Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta

Kanadalais-ranskalaisen Guy Delislen vaikuttavan sarjakuvateoksen Merkintöjä Jerusalemista jälkeen peruutin hänen esikoisalbumiinsa, jonka hän julkaisi vuonna 2007 matkastaan vaimonsa ja pienen poikavauvan kanssa. Vaimo työskenteli jo siinä vaiheessa Lääkärit ilman rajoja  (MSF, Médecins sans frontières) -järjestössä ja työ vie perhettä sittemmin kriisialueelta toiselle. Kirjassa käytetään Myanmarin vanhaa nimeä Burma, jota käyttävät yhä maat, jotka eivät tunnusta vuoden 1989 hallitusta, kuten Ranska, Australia, Yhdysvallat...

Sama tarkka tyyli kuvaa tässäkin Rangoonin kaupungin katukuvaa: sen kirjavia rakennuksia - joita Delisle kattoineen, parvekkeineen, pylväineen luonnehtii kreikkalais-burmalais-kiinalaiseksi - usein pitkiin kaapuihin verhottuja asukkaita, puita ja sähköpylväitä, lampia ja puistoja. Ja - diktatuurin merkkinä - usein jossain vilahtavia sotilaita univormuissaan. Tässä vaiheessa sotilashallinto on sulkenut demokraattisen opposition johtajan Aung San Suu Kyin kotiarestiin.

                  

Muiden maiden MSF-yksiköt Burmassa auttavat perhettä ja muodostavat muutenkin tiiviin ystäväpiirin. Kirjan lopussa MSF on vetäytymässä Burmasta kokonaan, koska sotilashallinto tekee toiminnan mahdottomaksi, ts kieltäytyy päästämästä järjestöä alueille, jotka nimenomaan apua tarvitsisivat. 

Samaan humoristiseen ja itseironiseen tyyliinsä kuin Jerusalem-kirjassa Delisle kuvaa omia seikkailujaan kaupungilla, retkillä maaseudulla, ainoana isänä äitien päiväkutsuilla ja kolmen päivän meditaatioleirillä munkkien hoteissa. Pieni vaaleaihoinen vauva saa kaiken huomion paikallisilta, mutta isää ilman vauvaa ei seuraavana päivänä tunnisteta, vaikka hän tervehtii oikeaoppisesti ming'laba. Isä on hieman loukkaantunut, vaikka myöntääkin että hänen vauvansa on harvinaisen soma. Eikä se ole sama mitä kaikki vanhemmat sanovat lapsistaan, vaan fakta...

Juuri tämä Delislen tapa kertoa kaikista pienistä ja suurista epämukavuuksista, tylsyydestä, ripulista, hyvistä päätöksistä, joita ei sitten jaksakaan pitää, lentokauhusta Myanmar Airwaysin lennolla tyynen vaimonsa vieressä, tekee kirjasta niin freessin.  Ei mitään turhaa patsastelua, vaan valppain silmin kohti uusia seikkailuja, kuin iätön pikkupoika, sellaisen kuvan tästä perheenisästä ja piirtäjästä saa. Milloin hän sukeltaa dvd-myymälään, joka on lattiasta kattoon täynnä piraattikopioita, milloin vietetään päivää paikallisen water festivalin merkeissä, jolloin kastavia vesisuihkuja osuu ihmisiin joka puolelta ja aamusta iltaan. Kuin pikkuipanoiden toivefestarilla. 

Ei voi olla ihailematta tietenkin ensinnä tätä järjestöä, joka kaikkialla maailman kriisipesäkkeissä tarjoaa tärkeää apuaan, mutta myös tätä nuorta perhettä, joka kohtaa suurta epämukavuutta monsuunisateiden trooppisessa ilmastossa, malaria- ja muiden riskien keskellä pienen vauvan kanssa. Tälläkin matkalla pariskunta tekee retken hollantilaisen sisarjärjestön toimipisteeseen, joka sijaitsee paljolti kiinalaisten hallussa olevien jadekaivosalueiden keskellä. Hiv ja kovat huumeet ovat arkipäivää, kokonaiset perheet ovat narkomaaneja. Tuli mieleen USAn opioidikriisi siitä maisemasta.

Hyvin on perhe ilmeisesti selvinnyt kriisialueilla, koska tämän ensimmäisen kirjan jälkeen ilmestyi Jerusalem ja sitä ennen Pjongjangista kertova matkakirja - joka minulla onkin odottamassa.

Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta
Chroniques Birmanes, 2007, suomentanut Saara Pääkkönen
WSOY, 2008 (ei sivunumerointia)

Sarjakuvaa ja elokuvaa - Pjongjang ja Siskoni

Sain kolmannen osan Guy Delislen piirtämistä matkakirjoista luettua/katsottua. Pjongjang oli Jerusalemia ja Burmaa vähätekstisempi, ilmeisestä syystä: maailman suljetuimmassa diktatuurissa puhetta on vähän. Pohjois-Korean Kimit ovat kolmen sukupolven aikana onnistuneet naulimaan kansansa sellaiseen kuriin, että siinä stalinit ja hitlerit joutuvat kateudesta haudoissaan pyörimään. Henkilökultti on saanut megalomaaniset mitat. Sen tiivistävät hyvin massiiviset johtajan patsaat, jotka ainoina kohteina valaistaan yöaikaan pimeässä kaupungissa. Tyhjään katuun heijastuu suuri varjo. Missään muualla nykymaailmassa yksinvalta ei taida näyttäytyä niin groteskina kulissina. Siis satunnaisille vierailijoille, koska kansa on peloteltu ja näännytetty nälällä ja köyhyydellä uskomaan tähän vaihtoehdottomuuteen. Vain pakenemaan onnistuneet pystyvät muutokseen.

 

Maassa  on jo ehditty hylätä marxismi-leninismi ja kehitetty tilalle juche-aate. Siitä löytyy netissäkin tekstiä, sisältäen viittauksia monen Kimin ajatteluun.

Tämän matkan piirtäjä/animaattori tekee yksin ilman perhettään ja siinä on ymmärtääkseni kyse Ranskan valtion tv-yhtiön tilaamista töistä, joita Delisle tarkistaa/ohjaa (?) paikallisessa animaatiostudiossa. Työt tulevat epäilemättä edullisiksi teettää siellä. Jotain yhteistyötä lännen kanssa siis on. Entisen itäblokin tyylisesti täällä kohdistetaan turistiin tarkkaa valvontaa: oppaita on usein kaksi. Heidän harhauttamisestaan esim YK-virkailijoiden joukossa - joihin kohdistuu lievempi valvonta - tulee pientä viihdearvoa Delislelle ja muutamalle kollegalle. Tosin oppaiden kuolemaa lähentelevän paniikin näkeminen sittemmin kaduttaakin tätä huonosti diktatuuriin sopeutuvaa matkaajaa. Matkalukemistona Delislellä on luonnollisesti George Orwellin Vuonna 1984. Sille tuskin löytyy autenttisempaa lukuympäristöä tässä maailmassa.

Kaikissa kohteissaan Guy Delisle säilyttää huumorintajunsa, jota lukijan onneksi ryydittää annos anarkismia. Sen ansiosta hän onnistuu hankkiutumaan alueille, joille ei hänenlaisiaan länsimaisia tarkkailijoita haluta, sananmukaisesti kuolemaa halveksuen. Kynä on vahva ase, piirtäjän kynä varsinkin!

Guy Delisle: Pjongjang, 2003, suomentanut Saara Pääkkönen 

WSOY, 2009, 176 s

                                     *********************************************

Kävin katsomassa uuden ruotsalaisen kehutun ja palkitun elokuvan Siskoni, alkukielellä Paradiset brinner. Se kuvaa kolmen alaikäisen, ilman vanhempiaan elävän siskoksen arkea. Vanhempien poissaolo näkyy kaikessa, myös se että  siihen kaaokseen lapset ovat kasvaneet jo pidemmän ajan. Vanhin tyttö valvoo miten kuten murrosikäistä pikkusiskoaan ja 7-vuotiasta veljeä. Päivien rytmi on ajelehtimista vailla rutiineja,  nimet koulun lappuihin väärennetään rutiinilla. Päämääränä on tilanteen peittely niiltä aikuisilta, jotka saattaisivat panna tälle asiantilalle pisteen. Vanhin, Laura pelkää sosiaalitoimen puuttumista asioihin ja siskosten joutumista eroon toisistaan. Heillä on vain  toisensa. Lähiön kaveriporukka, teinitytöt hoilaavat ja tanssivat ulkona, toisinaan murtautuvat jonkin omakotitalon pihalle, jossa on uima-allas ja asukkaat muualla. Murrosikäisillä on omia riittejään, esimerkiksi kun kuukautiset alkavat, purskutellaan punaviinillä. 

Miksi vanhempia ei näy tai mihin he ovat lähteneet, sitä ei tässä ja nyt, hetkessä elävä kuvaus kerro. Kiertävästä sirkuksesta löytyy täti. Laura yrittää löytää sijaisäitiä sosiaalitoimen käynnin ajaksi. Tädistä ei siihen ole, mutta se miksi vanhemmat ovat kadonneet, ei tätiä katsellessa ihmetytä enää niin paljon. Laura kohtaa kiperässä tilanteessa nuoren naisen. Hanna on hyvin toimeentuleva ja halukas tutustumaan Lauran elämään. Hän hakee ikään kuin uutuuden viehätystä ja on utelias oppimaan esimerkiksi kuinka murtautua vieraisiin koteihin. Vähän jännitystä turvattuun elämään. Laura vaikuttaa ihastuvan Hannaan, hänen hallittuun elämäänsä, hetkiin olla ilman vastuuta pienemmistä - ja ehkä tästä aikuisesta on sijaisäidiksikin?

Aikuiset ovat elokuvassa sivuosassa ja he kaikki vaikuttavatkin teini-ikäisten silmin nähtynä hieman omituisilta. Keskimmäinen tytöistä tukee naapurin karaokeharrastajaa, joka hyväksyy tytön "managerikseen". Niistä yhteisistä hetkistä syntyy lämpöisiä katveita, vaikka tyypit baarissa ovat resuisia juoppoja ja köyhiä. 

Laura kuitenkin näkee päivittäin, kuinka hauraalla pohjalla heidän olemisensa on. Hänen katseestaan ahdistus ei vähene. Musiikkivideon omaiset kuvaukset teini-ikäisten pirskeistä rannalla eivät onnistuneet luomaan minulle kuvaa ihanasta elämästä ja vapaudesta (jonka tapaista kuvausta kritiikistä luin). Lasten kaoottinen elämä ilman vanhempia on traagista, elämältä on pohja poissa liian aikaisin. Ristiriita kesäisen ilottelun ja taustalla väijyvän maailman välillä kasvaa. Joten jäin ihmettelemään, että mikä tässä on pointti. Lapset tukevat toisiaan, yrittävät selvitä siinä elämässä mikä heille on tuttua, ja pitävät hauskaa aina kun voivat. Aikuisia on vaikeampi käsittää, varsinkin tuota hyväosaista, joka kiinnostuu teini-ikäisestä villistä tytöstä kuin seikkailuna. Vieläkin hullumpien aikuisten armoille lapsi voi viidakossa joutua. Oh baby it's a wild world... 

Siskoni (Paradiset brinner).
Ruotsi, 2023, ohjaus Mika Gustafson

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista

Luin edelleen hyvin ajankohtaisen sarjakuvateoksen vuodelta 2011, suomennos on vuodelta 2012. Kanadalais-ranskalaisen sarjakuvataiteilijan ja maailmanmatkaajan Guy Delislen kirja raportoi hänen ja hänen perheensä vuoden pituisesta oleskelusta Jerusalemissa. Hänen vaimonsa oli hallinnollisissa tehtävissä Lääkärit ilman rajoja (Médecins Sans Frontières, MSF) -järjestössä Gazan alueella. 

Perhe saa asunnon Jerusalemin arabikorttelista. Eri alueiden erot käyvät nopeasti selväksi. Vaikka kaikki maksavat veroja, kaikkia ei koske esimerkiksi jätehuolto. Taksiakin voi olla todella hankala saada menemään perille asti. Perheen pikkulapsetkin pitää viedä päiväkotiin pitkiä reittejä, koska muuri eri asujaimistojen välillä sirpaloi kaupunkia ja tarkastuspisteet hidastavat kulkemista.

Kirja tarjoaa kiinnostavan ja omakohtaisen näkymän sekä pyhään kaupunkiin että muualle Israeliin ja palestiinalaisalueille. Katukuvien yksityiskohtia ja arjen päivittäisiä tilanteita tutkiessa pääsee ällistyttävän helposti kokemaan paikallistunnelmaa, ehkä jopa paremmin kuin elokuvasta, kuvaa kun voi tutkia mielin määrin.

Piirtäjä vaeltelee ympäri Jerusalemia ja Israelia, palestiinalaisten Länsirantaa ja Ramallahia myöten, sekä yksin, perheensä tai naapurin pikkulapsi-isän kanssa. Jerusalem on täynnä Raamatun historiaa, mutta kohteet usein vaikeasti saavutettavia, aukioloajat muuttuvat tai eivät päde, ovet sulkeutuvat. Tuntuu kuin ihmisten tylyttäminen olisi vallitseva tapa. Piirtäminenkin riittää syyksi hätistää paikalta. Toisaalta pienestä kristitystä kirkosta löytyy lähes boheemin oloinen pappi, joka tarjoaa ylimääräistä huonetta piirtäjälle työhuoneeksi.

Teksti on toteavaa, piirrokset tarkkoja: rakennukset, kirkot, asumukset, kirjavien väestönosien asut, sotilaat aseineen näyttävät koko tämän loputtomasti kiehuvan Lähi-idän kolkan kadunkulkijan silmin. On kuitenkin helpottavaa, että näkijällä on huumorintajua spontaaneille tilanteille, joita niitäkin sentään on, koomisia sattumuksia. Vaikka Jerusalem on kaikkien kolmen suurimman uskonnon pyhä kaupunki ja nykyisin hyvin konfliktiherkkä, Delislellä on ulkopuolisen tarkkailijan neutraali asenne (vaikka kiittääkin uskontojen kiistoja seuratessaan Jumalaa ateismistaan, tiskaamisen lomassa).

Valtion äärimmäinen militarismi ei kuitenkaan voi olla näkymättä joka kadunkulmassa ja alueiden rajapaikoilla. Aseita näkyy lenkkeilijöiden selässä. Liipasinherkkyys lisää hermostusta. Sanoisin, että tämä on melko hermojaraastava paikka, toteaa eräs tuttu. Olisi pöljää ammuttaa itsensä vain siksi, että kuskaa banjonsoittajaa Palestiinaan. Jopa MSF -logo autossa saattaa kiihdyttää jonkun kävelijän tarttumaan tiiliskiveen.

Kaikkein hulluinta on meno siirtokuntien alueilla. Ultraortodoksit miehet eivät käy työssä, vaan opiskelevat päivät pitkät tooraa ja keskittyvät alueilla asuvien palestiinalaisten häirintään, valtaamalla taloja, kasaamalla esteitä teille, sabotoimalla viljelyksiä. Kirjan mukaan he saavat tukea Yhdysvaltojen äärikristityiltä lahkoilta. Vuosikymmenten varrella tapahtuneita yhteenottoja kerrataan siellä täällä. Tietenkin kaikki kalpenevat tämänhetkisen verilöylyn rinnalla. Hallituksilla on väliä, maltillisten hallitusten aikana tilanne rauhoittuu, äärisuuntien kovat otteet vahvistavat äärisuuntia molemmilla puolilla. Palestiinalaisten nöyryyttäminen oli jo 2013 arkipäiväistä touhua kansainvälisesti kiellettyjen siirtokuntien kasvavilla alueilla. Ei tässä mitään uutta ole, siitä on kirjoitettukin yhtä kauan, myös romaaneja, mm Susan Abulhawa romaanissaan Rakkaudetonta maailmaa vastaan.

Israelin juutalaistenkin keskuudessa on kirjavaa taustaa. Kirgisiasta muuttaneiden ashkenasijuutalaisten illalliskutsuilla aterian lopuksi kumotaan muutama lasi vodkaa; venäläistä perinnettä täällä. Uskonnollisuus ja konservatiivisuus on väkevintä Jerusalemissa, kun taas kansainvälisesti pääkaupunkina pidetty Tel Aviv on liberaali ja moderni. Joka tapauksessa Israel on ainoa länsimainen demokratia keskellä autoritaarisia naapureitaan. Siksi avointa kritiikkiä voi esiintyä jopa entisten sotilaiden keskuudessa, jotka ovat muodostaneet Breaking the silence-järjestön. He vastustavat palestiinalaisten sortoa.

Ulkopuoliselle syntyy helposti käsitys, että israelilaiset tekevät sen itse, nimittäin elämänsä vaikeammaksi tällä kaikella - kielloilla, rajoituksilla, syrjinnällä, vihalla, aseilla.

Delislen perheen arki on kuitenkin myös leikkipuistoja, juhlia, retkiä, uusia ystäviä. Palestiinalaisten keskuudessa Ramallahissa hän tapaa myös aktiivisia sarjakuvataiteilijoita. Eräs heistä kommentoi Delislen tekemää piirrosta Bethlehemin hautausmaasta, jonka taustalla näkyy muuri ja vartiotorni: Huomaatko, että meitä pidetään silmällä kuolleinakin. Haluavat varmistaa, ettemme vain enää nouse ylös. Delisle päätyy myös pitämään työpajaa opiskelijoille. Siinä on omat vaikeutensa.

Kirja esittelee toinen toistaan hyytävämpiä esimerkkejä leppymättömästä vihasta, josta ei tunnuta pääsevän eroon. Niin ei tarvitsisi olla, eikä ole aina ollutkaan.

Tässä kuvataan lähes sadan vuoden takaista keskinäisen avunannon tilannetta.

... ja nykypäivän tilanne hermopaineineen

Merkintöjä Jerusalemista voitti vuoden parhaan albumin palkinnon Angoulèmen sarjakuvafestivaaleilla 2012. Kiitos Marjatta, että löysin tämän monella tavalla inspiroivan kirjan, ei vähiten hienon ja selkeän piirrosjäljen takia. Pitäisi hankkia tämä kirja hyllyyn ja tutustua muihin hänen tekemiinsä opuksiin. Ei taida ihan kääntyä äänikirjaksi tämä, se minua vähän hihityttää. 

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista
Chroniques de Jérusalem, 2011, suomentanut Saara Pääkkönen
WSOY 2012, 333 s

Vielä yksi Guy Delisle löydetty - ja osaluettuja esseitä

 

Löysin vielä yhden lukemattoman Guy Delislen sarjakuvakirjan kirjastosta. Nyt animaatiostudio tarjoaa hänelle työtä Kiinan Shenzhenissä. Matkan tuloksena syntynyt sarjakuvakirja on yhtä kiinnostava, jännittävä ja täynnä hänelle tyypillisiä, kolkoissakin paikoissa pilkistelevän huumorin - ja itseironian - kukkia kuin nuo edellisetkin teokset.

Näistä kirjoista innostuneena päätin ostaa ainakin yhden. Sepä olikin helpommin päätetty kuin tehty, painos loppunut kaikista (suomennoksista) eikä kirjakaupoistakaan löytynyt. Lopulta löysin yhdestä antivariaatista Merkintöjä Burmasta, joka toivottavasti on tuloillaan.

Shenzhenin komennuksesta muodostuu miehelle aikamoinen koettelemus, josta hän pakenee kerran Kantoniin ja kerran HongKongiin. Shenzhen vaikuttaa sulkeutuneemmalta ja se tekee siellä 3 kuukauden työskentelyn ikävämmäksi. Kirja on kuitenkin kaikkea muuta.

Kirjassa hän kuvaa monipuolisesti hotelliaan, sen hissinkuljettajaa, joka harjoittelee englantia - lauseet  eivät aina istu tilanteeseen - animaatiostudiota, kollegoitaan, kieli- ja tapakulttuurin törmäyksiä ja retkiään kaupungissa ja noissa kahdessa muussa kaupungissa. 

Kielimuuri nousee entistä korkeammaksi siitäkin ilmiöstä, että englantia väittämänsä mukaan hallitsevat eivät näytä kuitenkaan useastikaan sitä osaavan keskusteluun asti. Eivätkä näköjään voi myöntää, että kysymys on jäänyt ymmärtämättä.

Huumori saattaa olla vaikeasti hallittavaa paikan päällä, mutta onneksi matkakirjan lukijat saavat kokea yksityiskohtaisesti hämmennystä aiheuttavat tilanteet. Ne riemastuttavat.

Tietenkään piirtäjä ei lopulta voi olla iloitsematta vapaan maailman ihanuudesta, että jos vaikka lähtisi katsomaan Taj Mahalia... Nähtyään että kiinalaiset epäröivät ottaa edes vastaan hänen HongKongista tuliaisina tuomiaan taidekirjoja kollegoilleen, Rembrandtia ja muita. Pelko on syvää ja kaikkialla.

On helpompiakin tilanteita. Lähiravintolan kyyppari tulee vastaan siellä täällä ja tervehtii tekemällä kananmuna-annoksen merkin käsillään.

Jos olisin nyt menossa mihinkään Delislen matkakertomusten kohteista, lukisin/katsoisin sitä ennen tarkkaan k.o. kirjan, sen verran laajalla säteellä Delisle antaa katseensa kulkea näkemässään maailmassa.

Guy Delisle, Shenzhen, 2000, suomentanut Saara Pääkkönen
WSOY, 2010, 147 s

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - 

Luin n 120 sivua Anna Kontulan esseekokoelmasta Kadonneen järjen metsästys. Alkoi tuntua, että olen lukenut liikaa jo näistä samoista aiheista, liiallisesta terapia- ja tunnepuheesta esim, vaikka tiedän ja huomasinkin, että hänen sanansa sosiologina ja yhteiskuntatieteiden tohtorina on painavampaa kuin monen kirjoittajan. Hän siteeraa toista sosiologia ja puhuu emotionaalisesta kapitalismista, jossa tunteiden hallinta ja analyysi sekä kaupalliset pyrkimykset yhdistyvät. Yhdessä luvussa hän me too´sta lähtien tutkii feminismin ikonin Simone de Beauvoirin ajatuksia aikansa kontekstissa. Toisessa kohtaa oli puhe ns turvallisen tilan käsitteestä demokraattisen keskustelun pysäyttäjänä.

Arvostan Anna Kontulaa fiksuna ja persoonallisena yhteiskunnallisena vaikuttajana eli kaikin puolin kansanedustajan paikkansa täyttävänä. Siksi onkin sääli, ettei hän enää asetu ehdolle seuraavissa eduskuntavaaleissa. Kirjoittajana hän on minun makuuni hieman raskas kieleltään, ainakin tässä ensi tutustumisessa. En päässyt kissa-aiheiseen esseeseen, joka viimeisenä saattoi olla tarpeellinenkin kevennys (?) kirjaan.

Hyvää Uutta Vuotta 2025!

Kuinka ilahduttavaa havaita, että tänäkin vuonna tuli luettua niin monia innostavia kirjoja! Varsinkin nyt se on sitäkin iloisempaa, kun vuosihan on ollut aivan karmea, täynnä sotaa, tuhoa, lämpenevää ilmastoa, huonosti voivaa luontoa ja hyvin voivia diktaattoreita. Heitä putkahtaa ilmoille siellä täällä kuin pulkkosieniä rihmastoineen. 

Maisema ei Turussa ollut jouluna kovin jouluinen. Kuvassa näkyy jo Auran rannoille nouseva uusi musiikkitalo Fuuga. Tässä vaiheessa se näyttää enemmän bunkkerilta, mutta havainnekuvassa se näytti oikein komealta. Toivottavasti se realisoituu tässä tapauksessa paremmin kuin yleensä. Kaupunkien uudiskohteista laaditut havainnekuvat kun näyttävät enimmäkseen ihan toisenlaiselta kuin miltä kohde näyttää sitten oikeasti, ilman valtavia lehvästöjä, mallivartaloisia kansalaisia tyylikkäissä asusteissaan jne. 

Huomenna alkavan tammikuun aikana luetaan taas klassikoita. Niinpä onkin hyvä muistella vuosi sitten löytämääni Henry Jamesia, joka taas osoitti, miksi joistakin tulee klassikoita, ajattomia ja iättömiä. Toinen klassikko, ilman haastetta lukemani oli Louis-Ferdinand Célinen Sota, Ville Keynäsin uusi suomennos, joka todisti samaa asiaa, kirjailijan taitoa, vaikka sitten aiheena mieletön sota. 

Huomattava aluevaltaus kohdallani oli löytää sarjakuvataiteilija Guy Delisle ja hänen hienot matkakirjansa Pohjois-Koreasta, Burmasta ja Jerusalemista. Niitä lukiessa oli kuin matkalla itsekin, niin tarkkoja havaintoja hän oli piirtänyt.

Muuten esseet houkuttelivat entistä enemmän. Varsinkin Silvia Hosseinin Tie, totuus ja kuolema -kokoelmassa sai nauttia sekä sivistyksestä että huumorista, joka parhaimmillaan/pahimmillaan sai pyrskähtelemään hillittömästi. Vahvan muistijäljen jätti myös Sigrid Nunezin Paras ystävä, autofiktiota ja esseetä, kaikkea herkullisena keitoksena, bonuksena syväluotaus koiran tunteisiin. 

Itsellenikin vuoden parhaita romaaneja olivat Iida Turpeisen Elolliset ja Pajtim Statovcin Lehmä synnyttää yöllä. 

Suomen lähihistorian ummehtunutta ilmaa tuuletti erityisen pontevasti Riikka Tanner Leninin ilmestyskirjassaan, joka virkisti kuin kylmä aamusuihku.

Kävin kohtuullisen usein elokuvissa, teatterissakin, mutta kirjoitin näistä vähemmän tänä vuonna. Elokuvista mieleen jäi vaikuttavana parhaan kansainvälisen Oscarin voittanut Zone of interest. Sen neutraali, aivan uusi tapa kuvata saksalaisen natsiperheen idyllistä arkea Auschwitzissa teki tehokkaalla tavalla havainnolliseksi ihmisen kyvyn sulkea silmänsä. Elokuva sai palkinnon myös äänisuunnittelusta. Pahimmillaan korviin tunkeutui tunnistamatonta ääntä, kuin röhkinää jostain kaikukammiosta. Katsoja/kuulija saattoi vain arvailla, mistä oli kyse, tunne oli epävarma ja kolkko samanaikaisesti. 

Eilen näkemäni italialainen Ainahan on huominen ei aiheiltaan ole kovin kevyt sekään, mutta kuitenkin sävyiltään moni-ilmeinen. Elokuva kuvaa sodan jälkeistä Roomaa köyhän perheenäidin kokemuksilla. Machomiesten perhe-elämä ei ole kaunista, perheenäiti raataa kaikkien puolesta. Miksi äiti antaa kohdella itseään kynnysmattona, ihmettelee tytär. Tytär opettaa äitiä ja äiti herää huomaamaan, mihin loputon sietäminen voi johtaa. Tukea tulee yllättävältä suunnalta eikä äiti uskaltaisi sitäkään ottaa vastaan. Naisella on tytär ja mukava ystävätär. Loppukuvissa italialaiset naiset äänestävät vaaleissa ensi kertaa, vuonna 1946. Tämän päivän neorealismia, tyylikkäällä musiikkitaustalla.

Sarjasta merkittäviä rakennuksia Turussa maalasin tänä syksynä vanhan kansakouluni Martin koulun. Maalauskurssi työväenopistossa toi iloa jokaiseen viikkoon, mutta myös tuskaisia hetkiä. Siksi en haluakaan niitä muistella, koska ne tiivistyivät seuraaviin rakennuksiin, Norssiin ja kirjastoon. Aina ei onnistu, mutta eteenpäin...

Onnellista Uutta Vuotta, hyviä luku-, elokuva-, teatteri- ja muita kulttuurielämyksiä ihmiset! Ja sitä rauhaa....!