnalle olutkellarin romahdus merkitsi loppua.

Arvostettujen yhteiskuntaluokkien, rälssien ohella esiintyi merirosvoluokka, vitaaliveljet, jotka hallitsivat Korsholman linnaakin Vaasassa muutaman vuoden ajan. Tässä kohtaa luin Rosvo-Roope tyyppisestä romanssista, kun vitaaliaanien päällikkö linnan hallinnan menetettyään sai kuitenkin voudin aseman ja vaimokseen ruotsalaiseen Natt och Dag -aatelissukuun kuuluneen Birgitan. Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin, kyseli ehkä appi itseltään.

Kirjasta aistii tekijän intohimon historiaan ja linnojen historiaan eikä se jätä lukijaakaan kylmäksi, vaikka linnojen salit sitä enimmäkseen jo ovatkin.

Vankiloiden ja varastokäytön vuosisatojen jälkeen kansallinen innostus nosti silti 1800-luvulta lähtien linnat jälleen kerran ylpeyden kohteiksi ja tarinoiden innoittajiksi. Tänä päivänä linnat ovat meille keskiajan näkyvintä maallisen vallan perintöä.  - Tämän päivän linna ei siis ole kuollut, vaikka se kulkeekin eteenpäin restauroiduin tekojaloin tai matkan varrella runneltuna, pommitettuna ja opaskierroksen kulissiksi restauroituna. 

Elise Pihlajaniemi: Linnaelämää keskiajan Suomessa

Otava, 2025, 271 s

Pysähdyin eilen pyörälenkillä täl pual jokke
miettimään linnasta lukemaani

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

Sinä syyskuun päivänä, taksin huristessa kohti puiston takana odottavaa sairaalaa, lakkasin näkemästä Joonan pienenä poikana, jota aikuisuus ja tulevaisuus odottivat jossain. Sinä päivänä näin hänet ensimmäisen kerran miehenä, jolla oli likainen parta ja ihossa sairauden tuoksu. Samalla hetkellä näin itseni naisena, jonka koko elämä oli vaarassa hukkua tuon miehen sairaantuoksuiseen maailmaan.

Tulipa Helmet-haasteen (kohta 1, nimessä on alistuskonjunktio) ansiosta tutustuttua Elina Hirvosen esikoisteokseen. Kirjailija on ollut esillä monissa tasa-arvoasioissa, mukaanlukien rasismi ja Afrikka muun maailman kolonialismin kohteena. Lisäksi sähläsimme muutama vuosi sitten Turun kirjamessujen tiskillä samaan aikaan, emme keskenämme, vaan niiden passien kanssa. Siitä päädyin sujuvasti kuuntelemaan hänen kirjailijahaastatteluaan, jonka olinkin merkinnyt ohjelmaani.

Että hän muistaisi saman kuvaa sodan pitkää varjoa kahdessa perheessä. Minäkertoja Anna elää Helsingissä vanhempiensa ja veljensä Joonan kanssa ja tapaa myöhemmin Ianin, yhdysvaltalaisen yliopiston tutkijan, joka luennoi Suomessa. Annan perhettä vaivaa ylisukupolvinen väkivalta, pappi-isä purkaa omia patoutumiaan raivokohtauksissa ja Ianin isä taas on Yhdysvalloissa Vietnamin sodan veteraani, sodasta hulluksi tullut. Sodan jälkiä molemmissa perheissä.

Romaanissa eletään vuotta 2003, Irakin sodan vastaisessa mielenosoituksessa Joona-veli ajaa tapahtumat kulminaatioopisteeseen mielen hajoamisen seurauksena. Siihen kohtaan johtavaa polkua Anna käy läpi yhden päivän aikana kahvilassa istuen, kirjoitustyö tehtävänä, mutta muistojen viemänä. Taaksepäin ajassa Anna muistaa onnellisen lapsuusajan ennen kuin asiat alkoivat mutkistua, isän ja pojan välit tulehtua ja Joonan mielenterveys rakoilla. Samanaikaisesti poikaystäväksi lähentynyt Ian auttaa häntä kestämään lapsuusperheen ahdistavia tapahtumia. He ymmärtävät toisiaan, sillä molemmat ovat lapsina kokeneet kotona väkivallan ilmapiirin.

Perhetragediat ovat kertomuksessa hyvin kehiteltyjä ja naisen kamppailu perheen puolesta, loputtoman hyvänä ja empaattisena ihmisena ihailtavaa. Tytär ponnistelee sekä vanhempiensa että veljensä puolesta saadakseen perheensä ja sen sopuisan arjen takaisin. Veljen sairaus vie tältä haaveet, mutta Annalle jäävät vielä vanhemmat, joiden puolesta kantaa vastuu, häneen kun kärsivät ja haavoittuneet tyypit ovat aina vedonneet, myös seurustelukumppaneina.

Mutta kun katsoin isän ja äidin kumaraisia hahmoja, lapsuuden lauantai-illoista muistuttavia teekuppeja ja kasvoja, joiden piirteet muistuttivat etäisesti omiani, tiesin että mikään ei päättyisi vielä pitkään aikaan. Oli minun tehtäväni estää isää ja äitiä hajoamasta. 

Vaikka kuinka arvostan Elina Hirvosen aktivismia ja rohkeutta taistella paremman maailman puolesta, en voi mitään sille, että en ole tälle kerrontatyylille oikea lukija. Tunteet vyöryvät jatkuvasti vereslihaisina ja niitä maalaillaan dramaattisilla väreillä. Kaikessa on jotain liian tunteikasta, onnellisissa hetkissä pisara liikaa imelyyttä. Sama tunnerekisteri jatkuu läpi kertomuksen ja maistuu loppua kohden monotoniselta.  Aihe on vakava tietenkin, alussa Anna lukee Virginia Woolfin itsemurhakirjettä. Olisin silti kaivannut jotain särmää ja eloa jeesusmaiseen päähenkilöön.

Anna on kuitenkin maailmanparantaja eikä mikään humoristi. Oli lähes iloista löytää hahmosta pieni rike: hän lähti ajamaan lakkiaisistaan vanhempien lahjoittamalla Saab96:lla - taas, en näköjään pääse tästä elämäni automallista!- vaikka oli sitä ennen nauttinut kahvia ja konjakkia. Ja vielä pappisisän tarjoamaa. Kaikesta huolimatta lopussa nähdään pientä valon kajoa horisontissa.

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman
Avain 2005, 158 s

Saara Turunen, Petra Maisonen (toim.): suurteoksia III

Saara Turusen ja Petra Maisosen konsepti on osoittautunut vallan mainioksi ja kiinnostavaksi, sen osoittaa jo kolmas osa suurteoksista. Naispuoliset kirjailijat kirjoittavat itselleen tärkeistä naisten kirjoittamista kirjoista. Sukupuolivalinta on kommentti kirjallisuuden historiassa yleisesti vallinneeseen käytäntöön, jossa ns tärkeiksi teoksiksi on miesten toimesta nimetty lähes pelkästään miesten kirjoittamaa kirjallisuutta. Hesarin Vesa Rantama kyseenalaistaa tuon näkemyksen (HS 2.8.25):  Kirjallisuuden vanha miehinen valta on kadonnut jo ajat sitten, joten sitä vastaan hyökkääminen tuntuu turhalta. Tästä kertoo jo se, ettei kenellekään tulisi mieleen julkaista esseevalikoimaa, jossa miehet kirjoittaisivat itselleen läheisistä kirjoista. - Miksei? Hyvä idea minusta.

Oli ilahduttavaa löytää muutama tuttu teos näiden kirjailijoille läheisten teosten joukosta kuin myös ottaa vinkkiä vielä lukemattomista inspiroivista kirjoista. Kirjailijat punovat teokset taidokkaasti omiin elämäntilanteisiin ja se tekee kertomuksista koskettavia novellin ja kirjallisen esseen yhdistelmiä. Monella kirja kasvattaa merkitystään vaikeissa vaiheissa: pakolaiskokemuksen, avioeron, kuoleman tai vaikean sairastumisen kohdalla.

Riikka Ala-Harjan valinta, Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä on hyvin muistissani, semminkin kun näin sen vielä Lilla Teaternin osuvana teatteritulkintana. Ja joka tapauksessa sen itsepetos, vastarakkautta kerjäävän Esterin hahmossa painui mieleen hiostuttavana nöyryytyksen kuvauksena, rakastumisen mielenhäiriötä muistuttavassa tilassa. Ala-Harja peilaa kertomukseen omaa suhdettaan toisenpuolisoon. 

Myös Sara Al Husainin seuraavaksi esittelemä esikuvansa, Nawal El Saadawi (nimi on kirjoitettu väärin luvun otsikossa) ja hänen Nainen nollapisteessä, muslimimaissa kielletty radikaali ja tosipohjainen kuvaus naisen asemasta ja sorrosta tuli luettua muutama vuosi sitten. Sara Al Husaini kertaa omia kokemuksiaan vastoin tahtoaan pakkonaitettuna nuorena naisena. Huono tyttö on hänen kirjansa samasta naisen alistamisesta, toisessa ajassa ja paikassa.

Palestiinalaistaustaisen Noora Dadun kanssakulkijaksi kutsuma Eeva-Liisa Manner avautuu runonlausunnan kautta. Viipurista pakolaisena lähtenyt Manner on Dadulle juurettomuudessaan läheinen. Sitä vastoin Mannerissa ilmenevän, ajalle tyypillisen eksotismin, orientalismin takia Dadu ei halua esittää niitä runoja, joissa Manner kuvaa paikallisia (espanjalaisia) ihmisiä yksityiskohtaisesti. Ne ovat tässä ajassa vanhentuneita, ilmiselvästi. Kuitenkin suru on sama, Karjalan evakolla ja palestiinalaispakolaisen lapsella. Maisemassakin Dadu kohtaa Mannerin, sillä Andalusia, jonne Manner asettui asumaan, tuntuu Palestiinan ja Euroopan sekoitukselta. Katolilaisuus, islam, arabialaisuus, eurooppalaisuus. Alhambra. Oliivipuut, kitukasvuisuus, korkeuserot. Ihmisten kokemukset ja tunne kodista eivät seuraa kulloinkin määriteltyjä valtioiden rajoja.

Vilja-Tuulia Huotarinen kirjoittaa vähitellen toteutuvasta avioerostaan, lapsitoiveestaan, ja löytää ystävän ja tukijan Tua Forsströmin teoksesta Lokakuun iltana soudin järvelle. Huotarisen kysymyksistä rakentuva runo asettuu Forsströmin viimeisimpään teokseen tämän lapsenlapsen menetyksen jälkeen.  Niin koskettavaa ja surullista. 

Hanna Meretojan valitseman Jeanette Wintersonin Majakanvartijan voisi ehkä lukea klassikkohaasteeseen. Minna Rytisalo kertoo taas minulle tutusta teoksesta, Alba de Cespedesin Kielletystä päiväkirjasta. Sekin on näinä aikoina niin ajankohtainen. Fasismin aikana kirjailija ei tietenkään ollut suosiossa, hänen päiväkirjansa kertoi naisen vääränlaisista haaveista. Mussolinin Italiassa naiselle kuului perinteinen kotiäidin rooli. Sama jota nouseva konservatiivioikeisto nyt rummuttaa, ja jota somessa tarjoillaan jo influenssereiden voimin.

Nobelisti Svetlana Aleksijevitšilta olen lukenut dokumenttiromaaniksi nimetyn Sodalla ei ole naisen kasvoja. Sonja Saarikosken tässä kokoelmassa esittelemä teos on toinen suomennos kirjailijalta: Tšernobylista nousee rukous. Saarikoski kokee kirjailijan läheiseksi oman teoksensa Naisvangit - Rikollisuuden kehä maailman onnellisimmassa maassa kautta, molemmat kirjoittavat tunteiden historiaa, koska kokemuksilla on vaikutusta jaettuun todellisuuteemme. Kumpikaan kirjailijoista ei suostu katsomaan tapahtumia etäältä.

Meri Valkama on lukenut Sara Stridsbergin Rakkauden Antarktiksen, joka minunkin oli tarkoitus ostaa Helsinki Lit-tapahtumassa vuonna 2016, mutta se oli loppuunmyyty. Sen sijaan ostin Darling Riverin, joka oli raadollisessa  lohduttomuudessaan synkeää luettavaa. Samassa luvussa Valkama käsittelee myös Matilda Gustavssonin paljastuskirjaa Yhdeksästoista jäsen, Ruotsin akatemiasta,  jossa Sara Stridsberg seisoi akatemian silloisen sihteerin Sara Daniuksen rinnalla, kun vuosikausien mittaan naisia ahdistellut Jean-Claude Arnault  vihdoin saatiin lopettamaan toimintansa

Saara Turusen kirjoitus Marja-Liisa Vartion Se on sitten kevät -kirjasta on kirvelevän nostalginen ja menee ihon alle maalaillessaan onnellisten lapsuuden kesien tunnelmia.

Satu Vasantola palauttaa mieleen Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani. Olisin voinut lukea tämän ennen kirjan lukemista, niin se olisi voinut olla helpompi. No, helppoahan siitä ei saa, siihen orjuuden historia on liian julmaa, mutta selkeyttänyt kuitenkin.

Kieltämättä tällaisesta kirjasta kirjoittaessa tulee poikkeuksellisen maatuskanukkemainen olo: kirjailija kirjoittaa kirjan, toinen kirjailija kirjoittaa siitä omat kokemuksensa ja minä vielä kolmannella kehällä molemmista. Vaihtelevaa ja ajatuksia herättävää lukemista suurteokset ovat joka tapauksessa tarjonneet. Ottaisin mielelläni luettavaksi vastaavan miespuolisten kirjailijoiden opuksen - tai ilman sukupuolierottelua.

Saara Turunen, Petra Maisonen (toim.): suurteoksia III
Tammi/WSOY, 2025, 317 s

Nina Lykke: Emme ole täällä pitämässä hauskaa

Ihan kuin olisin aiemminkin lukenut romaania kirjallisuusfestivaaleista ja satiiria kulttuurikerman tavoista kilpailla paikasta auringossa ja piikitellä toistensa menestyksen janosta, kaksinaamaisuudesta ja muusta valheellisuudesta. Rachel Cuskin viimeisin lukemani Kunnia samoissa ulkoisissa puitteissa vilahti mielessä.

Norjalaisen Nina Lykken Emme ole täällä pitämässä hauskaa on tyyliltään huomattavasti ronskimpi, mutta samalla myös kliseisempi karikatyyri.

Päähenkilönä Lillehammerin kirjallisuusfestivaaleille - ja paneelikeskusteluun kutsuttuna - ajautuu kuuttakymppiä lähentelevä Knut Pettersen. Ajautuu siinä mielessä, että kutsukin tulee viime tipassa, peruneen kirjailijan tilalle. Hänen menestysteoksensa, Kuuluisan Kirjan julkaisusta on jo parikymmentä vuotta eikä uutta vastaavaa ole sittemmin syntynyt. Knut on himmenevä tähti, yksinäinen ja jumissa kirjoittamisensa kanssa. Hän on eronnut vuosia sitten kirjailijavaimostaan ja tämä on uusine puolisoineen myös osallistumassa festivaaleille, samaan paneeliin jopa. 

Knutin seurana mukaan tulee hänen homoseksuaali naapurinsa ja ystävänsä Frank, joka ei jaksa miettiä Knutin ongelmia. Molemmat tietävät etukäteen, mitä toinen tulee toisen asioista lausumaan, heidän ystävyytensä on kestänyt vuosia. Frankilla on raastava on-off -suhde norjalais-pakistanilaisen perheenisän kanssa. 

Knutin maine on loattu uuden tähden,  Todellisuuskirjailijan uusimmassa autofiktiivisessä menestysteoksessa, jossa häntä on nimeltä mainiten kuvattu likaiseksi vanhaksi sedäksi, eli seksuaaliseksi ahdistelijaksi. Knutin todellisuus ja kuva tapahtuneesta on ollut aivan toinen: nainen oli aloitteen tekijä ja sitkeä sellainen. Humalassa olivat kumpikin, joten mikä on totuus, niitä on ainakin kaksi.

Festivaalin ohjelmassa osapuolet osallistuvat keskusteluun aiheesta uskottomuus kirjallisuudessa ja todellisuudessa. 

Ennen kuin päästään niin pitkälle romaani käy läpi Knutin henkistä taistelua kunniansa puolesta monologeissa.

Autofiktion totuudesta, kun joku on mainittu oikealla nimellä kirjassa, on ennenkin haastettu kirjailijaa. Iljetyksen roolin best seller-teoksessa saanut Knut valmistautuu koitokseen henkisesti ollakseen paneelissa cool ja hallittu.

Esimerkiksi joka ikistä entisajan kuuluisuutta voidaan nykyajasta katsottuna täysin aiheellisesti kutsua niin homofobiksi, rasistiksi kuin naistenvihaajaksikin. Sama pätee lähes kaikkiin ihmisiin, jotka elivät aikaisemmin kuin kolme-neljäkymmentä vuotta sitten. Mutta ennen kuin tuon entisajan ihmisen voi esitellä nykyisille, kaikki sellainen ryönä on siivottava pois.

Entisen kirjallisen tähden, ikääntyvän valkoisen miehen näkökulma antaa tilaa myrkyllisille havainnoille niin kustannustoimittajista, kirjailijoista kuin nuorista kauniista naisista, joille riittää alkeellinen kirjoitustaito kirjallisen kentän huomion herättämiseen ja jotka vaivoin kykenevät peittämään haukotustaan vanhempien kirjailijoiden puhuessa. He voivat näyttää ikävystyneisyytensä avoimesti, ja jos joku yrittää ottaa heidät mukaan keskusteluun, riittää kun he vastaavat lyhyesti. Knut ei katso naisia, jotta he eivät vahingossakaan luule että hän tuijottaa, vanha sika.

Myös modernit performanssit kunnostetuissa tehdassaleissa huomioidaan konservatiivishenkisesti kuten päähenkilöön sopii. Luonto, hautausmaa ja linnut suovat miehen ahdistuneelle mielelle rauhan.

Knutilla ei näytä olevan mitään menetettävää kirjallisilla esiintymisareenoilla, joten hän käyttäytyy sen mukaisesti.

Emme ole täällä pitämässä hauskaa -romaanin fokus kohdistuu tiukimmin pornografisen kuvaston yleistymiseen, jossa entinen tabu on pois pyyhitty,  mutta hierotaan nyt aggressiivisesti (mies)katsojan naamaan. Metoo- ilmiötä ravistellaan - ja sehän onnistuu paremmin naiskirjailijan kirjoittamana. Jos kirjailija olisi mies, romaani asettuisi hieman toisenlaiseen kontekstiin. 

Nina Lykke Emme ole täällä pitämässä hauskaa
Vi er ikke her for å ha det morsomt, 2022, suomentanut Sanna Manninen

Gummerus, 2024, 271 s

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä

Saabimiehistä ei voi sanoa pahaa sanaa. Me olemme  joskus yrittäneet oikein keksimällä keksiä. Mutta ei. Saabimiehissä on hirvittävän vähän mitään vikaa. "Oliskohan pitänyt ruveta saabikauppiaaksi?" isä pohti silloin ja kirjoitti samalla käsin. "Pihejähän ne on", isä oli todennut sutaistuaan nimensä alle. Katsoi minuun. "Mutta se on hyvä ominaisuus", sanoin isälle. Ei kerta kaikkiaan, saabimiehet ovat Suomen selkäranka. Jos kaikki olisivat niin kuin Saabin omistajat, olisi kunnollista. Helvetin tylsää, mutta kunnollista.

Soili Pohjalaisen esikoisteoksesta Käyttövehkeistä löytyy muistakin automerkeistä, tai siis niiden omistajista, hersyviä luonnehdintoja. Saana, romaanin minäkertoja, on nimittäin autokauppiaan tytär, isän tyttö, joka on oppinut sekä automerkit että niiden myyntipuheet kaupan takahuoneessa. Ei kuulosta kovin kiinnostavalta tai hauskalta, mutta on molempia - myös lukijalle, jota autoala ei sen kummemmin sytytä. Melkein alkaa ymmärtää konkarin hellyyttä autojaan kohtaan: Isä kaartaa parkkiruudusta ja katsoo samalla peilistä, milloin Hiacen sivuovi pamahtaa itsestään kiinni. Se pamahtaa kiinni seuraavassa alamäessä. - Nää on käyttövehkeitä, isä sanoo.

Alun sitaattihan minun oli ihan pakko tähän valita, sillä heiveroinen ja muinainen ajotaitoni perustui muutaman vuoden pituiseen työmatkailuun Saab96:lla. Se oli kuin panssarivaunu ja yhtä huono näkyvyys sieltä oli ulos pienellä ihmisellä. Kyllä senkin sai liukkaalla talvikelillä kiepsahtamaan ympäri, jos katse jäi aamusella horisonttiin autoradion Eppujen mukana laulaessa. Onneksi kohdalla oli maantiellä bussipysäkin levennys, jonne yllättäen siirryin silmäilemään vastakkaiseen suuntaan kulkevaa jonoa...

Nostalgian, huumorin ja nasevan dialogin täyteinen kuvaus autokauppiaan perheestä kuljettaa mukanaan myös synkemmän juonteen: Sannan isoveli, Veli-niminenkin, ei suostu isän suunnittelemiin kuvioihin autokauppiaaksi tai muutenkaan vanhempien ajatusten mukaan toimimaan. Sannan muistot lapsuudesta veljen kanssa ovat kuitenkin lämpimiä; yhteisiä tv-iltoja, mökkimatkoja, automatkoilla sanallista sapelin kalistelua hyvässä hengessä.

Sitten Veli lakkaa hymyilemästä, musta huumori mustenee entisestään. Veli katoaa eikä mikään ole enää ennallaan. Sen jälkeen isä kääntää veljen valokuvan hyllyssä seinään päin ja äiti takaisin. Siitä tietää, kumpi on käynyt huoneessa viimeksi. Isä katsoo muutenkin tapauksen jälkeen enemmän pulloon ja muuttuu tyttären silmissä menestyvästä kauppiaasta menestyväksi juopoksi.

Parasta Käyttövehkeissä on pippurisen huumorin terävöittämä dialogi, ronski ja liikuttava samanaikaisesti. Ollaan nuoria koviksia, sekä Saana että Veli, ja kuitenkin niin nuoria ja herkkiä. Kova ulkokuori ja puheessa sinkoilevat kirosanat peittävät tunteet, joita ei pidäkään paljastaa. Vanhemmat, ammattimainen autokauppias ja teini-ikäisten paljon sietävä äiti ovat myös tarkasti piirrettyjä hahmoja, ei täydellisiä, mutta yrittävät kumminkin että lapsilla olisi hyvä eivätkä vähästä hermostu.

Karski huumori kantaa edelleen Saanan arjessa ja hetkissä yhdessä äidin kanssa, vaikka sisko on äitiä itsepäisempi eikä suostu uskomaan veljen katoamista lopulliseksi. Kontrasti komediallisen kerronnan ja syvän perhetragedian välillä tekee kaikesta vielä koskettavamman, samoin kuin varjo vasta tekee valon maalaukseen. Veljen ja siskon hulvattomat päähänpistot lapsina alkavat nostaa palaa kurkkuun. Samoin kuin jotenkin avuttomat vanhemmat, jotka eivät voi uskoa todeksi tapahtunutta. 

Soili Pohjalainen kirjoittaa sujuvasti ja vielä erityisen hauskaa dialogia, mutta pitää silti kaikki elämän värit uskottavasti paletillaan. Harvinaista. Käyttövehkeitä saikin Kalevi Jäntin palkinnon vuonna 2016 ja oli Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ehdokkaana.

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä
Atena, 2016, 211 s

Klassikkohaaste 21. James Joyce: Dublinilaisia

Valitsin tämän kertaiseksi klassikoksi novellikokoelman. James Joyce kirjoitti teoksensa Dublinilaisia  jo vuonna 1907, mutta sai sen julkaistua vasta 1914. Syynä oli takakannen esittelyn mukaan se, että kirjailijan kaunistelematon tapa kuvata dublinilaisia ei miellyttänyt sen ajan kustantajia. Kelttiläishenkinen romantisointi oli aikalaiskustantajien arvostama tyyli.

Kuinka ollakaan, tämä taustatieto toi mieleen erään toisen klassikkohaasteeseen lukemani kirjan, nimittäin Edgar Lee Mastersin samoihin aikoihin ilmestyneen Spoon river -antologian. Lajityyppi on toinen, antologia sisältää lyhyitä elämäkertoja, mutta Masters kohtasi omalla teoksellaan saman tapaista vastustusta, konservatiivipiirit närkästyivät siinä kerrotusta rappiosta ja vapaasta rakkaudesta ja syyttivät sitä epäamerikkalaiseksi.

Rappiota eli alkoholismia ja resuisia kulkijoita löytyy myös Dublinilaisista. Keskiluokkaa novellit kuvaavat, mutta sekin yhteiskunnan osa eli Irlannissa niukasti ja nykynäkökulmasta köyhyydessäkin. Ihmiset keksivät henkensä pitimiksi monenlaista, varkauksia ja juonitteluja käytettiin tarpeen tullen. Moni novelli kuvaa miesporukoiden jutustelua pubissa - stoutia (porteria Saarikosken käännöksessä) kuluu,  viskillä vahvistettua. Kaupungin kadut ja korttelit piirtyvät lukiessa esille Dublinin kartalta.

Yön tultua miehet möyrivät koteihinsa, jossa yllättäen asuukin kokonainen perhe, vaimo ja lukuisa lapsikatras. Ei varmaankaan sen ajan ja paikan kuvassa yllättävää, mutta nyt lukiessa tuntuu oudolta, että joka äijällä on jossain iso perhe, mutta on itsestään selvää, että koko koti on miehen luuhatessa baareissa vaimon vastuulla. Mies palaa kotiin humalassa, ärtyneenä ja valmiina pieksemään ensimmäisen kotona näkemänsä.

Novelleissa seikkailevat kuitenkin kaikki ikäluokat lapsista vanhuksiin - ja kuolleisiin - , kokoelma eteneekin kronologisesti. Kirjailija Jyrki Vainonen toteaa kirjan esipuheessa, että Joyce laski novelliensa ansioiksi naturalistisen kuvauksen ja sen takia ne olivat "lukuja Irlannin moraalihistoriaan". Vainosen mukaan hän mielsi itsensä maansa henkiseksi vapaustaistelijaksi.

Novellien tunnelma on usein apea, varsinaista juonen kaarta, tapahtumia tai lopun käännettä ei nähdä. Pääosin runsaat dialogit ja niiden monet kielenkäytön tavat piirtävät esiin kirjavia tyyppejä. Hahmojen mielialojen ja mielenliikkeiden seuraaminen paljastaa odotuksia, toiveita, pettymyksiä, turhautumia, kateutta. Eli psyykkistä, lamaantuneen oloista mielenmaisemaa sen aikaisissa dublinilaisissa kuvataan erityisesti. 

Löysin yhden novellin, jonka olen jo lukenut jossain toisessa novellikokoelmassa aiemmin. Se oli silloin nimeltään Valitettava tapaus, tässä suomennoksessa Surullinen tapaus. (Lukemani teos on uusi, Heikki Salojärven suomennos. Edellinen suomennos Dublinilaisista oli Pentti Saarikosken työtä.) Novelli palautui nopeasti mieleen, ja onkin kertomusten joukossa harvinaisen ehyt ja tiivistunnelmainen. Henkilöitäkin on vain kaksi, mies ja nainen. Kertomuksessa on vähemmän dialogia, enemmän tunnemyrskyjä. Se kuvaa tuota klassista, lukijaa turhauttavaa tilannetta, jossa rakkaus ei pääse puhkeamaan kauniiseen kukoistukseen, johtuen ihmisen omista pinttyneistä ajatustavoista. Toinen osapuoli lamaantuu tunnekuohuista eikä tartu käden ulottuvilla olevaan onnen mahdollisuuteen. Tragedia on väistämätön. Rohkeuden puute ajaa yksinäisyyteen.

Irlannin katolinen kirkko sai James Joycesta näkyvän vastustajan ja kriitikon. Satiirinen asenne pilkahtelee siellä täällä, varsinkin novellissa Armo, jossa joukko tuttuja miehiä päättää parantaa alkoholistin, protestantti Kernanin retriitillä, jossa hänesta samalla tehdään hurskas katolilainen. Kernanille protestanttisuuskaan ei ole kovin läheistä.

- Sanohan, Martin, eivätkös jotkut paavit - ei tietenkään nykyinen tai hänen edeltäjänsä, mutta jotkut vanhemmista - olleet jollakin lailla...tiedäthän..kelvottomia?

Kaikki vaikenivat. Cunningham sanoi: - Tietenkin joukossa on ollut joitain mätiä omenia...Mutta hämmästyttävin asia on tämä. Heistä yksikään, ei pahin juoppo eikä suurin lurjus, saarnannut ex cathedra ensimmäistäkään vääräoppista sanaa. Eikö olekin ihmeellistä?

- Sitä se on, Kernan sanoi. - Niin, koska silloin kun paavi puhuu ex cathedra, hän on erehtymätön, selitti Fogerty. 

Toinen Joycen mielestä ravistelua kaivannut ajatusrakennelma on kansallisuusaate; englantilaismielisyys oli paha leimakirves englantilaisten Irlannissa pitkään harjoittaman sortovallan takia. (Lehtijutussa mainittiin eilen, että tämä on tausta irlantilaisten suurelle myötämielisyydelle palestiinalaisia kohtaan, samaistuminen.) Tästä on esimerkki viimeisessä novellissa Kuolleet, jossa 4-kymppinen Gabriel Conroy, yliopisto- ja kirjallisuusmies pitää puheen vanhojen tätiensä vuotuisissa juhlissa. Kuten monissa edeltävissä novellissa, monet kohtaamiset ihmisten kesken valaisevat dublinilaista elämänmenoa. Yksi niistä on nuoren naisen Conroyhin kohdistama aggressiivinen kritiikki nimenomaan englantilaismielisyydestä, jolta toinen yllätykseltään ei pysty puolustautumaan kuin vasta jälkikäteen ajatuksissaan.

Heidän yhteisen elämänsä hetket, joista kukaan toinen ei tiennyt eikä koskaan tietäisikään, syttyivät valaisemaan hänen muistojaan kuin kirkkaat tähdet. Hän halusi kiihkeästi palauttaa Grettalle mieleen nuo hetket, saada tämän unohtamaan heidän yhteiselonsa pitkästyttävät vuodet ja muistamaan vain hurmion hetket.

Juhlamenojen ja syöminkien jälkeen tästä novellista kuoriutuu parisuhteen kuvaus, joka on sukua Surulliselle tapaukselle - sama ajatusten ja tunnelmien kohtaamattomuus novellien kliimaksissa. Mies on juhlien jälkeen täynnä pakahduttavaa intohimoa, eroottista latausta vaimoaan kohtaan. Tunnetta kuvataan hehkuvana matkalla hotelliin. Kaikki romahtaa perillä, sillä vaimon ajatukset ovat muualla, nimittäin varhain kuolleessa nuoruuden rakastetussa. 

James Joycen esikoisteos, Dublinilaisia, oli hämmentävä ja yllättävä lukukokemus, juuri novellien rakenteen takia. Mitään selkeää rakennetta tai juonta ei ollut, näitä kahta rakastamisen vaikeutta käsittelevää lukuunottamatta. Sen sijaan niissä vilisee joukoittain dublinilaisia, dialogeissa ja omissa ajatuksissaan. Toisaalta juuri tuo kaoottinenkin virta ihmisiä ja näiden suhteita vaikuttaa ajattomalta ja samalla kerronta modernilta. Välähdyksistä syntyy kuva yli sadan vuoden takaisesta Dublinista, kuten sen näki kaupungista lähtenyt, eri puolilla Keski-Eurooppaa asunut ja sotaa viimeiseksi Zürichiin paennut James Joyce. 

Klassikkohaastetta 21 vetää tällä kertaa MarikaOksa ja koontipostaus ilmestyy Oksan hyllyltä blogissa. Kiitos! Olipa antoisaa taas penkoa klassikkohyllyä ja kohdata James Joycen dublinilaiset.

James Joyce: Dublinilaisia

The Dubliners, 1914, suomentanut Heikki Salojärvi

Basam Books, 2012, 240 s