Sergio Augusto Sánchez: Sade piiskaa asfalttia

Sergio Sánchezin romaanimaisessa novellikokoelmassa soi kolumbialainen vallenato-musiikki. Afrikkalaisia ja europpalaisia vaikutteita Pohjois-Kolumbian rannikkoalueen alkuperäisväestön musiikkiperinteisiin yhdistävä vallenato inspiroi aikoinaan myös kolumbialaista nobelistia Gabriel García Márquesia. (Suomentaja Einari Aaltonen esipuheessa.)

Loistavan suomentajan ehdotuksesta kuuntelin minäkin youtubesta Los Diablitos -yhtyeen Los caminos de la vida. Pääsin tunnelmaan, mutta tämä pieni teos ei muutenkaan aikaile. Se syöksyy oikopäätä vuoriston polulle, maantien pölyyn, jokilaakson sateeseen. Vastaan tulee ikiaikainen vyötiäinen, tulviva Magdalena - joki, auton yliajama koira, ihminen peltikuoren sisällä ja joen vuolaassa virrassa. Ihmisiä täynnä unelmia ja unelmista riisuttuina. En koskaan nähnyt merta. Rakkaudessa nöyryytettyjä, kivuliaasti rakastavia. Taustana kaikelle on väkivallan runtelema, sisällis- ja huumesotien Kolumbia, jossa henki on halpa.

Lyhyeksi leikatut novellit, väläykset ovat kuin kohtauksia jostain Jim Jarmuschin elokuvasta, runollisia, rujoja, arvoituksellisia, selittelemättömiä. Upeita kuin lasillinen mehua trooppisista hedelmistä. Silti niin selkeitä ja ymmärrettäviä, täälläkin äiti nukahtaa tvn ääreen iltauutisten jälkeen. Todellisuus tunkee läpi kasvillisuuden; jossain piilossa miestä kidutetaan. Tapa-tai-tule-tapetuksi jyllää takaa-ajajien keskuudessa. Köyhyys on kohtalon arpa, se seuraa mukana vääjäämättömästi. Noitien ennustukset voivat tuoda hyvityksen väärin kohdelluille. Kosto siivittää nöyryytetyn miehen liikkeitä. Isä ei koskaan nähnyt merta, mutta tytär varmistaa että sinne hänen tuhkansa päätyy. Matkaa tehdään Ruta del Sol-moottoritietä Volkswagenissa ja bussilla, ja se kulkee kohti merta, vapautta.

Teosta kuvataan romaanimaiseksi. Novelleissa on näkevinään kytköksiä aikaisemmin tavattuihin, vähän samaan tyyliin kuin Elisabeth Stroutin Olive Kitteridgessa. Tässä ne ovat vaikeammin hahmottuvia, kuin pieniä valoläikkiä maisemassa. Mosaiikkimaisuus sävyttää tyylikästä kerrontaa. Jokaisella on tarinansa ja Sade piiskaa asfalttia kertoo niistä vain pätkiä. Niin käy elämässä, kaikki jää kesken. "Ei näillä näytöillä mikään mestari", toteaa Hesarin Vesa Rantama aika tylysti vaikka kehuu kekseliäisyydestä. Niinpä, enkä ole muutenkaan samaa mieltä tuosta arviosta. Minusta Sánchez vie lukijan vaivattomasti maailmaansa, Ruta del Solille kohti merta. Vaikka teos on suomennettu omakustanteesta, minusta tässä on lupaava kirjailija. 

Sergio Augusto Sánchez: Sade piiskaa asfalttia
Lluvia sobre el asfalto 2021, suomentanut Einari Aaltonen
Aviador, 2021, 143 s

(Kirjaston niteessä kirjailijan nimi on kannessa väärin kirjoitettu, s lopussa. Se on ainakin kustantajan sivulla jo korjattu. Aika yllättävää.)

Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme

Natalia Ginzburg luetaan Italian viime vuosisadan merkittävimpiin kirjailijoihin. Hän on syntyisin Levin tunnettua juutalaissukua, jonka jäsenissä on nähty monia kulttuuri- ja yliopistoalan vaikuttajia. Sekä hänen vanhempansa, sisaruksensa että puolisonsa Leone Ginzburg toimivat aktiivisesti Mussolinin ajan Italiassa antifasistisessa liikkessä. Puoliso tapettiin sodan aikana roomalaisessa vankilassa. Isä, professori Giuseppe Levi ja veljet Mario ja Alberto vangittiin useaan otteeseen silloisten rotulakien nojalla. Natalia Ginzburg toimi myös politiikassa myöhemmin ja valittiin parlamenttiin sitoutumattomana kommunistien listoilla. Kieli jota puhuimme -romaania on pidetty hänen pääteoksenaan ja hän voitti sen ilmestyttyä Italian tärkeimmän kirjapalkinnon, Premio Stregan.

Tässä kirjassa esiintyvät paikat, seikat ja henkilöt ovat todellisia. En ole keksinyt niistä yhtäkään.

Sekä todellisten tapahtumien että perheenjäsenten, ystävien ja tuttavien oikeista nimistä huolimatta kirja on luettava romaanina perheestä, yhteisyydestä, ystävyyksistä. - Nykyään tämä tapa kirjoittaa autofiktiota aiheuttaisi varmaan nikottelua. Tätä perhettä liimaavat yhteen lentävät lauseet, toistuvat repliikit ja rituaalit, mikä ei ole mitenkään erityistä, mutta ehkä kielen kanssa leikkiminen on harvinaisen vahvaa tässä kirjallisesti lahjakkaassa perheessä. Älkää olko murjaaneja! Ei saa murjastella! - oli eräs isän tavoista oikoa jälkikasvuaan.

Oppinut isä Giuseppe, äidille Beppino, vastaa suuresta osasta perheen riitasointua ja semmoista kliseisen italialaistyyppistä mekkalointia. Hän saa yhtenään raivokohtauksia, jotka vaikuttavat kohtuuttomilta, mutta muu perhe vaikuttaa olevan niihin yhtä tottunut kuin liikenteen taustahumuun. Senkin pöljä, mikä aasi oletkaan, huutaa isä, mutta iloinen äiti ei siitä lannistu. Traagiset tapahtumat on etäännytetty, edes puolison kuolema ei saa Ginzburgia kertomaan kyyneleistään. On kuin kirjailija olisi halunnut vangita romaaniinsa etenkin äidin luoman, aina huolettoman ja spontaanin elämänilon ilmapiirin. Äiti kävi sirkuksessa aina kun mahdollista. Hänen tekosyynsä oli, että lapset halusivat sinne. Äiti oli tarinankertoja, isä enemmänkin äänekäs totuudentorvi ja besserwisser.

Levin perheen koti muuttaa osoitteesta toiseen, mutta sijaitsee pääosin Torinossa ja on avoinna laajalle tuttavapiirille, sekä seurustelulle että vainotuille pako- ja piilopaikkana. Kirjan loppuun onkin lisätty 9-sivuinen henkilöluettelo ydinperheen jäsenistä ja ystävistä & tuttavista. Heihin lukeutuu monia toimittajia, poliitikkoja, kirjailijoita ja kulttuurihenkilöitä, mm kirjailija Cesare Pavese. Marcel Proust mainitaan, koska Ginzburg käänsi italiaksi Kadonnutta aikaa etsimässä -teosta.

Perheen ja varsinkin vanhempien keskeiset puheenparret ja dialogin kulku ovat kirjan varsinaista herkkua. Huumoria tuovat omalaatuisen isän päähänpinttymät ja päätelmät, joita hän kehittää milloin mistäkin asiasta tai henkilöstä. Ne ovat pöhköjä, professorin lausumina varsinkin. Kaikesta siitä hoopostakin kinastelusta syntyy lämpimän kotoisa tunnelma, keskellä juuri tälle perheelle uhkaavaa maailmaa. Isälle tuottaa varsinkin vaikeuksia hyväksyä kenenkään lapsensa avioliitto. Edes varakkaan teollisuussuvun Olivettin poika ei kelpaa. Adriano on liian rikas ja liian kiintynyt psykoanalyysiin, kuten kaikki Olivettit. Isän eduksi on laskettava, että hän ei mölyämisellään onnistunut lapsiaan lannistamaan, he valitsevat puolisonsa, opiskelunsa ja asuinpaikkansa miten parhaaksi näkevät.

Fasismin vastainen toiminta yhdistää koko perhettä ja kertoo sen riitaisuuden alla piilevästä syvällisemmästä sovusta. Isä saa osan perheestä mukaansa askeettisille vuoristoretkilleen, mutta äiti ei askeesille lämpene. Yhä enemmän kukin perheenjäsen alkaa kulkea omaa polkuaan, vain äiti ei saa revittyä itseään oman sukupolvensa tavoista, kotirouvan asemasta. Yhteiskunnallinen muutos tulee liian myöhään, Natalia ja autoa ajeleva rouva Olivetti, sisar Paola saavat jo nauttia uudesta vapaudesta, joka tässäkin romaanissa jo näkyy seuraavan sukupolven naisille koittavan.

Natalia Ginzburg on terävä havainnoija ja hän analysoi kiinnostavasti monia perhepiirissä tutuiksi tulleita persoonia, kuten esimerkiksi itsemurhan tehnyttä kirjailija Cesare Pavesea. Koko perhe lukee paljon ja kirjallisia keskustelujakin käydään ohimennen tuon tuosta. Kieli jota puhuimme ei ole juoniromaani, vaan se rakentuu yhden italialaisen perheen historiasta, sen muutaman vuosikymmenen ajalta poimituilla muistiväläyksillä.

Kirjailija Natalia Ginzburgin nimen näin ensi kertaa vuosikymmeniä sitten, kun sveitsiläisen au pair-perheeni äiti lähetti minulle postissa yhden teoksen. Kirja on jo kadonnut, mutta luulen että se oli Caro Michele, saksannettuna. Hoidin perheen kahta taaperoa, esikoinen oli nimeltään Michele. Poistuessani pikkupojat huusivat Zürichin lentokentällä riemukkaasti "sali Leena!" Minä vilkutin vähintään yhtä iloisena takaisin. Lasten kaitseminen ei ollut minulle mikään unelmahomma.

Kirjan suomennoksen hempeän romanttinen kansi ei tee oikeutta sen särmikkäälle ja räväkälle olemukselle. Italialainen kansi onnistuu paremmin. 

Nuo lauseet ovat perheemme yhtenäisyyden perusta, joka on olemassa niin kauan kuin elämme ja joka virkistyy ja syntyy uudelleen missä tahansa maailmankolkassa, kun joku meistä sanoo "arvoisa herra Lippmann", ja korvissamme kaikuu välittömästi isän kärsimätön ääni: - Antakaa tuon tarinan olla! Olen kuullut sen jo monesti!

Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme
Lessico famigliare, 1963 suomentanut Elina Melander
Aula & Co., 2021, 254 s

 

Alex Schulman: Eloonjääneet

Eloonjääneiden alussa voi hetkellisesti herätä vaikutelma, että tässä tiristetään viimeisetkin pisarat sukuhistoriasta, josta kaksi edellistä osaa ovat Polta nämä kirjeet ja Unohda minut. Kolmen veljeksen lapsuuden ja aikuisuuden kuvaus tarjoaa edellisistä tutunoloista kuvastoa lapsensa oman onnensa varaan jättävistä vanhemmista. Isä ja äiti valmistelevat päiväänsä puutarhassa ja nostavat viipymättä esille myös viinipullonsa ja snapsinsa. Siinä vaiheessa lapset hätistetään jo omiin puuhiinsa, isä kuuluttaa uintikilpailun mutta ei jää seuraamaan jatkoa. On siestan aika. Kierrettävä poiju on kaukana, lapset selviävät nipin napin yhteisvoimin. Enemmän tai vähemmän muissa maailmoissa häilyvät vanhemmat saavat pojat entistä hanakammin kilpailemaan vanhempiensa väistyvästä huomiosta.

Alex Schulman on pohjannut teoksensa paljolti oman sukunsa ja perheensä historiaan, mutta tämä viimeisin kirja ilmeisesti on eniten fiktiota, siihen on ammennettu kuitenkin elementtejä Schulmanin perheestä. Eloonjääneet etenee kahden aikajänteen kaaressa, jotka lopussa kohtaavat. Nykyhetkessä kolme veljestä Benjamin, Nils ja Pierre ajavat perheen mökille sirottelemaan äskettäin kuolleen äitinsä tuhkat mereen, kuten äiti on testamentissaan toivonut. Tätä tapahtumaa keritään tunti tunnilta taaksepäin ja se vuorottelee Benjaminin lapsuuden ja nuoruuden muistojen kanssa. 

Niissä muistoissa aurinkoiset kesäpäivät, metsä- ja uintiretket näyttävät kaukaa tavanomaisilta, mutta lähempää erottuvat mustat kynnenaluset, likaiset vaatteet, siivoton koti, veteen ikuisesti jätetyt kalaverkot ja tiheästi toistuvat uhkatilanteet, joista pojat löytävät toisensa vaan eivät läsnä olevia vanhempia. Tapahtumia kasvavat pojat käsittelevät kukin tavallaan ja myöhemmin rakentavat oman kuvansa perheestä, jossa kasvaminen ja terveenä pysyminen vaatii tavallista enemmän. Muistot kätkevät myös Benjaminin trauman, joka väijyy taka-alalla ja josta lopussa paljastuu yllättävä ja traaginen totuus. 

Taitavasti Schulman kuvaa paremmissakin perheissä yleistä tapaa leimata lapsi ennalta tietynlaiseksi ja toteuttaa sitten sen mukaista suhtautumista, jotta lapsi mukautuisi odotuksiin. Tässä perheessä vanhimpaan veljeen asennoidutaan älykkäänä menestyjänä, häneltä odotetaan korkeakouluopintoja, kun taas Benjaminilta odotetaan urheilullista toimintaa, omista toiveista välittämättä. Benjamin on kuitenkin se, joka havainnoi, joka on eniten läsnä, hän seuraa vanhempiensa ilmeitä, hän ennakoi tilanteita. Varsinkin äiti on hänelle läheinen eikä hän lakkaa etsimästä tämän hyväksyntää.

Benjamin katseli isäänsä, joka oli syömässä kahta kananmunaa, ja toivoi että ne olisi syöty ennen kuin äiti heräisi, sillä äidistä oi inhottavaa katsella isän munansyöntiä.

Alex Schulmanilla on sellainen taito hyppysissään, että hän voi ihan rauhassa kirjoittaa samaa tarinaa vaikka loppuelämänsä ja lukemisesta vain nauttii. Havaintojen tarkkuus ja psykologinen silmä nostaa jännitteen arkisesta aamiaisesta, aurinkoinen päivä voi hetkessä vaihtua yksinäisiin kauhun hetkiin tumman kuusikon eksyttävissä varjoissa.

On uskottavaa, että yksin ison trauman - johon tällainen vanhemmuus yksistäänkin riittää - kanssa kamppailemaan jätetyt pojat eivät osaa sitä käsitellä ja että he etääntyvät toisistaankin. Alkoholisoituneista vanhemmista ei ole tukea, isä kuolee jo aiemmin eikä äiti tunnu kaipaavan ketään kovin lähelle. Kirje pojille tulee vasta testamentin mukana. Lohtua tummasävyiseen perhedraamaan tarjoaa veljesten lähentyminen äidin viimeisellä matkalla sittenkin, on huumoria; äidin ja isän sanailua ja elkeitä voidaan matkia ja nauraa päälle. 

Alex Schulman: Eloonjääneet
Överlevarna, 2020, suomentanut Jaana Nikula
Otava/Nemo 2021, 288 s

Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut

Leena Krohnilta lukemani romaani/novellikokoelma Erehdys kumosi pitkään vaalimani ennakkoluulon hänen kirjojaan kohtaan. Kuten itse asiassa myös Turun kirjamessuilla kuuntelemani haastattelu. Olen enimmäkseen vierastanut dystopioita ja aistinut hänessä lisäksi sellaisen matemaattisfilosofisen älykön, joka ylittää/ohittaa kapasiteettini. Toinen samaan lokeroon sijoittamani on Maarit Verronen.

Mitä en koskaan oppinut yhdistelee Krohnin omia lapsuus- ja nuoruusmuistoja eksistentiaalisiin pohdiskeluihin. Ihmisenä olemista, todellisuuden ja harhan havainnointia, unien muistojakin Krohn tarkastelee monista näkökulmista. Omasta suvusta perintönä saatu teosofia avaa uusia mahdollisia todellisuuksia, eikä hän kyseenalaista edes paranormaaleja näkemisen tapoja. Tämä lähes hätkähdytti, kun Suomessa on tottunut siihen, että tiedeorientoituneet kirjoittajat ovat hyvin rationaalisia ja vetävät tiukan rajan tuohon suuntaan. Ei Leena Krohn, hän ottaa ilmiöt vakavasti ja miettii niitä omiakin kokemuksia vasten. 

Keinoäly, robotit ja niiden suhde tietoisuuteen on yksi kirjan ja Leena Krohnin perusteemoista. Ne pohdinnat tulevat aika lähelle Yuval Noah Hararin bestsellereissään käsittelemiä aiheita. Koneiden yliote ihmiseen ja hallinnan menetys niille on kauhistuttava ajatus, mutta se että niille voisi kehittyä tietoisuus, ainakaan ihmisen kaltaista tietoisuutta, ei vaikuta Krohnista todennäköiseltä. Pelkät aivot eivät kuitenkaan riitä inhimillisen tietoisuuden kehittymiseen. Siihen tarvitaan myös ruumis, kokemuksia ja tietoa. Fyysistä olemusta korosti myös Harari lukemassani kirjassa. Ihmisen vieraantuminen ruumistaan on onnetonta. Vaikka tulevaisuuden neuraalikoneet vastaisivat myönteisesti kysymykseen "oletko tietoinen?", emme voi olla siitä varmoja.

Entä voisimmeko edes epäillä, että kone vain teeskentelee tietoisuutta? Että se voisi olla olevinaan jotakin muuta kuin se on? Mutta teeskenteleminen on taito, joka edellyttää tietoisuutta siitä, että on jotain muuta kuin esittää olevansa. Teeskentelyn tuolla puolen on aina jotain aitoa ja alkuperäistä. Jos kone osaisi teeskennellä, se ei enää olisi kone.

Katukiven alla on rantahiekka - lauseen Krohn sanoi myös Turun kirjamessuilla. Se on Ranskan vuoden 1968 opiskelijamellakoiden lause, Pariisin seinille maalattu. Sous les pavés, la plage! Krohnille se on ilmeisesti enemmän luonnonsuojeluun liittyvää. Niin lähellä on alkuperäinen maa, katukiveyksen alla. Me ja kaikki meidän tavaramme ovat meitä ympäröivästä luonnosta, kuultiin myös samassa kirjamessuhaastattelussa. Kaupungit marketteineen ovat yhtä tilapäisiä kuin eläinten pesät.

Leena Krohn kyseenalaistaa monia nykyisiä ajattelutapoja: kirjailijan kuolemattomuudesta - "hän elää teostensa kautta" - sananvapaudesta, sukupuolesta - "Hän aiheuttaa melkoisesti päänvaivaa suomalaisen kaunokirjallisuuden kääntäjille" - kulttuurisesta omimisesta - Jos kamppailu vähemmistöjen oikeuksien puolesta johtaa uuteen suvaitsemattomuuteen, se on menetetty.

On aina mielenkiintoista lukea oman sukupolven kirjailijan lapsuusmuistoista. Leena Krohn on pykälän vanhempi. Minä en ole käyttänyt kuukautissiteitä, jotka olisi kiinnitetty hakaneuloilla vyötärölle sidottuun kuminauhaan. Sen sijaan meitä yhdistää yllättäen vuoden 1956 polioepidemia, josta olemme molemmat toipuneet. Minun siskoni ei saanut tartuntaa, kun taas sekä Leena että isosiskonsa Inari Krohn sairastuivat molemmat polioon. Inari Krohnista luin jo hänen muistelmateoksestaan vuosia sitten. Maarit Hurmerintakin on toipunut taudista, sen kuulin radion podcastista, jossa hän soitatti mielimusiikkiaan ja muisteli.

Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut
Kustannusosakeyhtiö Teos 2021, 234 s

 

Puistossa lukemisen ja uimisen ihanuus - ja taas eräs osaluettu

 

Ensin häpeälliseen keskeyttämiseen, josta en olisi hiiskunut sanaakaan, mutta kun tuo kansi! Oli nyt ihan pakko somistaa blogiani tällä marmorin sävyisellä kannella, jota kuparin värinen hieroglyfi (?) täydentää ja upea fontti viimeistelee. Luin Irene Vallejon Papyruksesta sata sivua, en kahta kolmasosaa, kuten Kirjakko ruispellossa. Kirjan katkeamattoman tarinan prologi ja ensimmäinen kappale kosilaisesta ikävystyneestä nuorikosta ja hänen vanhasta imettäjästään lupaa elävää historian kuvausta. Sittemmin Vallejon teksti vetäytyy tutkijan kirjastoon ja oli sittenkin liian uuvuttava. Hän on käyttänyt kirjaan osia väitöskirjastaan ja se näkyy.

Historioitsijalle tämä lienee kevyt pala lukea, mutta popularisoidun historian lukijalle, minulle, se on sittenkin turhan yksityiskohtainen (650 sivua viitteineen). Lisäksi se rajoittuu antiikkiin, vaikka hän vapaasti assosioiden löytääkin aina sopivasti yhtymäkohtia nykyaikaan ja moniin aikamme kirjailijoihin. Jossain vaiheessa minulle tuli mieleen lukion historian opettajani, joka oli niin innostunut - ja näyttikin vähän antiikin patsaalta vaaleine pehmeine hiuksineen - antiikista, ettemme olleet päästä siitä eteenpäin. 

Helteen ja koronan uuvuttamat kansalaiset ovat nyt aivan innoissaan ruuhkauttamassa Turussa Samppalinnan maauimalaa. Kävin täällä jonkin verran nuorena aikuisena, mutta en oikeastaan lapsena, koska vanhempani suhtautuivat jotenkin nirppanokkaisesti yleisiin uimaloihin. Olen sen herkkähipiäisyyden karistanut ja polskin siellä iloisesti muiden mukana. Itse asiassa yritän samalla siedättää itseäni ruuhkille. Oivallettava asia, että minullekin on täällä tilaa. Vähän niinkuin muualla Suomessa asuvat usein sanovat, että Helsingissä kaikilla on kiire. Ei ole, ihmisiä vain on enemmän. 

Hyvin olen mahtunut ja on liikuttavaa nähdä ihmisten ilo vaikean koronakevään jälkeen, kun ämyreistä soi 80-luvun poppia ja kaikki näyttää niin hilpeältä. Todistettavasti olemme ainakin kerran käyneet tuolla myös vanhempieni kanssa, koska sitä kertaa he aikoinaan mainostivat, sen jälkeen kun Mauno Koivistosta oli tullut presidentti. Että hän uitti siskoani, joka siellä kai harjoitteli. Olin ilmeisesti siinä vaiheessa vasta tutkimassa varpaitani. 

Ympäristö on hieno, kun uimala on kukkulalla, jota ympäröi rehevä puisto. Helteisenäkin päivänä vanhojen lehmusten, vaahteroiden ja pihlajien lehvästöt suhisevat tuulessa ja luovat ihanan viherkaton, jonka varjossa on viileää lukea kuumallakin säällä.

Rachel Cusk: Kunnia

Faye-trilogian kolmas osa. Déjà vu tai paremminkin - lu -vaikutelmaa ei voi välttää. Tämänkin Rachel Cuskin romaanin alussa hänen taustalle häipyvä kertojansa Faye istuu lentokoneessa vierellään mies, joka ennen pitkää avautuu kertojalle. Luin, että Cuskin pyrkimyksenä on nimenomaan ollut hävittää kertoja. Paradoksaalisesti pyrkimys hävittää hänet, minusta pistää miettimään, kuka hän oikein on, miksi hänestä ei saa enemmän tietoa, miksi hän luuraa jossain kuin sisustukseen kätketty nauhoituslaite.

Faye on matkalla kirjallisuusfestivaalille, taas, jossakin Etelä-Euroopan maassa, jota ei sitäkään nimetä. Siitä, nimeämättömyydestä ja suuresta jonosta uusia henkilöitä, etunimeltä mainittuja, jotka sittemmin katoavat tarinoineen, kehkeytyy Cuskin omintakeinen tunnelma. Se on kuin pätkä ohimennen nähtyä elämää kirjallisessa muodossa, jossa aika virtaa ja virrassa kohtaamme aina uusia ihmisiä. Faye kulkee eteenpäin kuin avonainen vastaanotin ja tallennin imuroiden kaiken sisäänsä. Ihmiset kertovat parisuhteistaan, perheistään, vanhemmuudestaan, traumoistaan viivyttelemättä ja jotenkin toteavasti eikä Fayen tarvitse useinkaan puuttua keskusteluun. Jopa häntä haastattelevat toimittajat päätyvät kertomaan enemmän itsestään kuin kysymään kysymyksiä Fayeltä.

Lukijana ajelehdin mukana, välillä välinpitämättömänä ja ihmeissäni, välillä tarinoista ja kultivoidusta kirjallisuuspuheesta kiinnostuen. Usein uusi tarinoitsija on vasta tullut hotellin aulassa vastaan kun hänen lastensa tai puolisonsa tarinaan heittäydytään eikä aina ole selvää, kuka kulloinkin on äänesssä, kun monen sivun mittainen puheenvuoro keskeytyy sanoilla hän sanoi. Hän voisi olla kuka hyvänsä, heillä kaikilla on oikeastaan saman kertojan ääni.

Kirjallisuusfestivaaleilla on joka tapauksessa herkullisia tyyppejä, isoja egoja, oman tiensä kulkijoita, rutinoituneita kustantajien edustajia hoidettuine assistentteineen, kaikki koulutettuja älymystön edustajia, jotka sivistyksensä ohella näyttävät omaavan samoja vähemmänkin yleviä tunteita kuin ketkä hyvänsä kadun tallaajat. Kateutta ja juoruilua. Ansaitsematonta arvonnousua jossain jonkun mielestä, purevaa kommentointia. Usein naiset päätyvät ymmärtämään toisiaan, väkivaltaisten tai muuten inhottavien miessuhteidensa jälkeen. Miehet ovat Kunniassa enimmäkseen kunniattomia paskiaisia. Faye on kuitenkin eronsa jälkeen uudelleen avioliitossa, se mainitaan ohimennen. 

Etelä-eurooppalainen kuuma kesä, meri ja hiekkadyynit sekä vanhat kirkot ja kukkivat jakarandapuut alkavat kiinnostaa ja yritän kovasti miettiä, missä nämä festivaalit oikein tapahtuvat. Surffareita, nakurantoja, Josè Mourinho - olisiko Portugalin Lissabon? Vai Espanjan Cadiz? Se jää salaisuudeksi. Paikallistunnelma on tarttuvasti kuvattu, mutta jotenkin romaani hajoaa monien tarinoiden löysäksi jonoksi, niin tyylikästä kuin Cuskin kieli onkin ja siitä huolimatta, että niissä käsitellään isoja asioita vapaudesta, totuudesta, rehellisyydestä, syyllisyydestä, moraalista. Tässä vaiheessa kirjoitustapa on jo niin tuttu, että aikaisempien teosten virkistävän persoonallinen tyyli alkaa maistua lievästi maneerilta. Esimerkiksi tapa dramatisoida ihmisten ulkoisia piirteitä; jollain on kalpea, löysästi laskostuva iho, jollain iso kallo joka hohtaa hämärässä. Ihmisten persoonallisia piirteitä mystifioidaan kuin jossain kauhuromaanissa.

Lopussa Faye näyttää ajautuvan nakuilevien homomiesten rannalle, meren syliin, laskevan auringon värjätessä aaltoja. Asetelma on moniselitteinen verrattuna esimerkiksi Siirtymän illallisia seuraavan aamunkoiton selkeyteen.

Rachel Cusk: Kunnia
Kudos, 2018, suomentanut Kaija Kattelus
Kustantamo S&S, 2020, 203 s

Heikki Herlin: Tuollapäin on highway

Ne olivat hienoja vuosia, lapsuuteni vuodet.

Kannen kuva kertoo olennaisen. Taapero siinä seuraa - jo tuossa vaiheessa huolestuneen oloisena - isänsä menoa, huhtikuisella pellolla. Huoli tulee jatkumaan hamaan loppuun asti, isän kuolemaan asti. Siinä Niklas Herlin harppoo nahkatakissaan ja poikansa Heikki seuraa faijan menoa. Tuollapäin on highway on pojan muistelma, pitkä muistokirjoitus isästä. Ennen kaikkea se on liikuttava kuvaus isän ja pojan läheisistä suhteista. Suhde on sitäkin koskettavampi, jos on sattunut lukemaan esimerkiksi kirjan Koneen ruhtinas, joka kertoo Pekka Herlinistä. Tässä kuvataan sellaisen suomalaisen suvun lähihistoriaa, joka  jollain tasolla myötäilee nyt hyvin suositun ruotsalaisen Alex Schulmanin suvun dynamiikkaa. Siitä Schulman ammentaa tuoreissa romaaneissaan. Sukurasitteena esiintyy kaikkien pelkäämä despootti, joka hallitsee lähipiiriään mielivallallaan ja jättää pitkän varjon seuraaviin sukupolviin. Schulmanin suku on julkisuudessa kulttuuritaustan ansiosta, Herlinin suku menestyneen liiketoiminnan seurauksena. On kerrassaan miellyttävää lukea tässä ketjussa isä-poika -suhteesta, joka ei jatka tulehtuneita kaavoja. Sekin on näköjään mahdollista, ja se tässä eniten innostaa ja kovasti liikuttaakin.

Niklas Herlin täytti koulutuksellaan isänsä Pekka Herlinin odotuksia, yhdysvaltalaiset bisnescolleget tulivat tutuiksi, mutta hän ei kuitenkaan lähtenyt jatkamaan isänsä työtä yritysjohtajana, vaan päätyi oman tyylisekseen, räväkäksi taloustoimittajaksi Kauppalehteen, Suomen Kuvalehteen ja Ilta-Sanomiin. Hänestä tuli sittemmin yksi kustannusosakeyhtiö Teoksen perustajista yhdessä Silja Hiidenheimon ja muutaman muun kanssa. 

Heikki Herlin havainnoi isäänsä lähietäisyydeltä, useimmiten täynnä lämpöä ja ihailua. Faija on ainutlaatuinen ja rakastava, isänä parhaimmillaan. Siihen että NH onnistuu omassa perheessään luomaan lämpimän ja rakastavan ilmapiirin, epätodennäköisestä lähtökohdasta huolimatta, on paljon vaikuttanut Niklas Herlinin esikoinen, kehitysvammainen Riikka. NH aktivoituu kehitysvammaisten asioiden edistäjänä. Tämä on isässä olennaista: Hän on kaikille samanlainen. Hänen kasvonsa ja toimintansa luovat välittömän kuvan siitä, mitä hän sillä hetkellä ajatelee, vailla minkäänlaista verhoa itsensä ja tunteittensa välillä. Pokerinaamaa ei ole. Niinpä isästä käytetäänkin jo kouluaikana nimitystä Aito erotuksena toisesta Nikosta, joka on Kumi-Niko.

Kirja käy vuoropuhelua isän kanssa, myös isän muistelmista ja päiväkirjoista lainattujen sitaattien kautta. Herlinit, isä ja poika, omaavat kirjoittamisen taidon, ehkäpä poika jopa vahvemmin. Tai sitten on kyse aiheesta, poika on tarkkaillut isäänsä koko ikänsä ja vuodattaa tähän kaipauksen täyteiseen muistelmaan analyysejään ja havaintojaan, pitkän ajan kuluessa kypsyneitä.

Kirjassa on myös muutama hauska anekdootti, kuten yksi Anja Kaurasen, nyk Snellmanin, ja Harri Sirolan, esikoiskirjailijoiden parisuhteen alkutaipaleelta. Niklas Herlinin mukaan heille oli noussut kusi päähän ja pitivät itseään turhan aikaisin uusina tulenkantajina. Niinpä NH oli teilannut heidän uuden Kiima -nimisen lehtensä. Pariskunta saapui puhuttelemaan arvostelijaa, joka oli juuri intiimissä kanssakäymisessä tyttöystävänsä kanssa. Ja vaikka olivat molemmat juuri paljon seksistä kirjoittaneet ja julkisuudessa puhuneet, eivät vissiltä kiukultaan tajunneet millaiseen aistilliseen tilanteeseen olivat kävelleet.

Pientä kritiikkiäkin sentään löytää pojan muistoista, kuten sen, että isä korosti kirjoittajan lahjojaan tarpeettoman usein. Olihan faija hyvä kirjoittaja mutta hänen lähellään työskenteli parempiakin, toteaa poika. Samoin hän ruotii isänsä epäonnistumisen pelkoa, jolla tämä oman kokemuksensa perusteella ilmeisesti halusi suojata poikaansa kurjilta kokemuksilta, mutta joka samalla johtaa arkuuteen. Ja tietenkin isän toimintakyvyn säilyttävä alkoholismi ja muu piittaamattomuus terveydestä tuottaa huolta, vaikka isä ja poika viihtyvätkin yhdessä kapakassa.

Kirjan nimi ja faijan vaatetus nahkatakkeineen ja bootseineen kertoo Niklas Herlinin opiskeluaikanaan omaksumasta vahvasta amerikkalaisesta vaikutuksesta, johon kuului oleellisesti countrymusiikki. Lukija uskoo helposti isän ja pojan automatkojen olleen nautinnollisia, niin elävinä Amerikan highwayt kuvataan Ford Mondeosta tai Mustangista, kun Herlinit posottavat isän opiskeluaikojen maisemissa. Näkee että Heikki Herlin on nauttinut myös kirjoittamisesta, teksti nousee siivilleen.

Oikoluku on kirjassa jäänyt kesken. Siellä täällä on kielellisiä lapsuksia ja merkkejä uudelleen muotoilluista lauseista, joista osa jäänyt korjaamatta. Niistä huolimatta kirja on valtavan koskettava ja syvällinen kuvaus isästä ja pojasta, jotka ymmärtävät ja tukevat toisiaan kaikessa. Syntymärikkaus auttaa selviämään monesta, mutta rakastavaa lähipiiriä sillä ei välttämättä saa, siitä on tässäkin suvussa kokemusta. Niklas Herlin onnistui siinä missä isänsä ei.

Pian ikävöisin isän lisäksi isäni poikaa, sitä osaa itsestäni, joka oli elossa faijan ollessa paikalla.

Heikki Herlin: Tuollapäin on highway
Kustannusosakeyhtiö Teos, 2020, 325 s